Tänä samana päivänä oli Kiihtelyksen tunnettu Ville Massinen täyttänyt
viidennenkymmenennenseitsemännen ja hänen ainoa poikansa seitsemännen
ikävuotensa. Viisikymmentä vuotta siis ikä-eroa, mutta se olikin
oikeastaan ainoa erotus isän ja pojan välillä.
Ei tosin aivan ainoa: ristimänimeltänsä he näet myöskin olivat eri
miehiä. Sillä vaikka ukko Massisen nimenä olikin ihan rehellinen Ville,
jolla nimellä suvun kuusi miespolvea oli jo tullut autuaaksi, ja vaikka
hän oli aikonut esikoispojastansa ristittää itsellensä kaimamiehen, oli
kuitenkin eräs toinen asia saanut hänet antamaan pojalle kasteessa
nimen, joka -- niin autuaaksi tekevä kuin se muutoin onkin -- ei
erikoisemmin sovellu Massisen nimeksi. Tai jos soveltuu, niin soveltuu
korkeintaan siten, kuin soveltuvat miehelle naisen housut.
Mutta niin se vain kävi. Hänhän, näet, oli tätä samaista esikoista
odottanut koko naimisissa-olonsa ajan eli siis viisikolmatta vuotta.
Hän oli sen siis saanut kuten Aabraham vasta vanhalla iällänsä. Herran
lahjaksi hän sen oli silloin käsittänytkin, ja niinpä hän olikin -- kai
osoittaakseen kiitollisuutta Herralle -- päättänyt sille valita nimen
profeetoista.
Profeetoista. Sattumalta näet oli silloin osunut taloon eräs
konttikauppias ja se oli sattunut muistamaan yhden profeetan nimen --
ei tosin ison profeetan mutta:
"A... vot... Habakuk", oli se iloisesti sanoa tokaissut, ja niin koitui
tästä pojasta, pojasta, joka oli sekä ulkomuotonsa että henkisten
leivisköitten puolesta aivan kuin luotu Villeksi, koitui -- Habakuk.
Siis profeetan kaima, vieläpä semmoisen profeetan, joka ainoastaan
nimensä puolesta oli suurin profeetoista. Myöhemmin oli kyllä isä-ukko
kuullut, että olisi ollut suurempiakin profeettoja kuin tuo rahjus, ja
vielä myöhemmin, kun nimen mehevyys oli jo tullut tunnetuksi ja
kantanut pikku Habakukin maineen ennen aikojaan kauas toiseen pitäjään,
oli ukko itsekseen tupakoidessaan ja asiaa punnitessaan sanonut
itsekseen että:
"Paholainen!"
Niin: se, se maailman suurimman ja itselämpiävän saunan omistaja -- oli
ukko itsekseen sanonut ja siunannut, mutta pojan nimi pysyi yhä
Habakukkina, ja ukko rakasti ainutta poikaansa kuten Herra Habakukkia.
Äiti oli kuollut pojan ollessa vasta kuudennella kuukaudella.
Leski-ukko oli siis oikeastaan ollut nämä kuusi ja puoli vuotta
pojallensa sekä isä että äiti, ja se seikka oli lujittanut heidän
välistänsä sidettä.
Ja mikä oiva äiti hän olikaan pikku Habakukille ollut! Jo pojan ollessa
siinä seitsenkuukautisen korvilla oli hän ajatuskiireessä ensi kerran
pistänyt tutin asemesta sen parkuvaan suuhun -- piipun. Ja poika oli
imaissut savut, punastunut, ollut läkähtyä, mutta...
Niin: siitä päivin hän oli myös ollut tupakkamies. Isä oli hänet
totuttanut ja katsonut nautinnolla, kun Habakuk kätkyessä potkiessaan,
tuossa vuoden vanhana, ketarat pystyssä ja suu naurussa, imeksi oman
valintansa mukaan vuoroin tuttia, vuoroin kummallista piippunysää, ja
niinpä hän nyt olikin seitsenvuotiaana Kiihtelyksen kuuluisimpia
tupakkamiehiä.
Sanalla sanoen: hän oli jo mies, jossa oli pelkkää Massista kaikki muu
paitsi ristimänimi.
Totisesti! Ja kaiken muun lisäksi oli hän ottanut isäänsä nähden
semmoisen vallan, että ukko ei koskaan tehnyt mitään ennen kuin oli
siitä puhunut pojallensa ja kinastellut hänen kanssansa asiasta ainakin
kahdesti.
