Omituista!
Koko elämää alkoi painostaa tämä juttu. Omituisinta vielä se, että ei
edes tajunnut mikä tässä nyt harmitti, s.o. mikä vaikutti, että sisu ei
antanut puhua asiaa suoraan pojalle. Monesti oli hän sitä yrittänyt:
hautonut asiaa, etsinyt alkusanaa, mutta sitä alkusanaa miettiessänsä
oli hän aina synkistynyt, harmistunut ja kaiken lopuksi äsähtänyt
pojalle, joka ei tiennyt asiasta mitään ja siis vain oudosteli, ymmällä
isän äsähtämisestä.
Mutta kosiinlähtökin kiirehti. Täytyi siis kokea voittaa itsensä ja
äkänsä, että voisi ilmoittaa pojalle, ja sitä hän koki taas nytkin
eräänä päivänä. Habakuk leikki lattialla kasvot tavallista
likaisempina, piippu suussa, mietteissänsä. Näkyi rakentelevan
lastuista leikkitaloa ja mitteli sen rakennetta katseellansa niin
syvällisesti, että otsanahka oli vetäytynyt ryppyyn ja piippu unohtunut
polttamatta. Aivanpa oli isä jo heltyä hänen puuhiansa siinä
katsellessansa. Hän istuksi, mietti ja hautoi vain alkusanaa,
kumaraisena, miettivänä tupakoiden.
Ja jo olikin hän päästä ilmoituksensa alkuun. Hän imaisi jo ikäänkuin
puheenalkajaissavut. Kaipa se oikea sana osuu siinä itsestänsä, niin
että...
Sana oli jo miltei suussa. Hän imaisi uudet alkajaissavut ja ikäänkuin
koki jouduttautua sovinnolliseen puheesen pääsyyn. Oli ja miltei
alottaa. Aivan viimeiset alkajaissavut vain kiireellä imaisi ja...
Siunaa ja varjele! Eikös näet siinä viepouttanut taas mieltä muuksi,
niin että hän sen sovinnollisen ilmoituksen sijasta äsähtikin pojalle
tuikean:
"Elä yhtään kurtistele siinä sitä otsanahkaasi!"
Ja siitä se lähti!
Poika katsoi isä-ukkoon pitkään, epäluuloisena, niiskautti syvään, ja
otsanahka vetäytyi yhä syvempään kureeseen.
Vaiettiin. Molemmat synkistyivät omalla tavallansa.
"No niin kyllä!" suuttui ukko edelleen ja murisi jatkoksi kuin
puoli-itsekseen:
"Tuon ikäisen miehen luulisi jo parempaakin työtä löytävän... Kuin tään
otsanahkansa kurtistamisen!"
Taas vaiettiin. Epäluuloiseksi synkistyvä poika oli ymmällä. Vihdoin se
mutisi vastaan:
"Mikäs sinä itse olet!"
Mutta ei ukko viitsinyt mokoman puhetta nyt ottaa kuullaksensakaan. Hän
painui vain tupakoimaan. Ylenkatsoi jo koko poikaa. Poika sai siitä
rohkeutta ja niinpä jo jatkoi mutisten tolkutonta, vihaista:
"Ja vaikka mitä otsanahkaa vedän niin..."
Hän katsahti. Ei ääntä synkästä ukosta. Poika siitä paisui. Nyt hän jo
tavallaan ihan härnätäkseen mutisi uhitellen epämääräistä:
"Ja vaikka sinunkin otsanahkaasi vedän niin... Ja vaikka ihan kenen
otsanahkaa vedän niin..."
Niin!... Siinä se nyt oli! Ei tuolle mokomalle viitsi nyt kunnolla
vastatakaan, ei kunnolla suuttuakaan. Niinpä ukko ynseilikin hänelle
vain kuin yliolkain ylimalkaista halveksivaa:
"Vetäisit otsanahkaa!"
Mokomakin! Ja tietoisena vetosi hän taas kurinpito-oikeuksiinsa, ei
tosin nytkään niiden käytännölliseen, vaan ainoastaan muodolliseen
puoleen. Hän imaisi savut ja selitti äkeissään:
"Kuu minä vaan pidän lakipykälästä kiinni, niin... Niin se on kuuma
paikka sinulle..."
