Pian he nyt kuitenkin tällä kertaa sopivat välinsä hyviksi. Ukosta näet
oli alkanut tuntua, että hänestä on tullut yks-kaks rikas mies, ja
innon ja salaisen ilon valtaan siten jouduttuansa oli hän yhtäkkiä
luvannut ostaa pojalle ei ainoastaan ongen, vaan myös uistimen.
Ja aivanpa nyt taas nousi jalkakin kuin ei mitään. Siinä astunnan
kiireessä ehti hän itseksensä jo hyvittelemään:
"Niin jotta tääpä nyt rupesi hyvänne päin lykästämään... Koko tää
naimiskauppa!"
Muistui jo mieleen, että täytyyhän Hildalla rahan ohella olla muutakin
rikkautta.
"On sillä nyt toki muutakin höskää... Eikä vain paljasta rahaa... Niin
rikkaalla eukolla!"
Ainakin nyt miesvainajansa karvarikompeet.
"Kompeet ynnä... Ynnä höskät!" Jatkui yhä ajatus. Väkisin siinä
innostui ylkämiehen mieli, jopa astuntakin taas kiihtyi. Kunpa nyt vain
löytäisi lesken oitis käsiinsä, niin:
"Niin se olisi silloin rakkaus niinkuin... Niinkuin nyt että ... että
Paavali riepoitettiin ulos temppelistä!" täytyi taas selkeyssanat
pyhästä raamatusta ottaa. Asia oli siis kaikin puolin selvä ja valmis.
Mutta yhtäkkiä muisti hän taas pojan. Sillehän sopi nyt ilmoittaa tämä
iloinen asiankäänne. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi ja kysyi rutosti:
"Entä mitäs sinä tästä asiasta arvelet?... Kun minä tään pyöräytinkin
näinpäin, jotta..."
Poika katsoi häneen ymmällä, silmät suurina ja otsanahka kureessa.
"Ka niin jotta... Jotta vaihtaa sipasin tään Vapun tähän ... Hildaan...
Tään karvari Pinnasen leskeen", koki ukko silloin selittää.
Ei poika älynnyt. Epäluulo alkoi taas hiipiä mieleen kuten aina.
Mitähän se ukko taas! Kunhan ei vaan ongenostosta näillä metkuillaan
alkaisi perääntyä!
"Se on aikanaan parempi varansa pitää kuin sitte."
Eiköhän se vieläkään ymmärrä, koskapa katsoo muljottaa. Hän koki
selittää lopullisesti, tapaillen:
"Ka niin että... Että ii sano ii on aina ii!..."
Luulisi nyt jo pojan ymmärtävän. Mutta ei tainnut. Yhä vain katsoi
kysyvästi, vihaisestikin.
"Ka... Perhana!" oli jo ukko moisesta älyttömyydestä lopen harmistua ja
tokaisi:
"Niin jotta minä vaihdan ja... Se on siis ... lörkki..."
"Vaihda!... Vaikka mitä vaihda niin ... en pelkää!" tokaisi silloin jo
poika umpimähkäisen mutta tiukan ja vihaisen uhittelun. Mutta väärin,
s.o. omaksi hyödykseen, ymmärsi sen ukko.
"Ka... Sitähän minäkin jotta!" ilostui hän, ikäänkuin olisi pojalta
saanut luvan, ja siinä piippuansa selvitellen jatkoi hän kuin pojalle
kiitollisena puhellen:
"Ne kylän pojat ja muut sinua aina sortavat, mutta... Sinun puoltasi
minä aina pidän ja sanon jokaiselle jotta ... sinä olet ... viisas
poika ja niinkuin... Niin jotta se on se on... Huusluurinki se on..."
Hiotti. Olikin oikea kesäinen ilma. Hiljainen aurinko loisti taivaalla
kirkkaana ja juotti kesäistä ilmaa valollansa ja lämmöllänsä kuin
lempeä äiti, ja ukon sieluun kuvastui nyt koko maailma ihanana kuin
hänen kotijärvensä Loitimon kesäiltainen ranta.
* * * * *
Mutta menemme edelleen.
Totuuden nimessä täytyy silloin jo oitis tunnustaa, että asia ei
pojankaan luvan suhteen ollut vielä niin silkkaa selvää kuin se
lukijalle ehkä näyttää. Ukon oudot, pojalle tuiki käsittämättömät
puheet panivat näet, kuten jo kerran ennen, pikku Habakukin epäilemään,
että ukko niillä vain kieroilee siinä onkiasiassa: aikoo pettää
lupauksensa.