Omituista mutta totta. Kinastelussa taas oli poika vääjäämättömän
itsepäinen, ja niinpä täytyi ukon, jos mieli saada mieleisensä
päätöksen, jokaisen tuollaisen kinastelun lopuksi turvautua
kurinpito-oikeuksiinsa, ja niin häämötti pikku Habakukin uhkana alati
isän vitsa, kuten ajurin hevoselle häämöttää aina aisanpää.
Lapsi parka!
Mutta kaikella pahalla on aina se hyvä puoli, että siitä -- ainakin
Suomessa -- on hyötyä enemmän kuin hyvästä. Niinpä oli tuo uhka ja
kinailu terästänyt pojan luonteen supisuomalaiseksi, semmoiseksi, joka
aina panee vastaan, vaikka pää menisi. Toiseksi oli se kehittänyt
hänessä vastarinnan ja oikeuksiinsa pyrkimisen hengen. Vaistomaisesti
hän oli, kuten myöhemmin huomaamme, tajunnut, että isä, ja sortava
isä-luokka yleensä, on nuo kurinpito-oikeudet anastanut vääryydellä.
Mutta toiselta puolen hän myös vaistollansa tajusi, että nykyisissä
oloissa, kun lapset ovat vielä järjestymättömiä, on noihin kieroihin
suhteisiin mahdoton saada pientäkään korjausta laillista tietä, tai
esim. syntymislakon avulla, niin suurena enemmistönä kuin lapset
isä-luokkaan nähden ovatkin.
Niin. Surkeaa! Ja kun siis isä oli kinastelussa tappiolle jouduttuansa
aina turvautunut käsivoimiinsa eikä älyynsä, oli poika puolestaan
turvautunut alaraajoihinsa, painanut käpälämäkeen, ja niin oli hänestä
kehittynyt juoksija, joka Olympialaisissa kisoissa vielä kerran voi
kolehmaisuudessa voittaa itse Kolehmaisetkin. Osaksi juuri tästä pojan
kehittyneestä juoksukyvystä johtuikin se, että ukon kurinpito-oikeus
itseasiassa, kuten taas myöhemmin saamme nähdä, oli jäänyt pelkäksi
muodolliseksi oikeudeksi, kuolleeksi lakipykäläksi, joka ei kertaakaan
päästänyt vitsaa oikeuksiinsa. Aiheuttipa vielä ukolle itselleen turhia
jalkavaivoja, joista tämän kirjan puolivälissä kerrottu venematka
muodosti ukon kaikkien retkien huippukohdan, matkan, joka oli ainakin
yhtä juhlallinen, kuuluisa ja komea kuin se matka, jonka profeetta Elia
teki tulisilla hevosilla ja vaunuilla taivaasen, suoraan enkelien
eteen.
No niin. Olisi sangen tarpeellista ja hyödyllistä tietää näistä
asioista laajemmalta, mutta kirjalle määrätty koko ei salli niihin
syventyä. Mainitsemme toki vielä yhden seikan.
Tätä pikku Massista oli näet jo lapsesta pitäen alettu nimittää
profeetta Habakukiksi tai myös profeetta Massiseksi. Poika puolestaan
taas ei ollut arvonimien ihailija. Ei lainkaan. Hän vihasi arvonimiä
siinä määrin, että yksinpä ristimänimeänsäkin piti kauhuna. Ei siis
ihme, että hän oli saanut ahkerasti kehittää ruumiillisia
leivisköitänsä profeetallisiksi. Ahkerasti oli hän antanut nyrkkiä
niskaan ikäisillensä poika tenaville ja varsinkin tytöille, jotka
häntä mainitsivat arvo- tai ristimänimeltäkään. Se kehitti voimaa
käsivarsiin ja sisua poveen. Aikuisempien kunnianosoituksiin -- niihin
profeetaksi-ylentämisiin -- hän oli tavallisesti vastannut
kivenheitolla, jos välimatka sattui olemaan turvallinen, ja totisesti
ei Daavid seissyt Goljatin edessä niin topakkana eikä lingonnut niin
taitavasti kuin tämä tosin nyt jo seitsenvuotias profeetta Habakuk
Massinen. Mutta syvennymme jo varsinaiseen aiheeseen. Oikeastaanhan
näet Ville Massinen oli kaikki nämä leskivuotensa hautonut mielessänsä
uusiin naimisiin menoa. Talossahan olisi tarvittu emäntä, ja
luonnollisesti niin terve ukko oli muutenkin sitä mieltä, että ei se
ole leskimiehenkään hyvä yksinänsä olla.