Arvasi sen poika ja niinpä jo yrähti taas selkänahkansa puolesta
vihaisesti, synkeänä. Mutta ei ukko ottanut sitä kuullaksensakaan, vaan
savut taas vain vetäisi ja jatkoi selittäen:
"Sillä se on keisarin vahvistama pykälä ja... Ja niin että keisari se
on suurempi herra kuin kuningas!" täytyi siinä selkeämmän sanottavan
puutteessa töksähtää taas syvällisen-epämääräiseksi. Sukeutui yksi
heidän kaikkein tavallisimpia kinastelujansa.
"Eipäs ole suurempi!" tenäsi jo poika vastaan vihaisena, pitäen samalla
pakotietä silmällä.
"Kehveli!" ärtyi jo ukko kiroamaan. Kina niin kina. Sattumalta johtui
ukko toki selittämään kurinpito-oikeuksiensa tarpeellisuutta ja
oikeudellisuutta.
"Sillä ei sitä ole maailmassa kuritta kasvanut muut kuin Aatami ...
jolla ei ollut isää kurittamassa!" mutisi hän ynseänä ja aivan
voitonvarmana ilkkua tenäsi:
"Mutta mitenkäs kävikin sitten Aatamille!"
Poika niiskutteli ymmälle joutuneena, synkeänä, sillä hän ei tiennyt
kuka tuo Aatami oli. Mahtoiko ukko sillä jotain kavalaa metkuilla? Nyt
se taas jatkoi samaisesta Aatamista, mutisten ynseähköä:
"Uskoi, vakainen mies, akkojen viekoitusta ja ... huusluuria niin
jotta... Jotta se tuli paratiisista pietti."
"Eipäs tullut!" tenäsi epäluuloinen poika synkeänä vastaan tokaisunsa.
Kina johtui siten ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Kurinpito-oikeuksien
käytännöllinen puoli siinä kinaillessa unehtui. Ukko piti vain taaskin
kiinni oikeuksiensa periaatteellisesta puolesta.
Mutta samoin jäi häneltä naimalupakin pyytämättä. Hän harmistui
poikaan, ja niin tuli tuo luvanpyyntö hänelle yhä vaikeammaksi.
Omituista!
* * * * *
Joksikin avuksi tässä asiassa tuli Kiihtelyksen kuulu isäntämies Jussi
Väänänen, se entisen Atanaasius Väänäsen poika, joka nuorena miehenä
oli ollut sitä lajia pyhä Paavali, että oli tuntenut Kiihtelyksen
jokaikisen tytön tavat, ja jota ei nyt Villen ikäisenä vanhana
miehenäkään kukaan olisi uskaltanut puhemieheksensä ottaa. Se tuli nyt
taloon. Pikku Habakukkiakaan ei ollut nyt tuvassa, ja tapansa mukaan
alkoi tulija oitis herkutella ukkoa tavallisilla puheillansa, puheilla,
joissa oli hyvin paljon ihanampaakin kuin siinä kaikkien miesten
mielestä raamatun ihanimmassa lauseessa, että: "parempi on naida kuin
palaa".
"Ka... Kotonahan sinä!... Terve!" tervehti se pyöreähkönä. Aina sen
kasvoilla paistoi ennen sanomista semmoinen hymy, joka ilmaisi mitä
makeaa hän aikoo sanoa ja myöhemmin mitä vielä makeampaa hän aikoo
sanomatta jättää.
"Kotonapa ... kotonapa näyt olevan", toisteli se kuin itsekseen, pani
jo tupakan, meni äkkiä pääasiaan ja ilmoitti rutosti:
"Sinun, Massisen, pitäisi jo ottaa toinen akka!"
Ja hän hymyili ukolle hekumallisena, pieni nenä pystyssä.
"Niin ... Ville, tuota!" hän jo ikäänkuin silmääkin iski. Ukko
Massiselle tämä puhe kelpasi ja oli suloista, sillä rakastuneestahan on
aina ihanaa kuulla puhuttavan rakkaudesta.