Mutta asiastansa varmana ukko kehitti omia ajatuksiansa ja laski
laskelmiansa. He olivat nyt syöneet tienvarrella ja syötyä siinä
tupakoidessa alkoi ukko taas selitellä pojallensa. Luullen sen olevan
kaikesta selvillä selitteli hän:
"Tää on monessa suhteessa edullisempi, tää Hilda, kuin se Vappu..."
Siinä se taas oli asia pojan edessä! Pikku mies vaikeni. Ukko jatkoi:
"Ensiksi on vuotta nuorempi kuin Vappu ja... Niin jotta eihän sitä
hevostakaan osteta hampaisiin katsomatta jotta... Niin että se on
rakkaus..."
Sepä tietenkin!
"Ja toisekseen!"
Se toinen asia nimittäin. Senkin hän ilmoitti, sanoilla:
"Sitte vielä se joka komteeraa... Raha-veikkonen!"
Poika töllötteli taas epäluuloisena. Ukko tuherteli tupakkaa ja puheli.
"Ja entäs sitte vielä raha-veikkosen lisäksi muu rikkaus ...
karvarikojeet ja muut hansvärkit, niin jotta... Vaikka aikamieheksi
tultuasi rupeat karvariksi!" selitteli hän.
"Mhyy!" yrähti epäluuloinen poika silloin jo hyvin äkeästi.
"Ja siksi toisekseen niin", jatkoi isä omaansa, "niin se Hilda on
muuten hyvänsävyinen akka, niin että..."
Yhä vihaisemmin muljautteli epäluuloista katsetta poika. Mutta ei
huomannut sitä ukko. Se vain:
"Niin että akkahan se on naimakaupassa ja rakkaudessa se ... pääasia!"
Savut hän imaisi tyytyväisenä välillä.
"Pääasia niinkuin... Niinkuin tohmajärveläisen talkkuna", lopetti hän
selityksen syvämietteisyydellä.
"Mutta eipäs ole!" tenäsi silloin jo poika vihaisena ja uhkasi:
"Sillä se pitää olla onki!"
"Onki!" oli ukko äkkiä suuttua. "Senkö lempoa sinä siitä ongesta!"
äsähti hän jo.
Mutta poikakin lujeni nyt onkensa puolesta. Umpikuljuun ärjäisi se:
"No se on onki!"
"Kehno!"
Alkoi sukeutua tavallinen kina.
"Sitä onkeaan vain siinä hokee ja... Sotkee kalastuskompeet
naima- ja ... pääasiaan!" riiteli jo isä ynseänä ja lisäsi:
"Ei se nyt onki kuitenkaan joka tarpeesen sovi... Pitää se nyt talossa
toki akkakin olla!"
Mutta poikakin tiukkeni.
"No eikä tarvitse olla ... akkaa!" uhmaili se synkkänä, onkiasiaansa
puolustaen.
"Ei tarvitse!... Paholainen!" tuskastui vanhus. Jatkettiin. Nyt koetti
ukko selittelyllä poikaa järkiinsä saada. Siinä tarkoituksessa hän
kysyi ynseänä, voitonvarmana:
"No ... esimerkiksi?... Niin jotta sillä ongellako sinä sitten lapset
ja kaikki muut särpimet itsellesi järvestä haroiset?"
"No ongella kyllä haroisen... Ja vaikka mitkä haroisen ongella!"
uhmaili myrtynyt poika siihenkin entistä umpimähkäisempänä.
Mutta silloin jo tuskastui taas ukko koko tenavaan, joka ei näyttänyt
ymmärtävän mitään.
"Syö omat pahimmuksesi!" viskasi hän sille ynseän loukkauksen, nostalti
äkkiä kontin selkäänsä ja alkoi painaa tietä pitkin, mutisten kuin
itsekseen:
"Tolkuttaa vain pahus sitä omaansa eikä... Ei ymmärrä mikä tässä
asiassa on pääasia ja ... mikä vörklööri..."
Mutta entistä synkempänä ja yrmikkäämpänä koki hänen kintereillänsä nyt
pysytellä onkensa kohtalosta harmistunut poika.
