Nämä kaksi ystävystä, isä ja poika, olivat kaikessa erottamattomat:
missä oli heistä yksi, siellä oli myös toinen, sillä pojattansa ukko
Massinen ei minnekään lähtenyt.
Niinpä nytkin. Poikansa päätti hän ottaa mukaansa kosimismatkalle,
oikeastaan puhemieheksi. Oli alussa aikonut varsinaistakin puhemiestä,
mutta arveltuansa oli hän siitä luopunut kulunkeja peläten. Loiseukko
Katriina oli kyllä nyt asiasta tiedon saatuansa sitä mieltä, että olisi
varmempi, jos olisi puhemies, mutta ukko vain siihen vastasi
tupakoimis-arvehilla että:
"Ka... Olisihan se, mutta... Juosta kekeltäähän tää Habakuk apuna..."
Ja rauhallisena imaisi hän savuaan lähtöä hommatessaan ja lisäsi
selittäen:
"Onhan tää terhakka poika ... Habakuk..."
Tuli sen avulla siis toimeen. Rakkausasia tietysti jo aivan nuorenti
ukkoa, ja niinpä hän äskeisen jatkoksi jo kuin puoli-kehaisemalla
puheli:
"Eikä hänessä erin suuria apuja tarvitsekaan, kun tässä ... tää nyt
minä", töksähti hän, mutta selviydyttyänsä sana-asiasta selitti:
"Tässä naima-asiassa nimittäin olen minä."
Hän, varakkaan talon isäntä, mies, joka on kerran ennenkin onnistunut
eukon saamaan. Ei hän liikojen puhemiesten avusta perusta. Kun on
kerran hän itse, se "minä", niin:
"Tottapahan sitte onni omasta puolestaan potkaisee lisää, niin
jotta ... jotta se on niinkuin nakutettu", lopetti hän toivorikkaana ja
työntyi saunatamineissansa rauhallisena ulos tuvasta.
* * * * *
Elettiinkin juuri lemmen kuumeisimpia aikoja, siinä muutamaa viikkoa
ennen Juhannusta. Kevättyötkin olivat jo lopussa. Oli niiden ja
heinäntekoaikojen välinen joutilaampi aika eli n.s. lempiviikot, aika,
jolloin kiihtelykseläinen valvoo päivät eikä nuku öillä. Ei siis ihme,
että lemmenmakuun päässyt ukko Massinen nyt pojaltakin tavallaan luvan
saatuansa kiirehti kosimismatkalle lähtöä. Pikku Habakukilla tosin ei
vielä ollut matkan tarkoituksesta aavistustakaan, sillä ukko oli
luullut, että hänen tässä taannoin jo kuvattu ilmoituksensa oli
riittävästi selittänyt asian pojalle. Ei hän siis sen koommin ollut
asiasta sille puhunutkaan sanaakaan. Oli vain itse valmistautunut:
rasvannut pieksunsa ja varannut tupakkaa ja oli nyt valmis. Konttikin
oli jo selässä. Pikku Habakuk rassaili piippunysänsä vartta puhtaaksi
hiestä, puuhaillen aivan tavallisissa askareissansa, iso hattureuhka
korvia myöten päässä ja muutenkin kaikin puolin jokapäiväisessä
kunnossa. Ukko puhdisti sanontaa varten suunsa pankon eteen ja tokaisi
äkkiä: "Ka... Tule nyt, niin mennään!"
Poika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko
kiirehti sen huomattuansa selittämään:
"Ka niin... Niin jotta se on ... vörklööri!"
Ja se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin
lähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää
ajattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon
kintereillä.
* * * * *
Oli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili
pehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin,
nuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä
luo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka
kepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen
ikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän
puhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.
Niin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun
rajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle
tupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen
sille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli
pojalle:
"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää... Ka tää, jotta miehen ei ole
hyvä akattomana olla", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle.
Epäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.
"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti
ja... Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama ... vörklööri",
täytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan.
Poika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:
"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta..."
Mutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän
puhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi:
"Niin jotta se on ihmeellinen asia, jotta kansa ja valtakunta ei pysy
pystyssä, jos ei miehellä ole apuna ... tää nyt akka...!"
Poika katsoi ukkoon yhä epäluuloisemmin, kuin kummitukseen. Kai se nyt
tekee pilaa, epäili hän synkkänä.
"Mutta kun sitä, näet, ei ilman akkaa olisi lapsia eikä mitään, niin...
Niin se olisi kansa näppiä-nuollen ... se olisi kuitti", jatkoi
tupakoiva ukko nyt selityksellä.
Mutta nyt oli pojan epäluulo täysi.
"Elä valehtele!" tokaisi hän ukolle umpimähkään.
"Niin jotta mitä elä valehtele?" tiedusti ukko.