"Ka!" yritti hän jo myöntyä ja jatkaa, mutta Väänänen ehätti aivan
yllyttävällä:
"Ota, kuule Ville, tähän semmoinen emäntä, jotta se on kuin... Niinkuin
oikean eukon pitääkin olla!"
Miten suloista kuulla! Toiselle maistui jo tupakkakin.
"Saakeli vie!" kehui hääviinoista huolehtiva Väänänen naineen miehen
autuutta. Ja nyt jo ilmoitteli ukko:
"Ka niinpä se tässä jo tääkin poika!" valehteli hän Habakukin niskaan.
"Sanoi jotta se on akattomana olo... Jotta se on ... norkki...
Huusluurinki ja norkki ... jotta se on."
Väänänen sytytti. Eiköhän tuo jatkakaan, pelkäsi jo ukko.
"Niin... Huusluurinki ja norkki jotta se on... Tää poika sanoi!" koki
hän estää puhetta katkeamasta. Eikä Väänänen päästänytkään
hääviinakultia noin vain käsistänsä, vaan tenäsi että:
"Akka ja hyvä ota!"
Puhuttiin. Rakastunut ukko suli. Nyt hän jo tiedusti:
"Ka... Niin jotta tätäkö sinä tarkoitat ... sitä Voutilaisen leskeä?...
Että minä naisin?" uteli hän jo halukkaana.
"Ka... Samapa se!"
Alttiisti sen lupasi Väänänen. Asia oli kuin valmis. Ainoastaan pois
lähtiessä Jussi varoitti pääasiastansa. Sekä suu että silmät otollisina
ja maailmallisina hän vihjaili:
"Mutta niin jotta..."
Aivan hänen silmäluomensa lupsahtivat jo sitä ajatellessa pehmeästi.
"Jotta jos et tuo Sortavalan kaupungin kautta, niin ... muista sitten
ajaa... Join kautta... Niin..."
No sehän nyt oli luonnollista, että ei ilman viinoja. Hyvillä mielin
lupasikin ukko Massinen:
"Ka... Eipähän sitä nyt uutta emäntää ... ihan kuivin suin vieraalle
näytetä..."
* * * * *
Miten kerrassaan se muutti nyt koko asian! Tämä rakkaudesta puhuminen
oli ukkoa aivan nuorentanut. Ihan asiatta ärtynyt sisu oli puhjennut.
Hätäkös nyt oli puhua tuumasta pojallekin, kuten asia tuntui vaativan!
Ja sitä puheen alkua hän nyt taas siinä tupakoidessansa hiljaisuudessa
hautoi. He olivat juurikään syöneet, ja pikku Habakuk ruokki
puuhevostansa aivan siinä hänen lähettyvillänsä. Oli hän pariin kertaan
jo aivan syläissyt suunsa alkua varten tyhjäksi, mutta oli sittenkin
ikäänkuin ujostuttanut, ja niin hautoi hän nyt kolmatta kertaa samaa
alkusanaa.
Ja miten miellyttävältä se poika-mukula nyt näyttikin! Aivan hän
lämpeni sille ja yhä syvemmin hautoi miten sanoa. Pikku Habakuk oli
saanut puuhevosensa ruokituksi, sytytti piippunsa, imaisi savut,
puhalsi ja seisoi siinä niin terhakkana, että oikein teki hyvää ukon
sydämelle.
Ja silloin ei hän enää malttanut, vaan meni asiaan, Kuin iloisena
hymyillen äännähti hän puheen aluksi:
"Sinä, Habakuk, sitä et taida vielä olla naisiin menevä?"
Ällistyi sitä poika! Ei hän ymmärtänyt kysymyksestä kerrassaan mitään
ja katsoi isä-ukkoon ymmällä, hieman epäluuloisena. Mutta ukko oli
hyvillään.
"Minä taas!" kehaisi hän jo pojalle, imaisi ja selitti:
"Naisväen perään, tarkoitan, minä olen ollut tuhottoman kärkki...