* * * * *
Jokunen taival oli taas polaistu selän taa jäämään. Ukkoa harmitti yhä
pojan kovapäisyys.
"Pahanhengen mukula!" kiukutteli hän itseksensä.
"Aina vain sitä omaansa pärmänttää!"
Ja semmoinenhan se oli ollut koko ikänsä: Minkä oli kerran päähänsä
saanut, niin sitä oli sekä jauhanut että jurnannut. Muisti sen nyt
itsekin ukko.
"Senkin jukura!"
Tosi oli ukolla edessä moisen kanssa. Hän kiihtyi siinä
ajatustouhakassa, astua rumpsutteli jo kuin talkoossa.
"Eikä hylkyä!" laski hän harmissansa.
"Ei, tarkoitan!..."
Astuntakin sotki ajatustyötä.
"Pahuksen mukuraa ei saa..."
Piippu vain lerppasi käynnin tahdissa ikenessä.
"Ei saa järkeen ja ymmärrykseen jukuraa, vaan... Vaan se on aina
vain... Jumplunkraus se on aina koko poika!" pyyhälti hän ajatuksen
loppuselkeyteen että hurahti.
Mutta ei poikakaan ollut luopunut omastansa. Oli taas jo rohkaistunut
ja jo kuului siellä takana murisevan vihaista, uhmailevaa:
"No ei kyllä tarvitse akkaa, vaan ongen..."
Siinä sitä siis nytkin oltiin. Ja kun saikin ottaneeksi moisen
puhemieheksensä!
Mutta ihan kuin yhtäkkiä välähtäen kirkastui hänelle nyt tepsivä keino
millä selittää pojalle asia. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi rutosti päin
poikaan ja kysyi nyt varmana:
"No entäs miten sinä... Ilman akkaa kun sanot..." korjasi hän: "miten
sinä silloin selviytyisit tästä jotta... Kun sanassa sanotaan, jotta
pitää tulla yhdeksi lihaksi ja vereksi?... No!"
Poika katsoi häneen ihmeissään. Kysymyksen outous sekä sen
odottamattomuus hölmistytti hänet tyyten. Hän seisoi sen edessä kuin
voitettu ja lyöty.
"Noo!" ilkkui isä voitokkaana. "Vieläkö nyt vänkäät, jotta ei tarvita
akkaa!"
Ja todellakin! Poika seisoi niin hölmistyneenä, että ei kyennyt mitään
selvää ajattelemaankaan, saati sitten jotain, vaikkapa sitä
umpimähkäistänsä, vastaan sanomaan.
"Siin' on nyt sinulle se ... viisautesi!" jatkoi isä ynseää
kutitteluansa ja lisäsi vieläkin ynseämmin:
"Ja sitten vielä kehut olevasi viisaampi kuin itse Kiihtelyksen
pappi!... Niin jotta!"
Ei. Ei maksanut niin tyyten voitetulle ja älyttömälle enää ilkkuakaan.
Kuin halveksuen nyhtäisi hän konttia hihnasta ylemmä, pyörähti, imaisi
lyhyen savun ja niin alkoi voittajana painaa taas tietänsä pitkin,
harppoi tovin, hautoi ajatusta ja lyödäksensä nyt pojan lopullisesti
viisaudella pysähtyi äkkiä uudelleen ja linkosi hänelle kysymyksen:
"Ja entäs tiedätkö sinä sitäkään, jotta Nebukatneesar piiritti
kolmekymmentä ajastaikaa kaikkia Baabelin kaupunkeja niinkuin?...
Niinkuin sanassa sanottu on?"
Ei. Voitettu oli vihainen poika. Ukko jatkoi. Kuin ilkkuen, voitostaan
nauttien hän kysäisi:
"Ja entäs sitä, jotta Nooakki laski kaarneen ulos ja jotta rankka sade
oli maan päällä neljäkymmentä päivää niin että... Että se oli
husaus?... Veden puolesta husaus? Häh?"
Ei vastausta. Nyt nautti ukko voitosta. Hän ynseili pojalle
halveksuvaa:
"Ja sitte vielä tuppaannut naima-asioista puhumaan, vaikka et tiedä
mikä on... Mikä on vedenhusaus!"
Mokomakin! Konttia hän vai nykäisi ylemmä ja niin alkoi voitokkaana
painaa karvarin leskeä kohti.