* * * * *
Mutta asia oli vain lykkäytynyt vuodesta vuoteen.
Ei sattunut olemaan morsiameksi sopivaa nais-eläjää lähimailla, ja
pojan kasvatuskin ja muut taloustoimet sotkivat.
Mutta nyt oli morsian tiedossa. Aikoinansa oli näet Antti Voutilainen
mennyt täältä Kiihtelyksestä kotivävyksi Sortavalan puolelle, kohonnut
appensa kuoltua talon ainoaksi isännäksi ja -- mikä parasta -- nyt
viime keväänä kuollut. Tieto siitä oli jo ehtinyt Kiihtelykseenkin, ja
niinpä oli ukko jo monet päivät hautonut kosimismatkaa. Kaksikymmentä
vuotta sitten, silloin kun Voutilainen oli naimisiin mennyt, oli hän
sen Vapun kertaseltaan nähnytkin ja arveli sillä ikää olevan tuossa
neljänkymmenen korvilla. Monet ja monet päivät oli hän tupakoidessansa
asiaa hautonut, varmistunut ja päättänyt, sillä:
"Menepä tässä ja koko ikäsi akatta elä!" oli hän imaissut aivan
kiihkeät aamen-savut asian päätteeksi, ja niin se oli nyt valmis.
Valmis, jopa niin valmis, että hän oli jo Voutilaisen sukulaisten
kanssa lähettänyt Vapulle sanankin, että hän tulee sulhaseksi. Vappu
siis tiesi jo häntä odottaakin.
"Niin jotta se on... Se on vörklööri nyt!" oli ukko itseksensä sanonut
jo aivan sen viimeisen ja varman aamenensa asiassa.
* * * * *
Oli toki vielä yksi vastus.
Sillä kuten jo sanottu oli hän aivan huomaamattansa joutunut pikku
Habakukin valtoihin. Päivänselvältä tuntui siis nyt se, että asiasta
oli ensin puhuttava pojalle. Juuri se tässä asiassa oli omituista. Hän
oli johtunut niin pitkälle, että huomaamattansa, vaistomaisesti uskoi
olevansa velvollinen pyytämään tuolta seitsenvuotiaalta tenavalta
naimalupaa.
Mutta samalla hänestä tuntui, että se toki on jo liikaa. Ilmoittaa
tuommoisestakin asiasta pojallensa, vieläpä mokomalle naskalille, ja
ikäänkuin pyytää siltä lupaa! Häntä oli alkanut suututtaa. Hän oli
hautonut sitä asiaa päivän jos toisenkin ja harmistui jo.
"Paholainen!" kiukutteli hän jo itsekseen kerrankin taas kyntöpellolla
ruunaa lepuuttaessaan. Hän istui kivellä kumaraisena, mietteissään
tupakoiden. Koko poika alkoi jo harmittaa:
"Kehnoin tenava!"
Sanos muuta! Ja miten olikaan, niin alkoi hänessä kehittyä sisu koko
mokomaa isäntää vastaan. Hän tupakoi jo miltei synkeänä ja unohti
kynnönkin. Harmitti koko poika.
"Mutta se vaan", kiukutteli hän sille.
"Joka paikkaan tunkee nenänsä, niin jotta... Jotta se on
norkki", syvällistyi jo harmi, töksähdyttäen ajatuksen siihen
filosofisen-epämääräiseen "norkki" sanaan. Harmi yltyi.
"Tää nyt!" halveksui hän. Mokomakin "isäntä"! Tuskin peukalon pituinen!
"Kun kyntöpatukalla annan hylylle, niin... Niin se ei ole norkki",
ynseili hän harmistuneena uhitellen ja yhä synkempänä tupakoiden. Ruuna
oli saanut levätä tavallista kauemman aikaa. Se aivan laiskistui ja
alkoi kuin ajankuluksi hapoa pientareesta heiniä suuhunsa. Ukko heräsi
siihen.
"Prtuu... Pahus!" ärjäisi hän viskaten siten pojalle kuuluvat vihansa
ruunaan. Samalla nipisti paarma ruunaa. Se kimpsahti ja tapasi
kärsimättömänä huopaista kylkeänsä.
"Prtuu, so!" ärtyi siitä ukko, ja kun ruuna ei siitäkään ärjäisystä
näyttänyt välittävän, kavahti hän jaloillensa, sieppasi auraa kuresta
aivan riuhtaisemalla ja ärjäisi ruunalle:
"Vaolle siitä tahi... Tahi se ei ole norkki!" filosofistui ruunallekin
osoitettu viha. Ruuna luimisti vihaisesti, viuhautti häntäänsä ja alkoi
äkeissään, kuin uhalla, harppoa vakoa pitkin, niin että ukko tuskin
ehti hanttuuttaa perästä.