Hanakka ja kärkki", selvensi hän vielä. Toisin sanoen: hän on koko
ikänsä ollut kova naisiinmenijä.
"Niin että... Että se on kärkki!" vahvisti hän. Ei poika tiennyt mitä
sanoa. Ukko veteli savuja hyvillä mielin. Koko elämä tuntui helpolta,
kun oli noin mukavasti alkuun päässyt.
"Mutta vieläpähän tuota sinäkin ennätät... Sitten myöhemmällä iälläsi!"
rauhoitteli hän selittelyllä poikaa, joka tuli yhä enemmän ymmälle.
Koko sen otsa oli aivan yhtenä ajattelijan ja ihmettelijän sanattomana
kureikkona, ja piippukin unehtui jo miltei imemättä.
"Naisväen perään nimittäin ennätät vielä!" toisteli ukko selittelynsä,
lapautti savut ja arveli äkkiä:
"Mutta toista se on jo minulla!"
Arvasihan sen! Mies jo sillä iällä että! Kai se asia nyt oli jo
pojallekin selvä, ja niinpä hän imaisikin vain rohkeudeksensa välisavut
ja aikoi jo sanoa koko sen lopullisen totuuden: sen naimapuuhansa.
"Ka niin jotta", alkoi hän jo.
Mutta eipäs vieläkään. Ikäänkuin ujostutti. Poika näytti odottavan.
"Ka ... jotta", sotkeutui silloin ukko. Ja selviytyäkseen pulasta hän
tolkutti:
"Niin jotta... Jotta niinkuin jo sanoin, niin Aatamilla ei ollut ...
pappaa eikä mammaa..."
Ja niin työntyi hän ulos yhtä epämääräisenä kuin jumalanilma.
* * * * *
Ei se asia siis tällä ensi yrityksellä selvinnyt. Se ujous siinä sotki.
Mutta jo seuraavana päivänä hän jaksoi hautoa asian niin valmiiksi,
että rohkeni sanoa lopunkin. Poika leikki taas lattialla piippu suussa.
Hän itse tupakoi, hautoi ja valmisti sanoja, sai ne kokoon ja niinpä
nyt eilisen jatkoksi yhtäkkiä kysäisi:
"Niin jotta mitä sinä arvelet, jos minä otan tähän sinulle emintimän?"
Ja taas poika ymmälle. Epäluuloisena hän katsahti ukkoa, kun se jatkoi:
"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan,
jotta Aatamillekin... Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo
niinkuin... Niinkuin nyt huusluuri", täytyi taas turvautua filosofiaan,
sillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä.
Ikäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen:
"Ka, niin jotta... Jotta härkä ja heinähän se on maidon isä", sotkeutui
hän tokaisemaan sen viimeisenkin selkeyden. Ainakin nyt jo täytyy pojan
ymmärtää.
"Vai mitä, Habakuk?" tiedusti hän siltä, kun se ymmällä häneen katsoa
tuijotti:
"Niin jotta ei suinkaan se sinullekaan vasten mieltä ole tää nyt?...
Jos minä otan akan?"
Ymmälle joutuneen pojan epäluulo oli täysi. Hän synkistyi lopullisesti
ja altakulmainsa katsahtaa väläyttäen mutisi ylimalkaista, uhittelevaa:
"Ota!... Vaikka ota mikä!..."
Ja hän syläistä töpäytti kuten tupakkamies, painoi hattureuhkan korvia
myöten päähänsä ja tallusteli jotain mutisten ulos tuvasta.
Mutta ukko oli nyt tyytyväinen. Ja kun loiseukko Katriina, joka ei
vielä koko tästä naima-asiasta tiennyt kerrassaan mitään, tuli tupaan,
selitti hän sille:
"Ka... Niin jotta... Niin että sitäpä se tääkin poika tässä arveli,
jotta... Jotta peruna on aina potaattia parempi!" muutti hän paremman
puutteessa niiksi, taas ylimalkaisiksi viisauden tokaisusanoiksi. Kai
se Katriina ymmärsi, arveli hän ja niin työntyi tuvasta ulos.