* * * * *
Mutta ei vaan kyntäessäkään hellittänyt se sisua ärsyttävä ajatus, että
hänen täytyy puhua asiasta pojalle. Ei. Päinvastoin: se yltyi. Samoin
kiusoitteli ruunaakin nyt eräs matkaan liittynyt ilkeä-niminen
kärpänen. Ruuna tuskastui samoin kuin ukkokin. Kynnettiin aika hamppua
mennen.
"Ja kun se juutas vielä..."
Se poika nimittäin, ynseili hikinen ukko siinä aurankuressa miltei
juosta hanttuuttaessaan.
"Häh!... Taasko siinä!" karjaisi hän välillä ruunalle, kun se taas
kärpäsen puraisusta vihastuneena tapasi kuvettaan raapaista.
"Kun se!" yritti hän jatkaa pojalle.
"Häh!... Elä kuovi!" täytyi sittenkin ärjäistä ruunalle, joka
tuskastuneena kimpsui kiusoittavalle kärpäselle. Hän suuttui lopen:
"Saakeli vie!"
Ei hän tajunnut, kummalle hän tämän jo siinä kirosi, pojalleko vai
ruunalle. Vihastunut ruuna pani jo miltei juoksuksi.
"Prtuu, saakeli!" ärjäisi silloin ukko äkkiä. Ruuna pysähtyä töksähti,
ja hengästynyt ukko aikoi ryhtyä pyyhkimään hikeä otsastaan
paidanhihalla.
Mutta juuri silloin kahlasi mitään pahaa aavistamaton pikku Habakuk
siihen mulloksen halki, iso piippu suussa, kasvot likaisina ja
hattureuhka päässä. Niin se nousi ja laski siinä vakojen yli
harppoessaan kuin aalloille koikkumaan viskattu pytty. Tuohtunut ukko
ei huomannut sen tuloa, ennenkuin poika oli jo aivan luona ja pyytäen
piippuunsa tulta kysäisi:
"Onko sinulla tulitikkuja?"
Ukko katsahtaa muljautti häneen vihaisesti. Nyt häntä vasta oikein
harmitti tämä, mokomakin, joka vaatii häneltä tiliä naima-asiastakin.
Suututti niin, että sisu ei antanut oitis ärjäistä. Vaiettiin, Poika
vilkaisi häneen epäluuloisena ja nyt jo toisti pyyntönsä
juonittelevalla ärjäisyllä:
"No tulitikkuja kyllä!"
Mutta se päästi ukon sisun puheen alkuun. Hän alkoi pojalle torailla:
"Sinä, poika, kuule elä hänklänkrää!"
Pikku Habakuk moisesta hölmistyi yhä epäluuloisemmaksi ja muljautteli
vihastuneita silmäyksiä. Taas vaiettiin. Taas jatkoi ukko toraillen:
"Sinä sanot jotta norkki, mutta... Mutta se ei ole norkki!" raivostui
hän. Mutta se auttoi pojankin ääneen.
"Onpas norkki!" panna tokaisi se jo vihaisena vastaan, tosin arkaillen,
asiasta mitään älyämättä. Molemmille oli kaikki jo yhtä epämääräistä
kuin se "norkki" ukolle itsellensäkin. Sukeutui väittely.
"No on kyllä norkki!" tenäsi vihastunut poika jo kuin itkua hilliten.
Mutta ukko puolestaan tiukkasi uhittelulla:
"Mutta entäs kuritusparakraahvi!"
Niihin isän vitsa-oikeuksiin hän siis jo taas vetosi.
"Niin jotta sitä saa isä antaa patukkaa jotta... Jotta vonkuu!"
selittää uhitteli hän sitä lakipykälää.
"Mutta etpäs saa!"
Se tuli pojalta itkun ja vihan sekaisena.
"Vaikka olisi mikä norkki, niin ei vaan saa antaa!" koki poika tenätä
selkänahkansa puolesta.
"Saakeli!"
"No ei kyllä!"
Mutta silloin oli ukon mitta täysi. Hän sieppasi kyntövitsan ja...
Huihai! Poika huomasi, että edessä on täysi tosi, ja pani juoksuksi.
Vasta veräjälle päästyänsä käännähti ja nähtyänsä ukon jääneen auransa
luo tolkutti:
"Annappas!... Tokko uskallat ja... Tokko on parakraahvi!..."