"Sitä jotta ei olisi lapsia eikä mitään ilman sitä, elä valehtele!"
mutisi poika katse ihan synkkänä.
Ja nyt alkoi syvällinen väittely:
"No ei suinkaan sitä", koki ukko sovinnollisesti selittää, imaisi
mietesavut ja lisäsi selittävän:
"Niin että lapsia, tarkoitan ... ilman akan väliintuloa, niin jotta...
Jotta selkeys ei ole koskaan ilman valkeutta", sieppasi hän siinä
ajatuskiireessä äkkiä löytämänsä, ihan selkeydellään lyövän selityksen.
Mutta ei taipunut uskomaan epäluuloinen poika.
"Olisipas ilman akkaa!" murisi se vastaan synkein silmäyksin.
Jatkettiin. Taas koki ukko selittää, että kyllä asiassa akka tarvitaan.
Turhaan. Poika piti päänsä. Ukkoa alkoi jo hieman harmittaakin. Tuntui
näet, että poika tahtoo todistaa hänelle, että ei hän muka tarvitse
eukkoa, jota on menossa kosimaan. Hän alkoi lopulta jo selittää
syvällisesti ja sanasavut imaistuansa lähti raamatusta asti näin:
"Sillä esimerkiksi... Esimerkiksi nyt... Noakin arkki", sotkeutui hän.
Oli näet lähtenyt liika syvälle ja pelastuttuansa Noakin arkkiin
tokaisi umpimähkäisen:
"Niin jotta siitä sen nyt näet, jotta akka tarvitaan", vetosi hän
äskeiseen arkki-todistukseensa voitokkaana, imaisi taas savut ja
selvittääkseen vieläkin asiaa todisti Noan arkista:
"Niin jotta siitäkin tulivat ulos kaikkinaiset eläimet ja..."
"Eivätpäs tulleet!"
Tiukasti tenäsi poika sen vastaan. Väittelyn alaiseksi joutui siten
äkkiä kysymys, tarvitseeko mies vaimoa vai eikö. Oli jo tovi kinattu.
Puhemies, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt, pani tiukasti ja
umpimähkään vastaan, ja ylkä itse koki puolustaa asiaansa.
"Ilman akkaa ei olisi ollut Noakin arkin tekijöitäkään, niin että...
Koko sukukunta olisi hukkunut, jos ei eukkoa olisi ollut!" koki hän
selittää. Hieman jo harmittikin pojan itsepäisyys.
"Niin että siitäkin nyt näet, että akka tarvitaan!" ynseili hän jo
sille, mutta:
"Eipäs tarvita!" tenäsi vain itsepintainen poika entistä tiukemmin.
Ukko jo suuttui.
"Kehveli!... Mistäs niitä lapsia silloin tulisi!" oli hän jo kirota.
Mutta tanakkana uhitteli poika:
"No tulisi kyllä!... Ja vaikka mitä tulisi..."
"Mhyh... No... Perhana!" kiukustui ukko.
"No tulisi kyllä!" yltyi poika uhittelemaan ja tenäsi jo katkerana:
"No niin kyllä tulisi...! Ja aikaihmisiäkin tulisi ja ... taloja ja ...
järviä ja ... peltoja ja... Ihan vaikka mitä tulisi..."
Ukkoa alkoi moinen uppiniskaisuus pistää kerrassaan vihaksi. Kehittyi
ilmeinen kina.
"Luuletko sinä nyt sen asian tietäväsi paremmin kuin vanha virsikirja!"
ynseili hän jo pojalle. Tämän sisu taas nousi vastarintaan kuten aina
tämmöisissä tapauksissa.
"Luulen kyllä!" uhitteli se vain miltei itku kurkussa.
"Luulet!... Hyvähän sitä on sinulla!" halveksui hänelle isä. Tosissaan
siinä puheltiin.
"Ilman sitä asiaa ei olisi sinuakaan!" uhkaili jo isä ja veteli savuja
kiihtyneenä.
"Olisipas!"
"No!... Perhana!" kiivastui moisesta jo ukko. "Mistä helvetistä sinä
olisit silloin maailmaan lentänyt! Ja siinnyt!"
"No vaikka mistä", ärjäisi poika vastaan ja jatkoi uhittelevaa,
älytöntä:
"Uhallakin olisin lentänyt ja... Taivaasta olisin siinnyt ja ... tuosta
veräjästä ja puusta ja pölkystä ja... Ihan joka paikasta olisin
lentänyt ja siinnyt" ... koki hän hillitä katkeraa itkun tuloa.
Mutta nyt jo tuskastui isä ja halveksuen saneli:
"No nyt minä jo näen... Minä näen, että sinä et ymmärrä koko tästä
asiasta vielä mitään, vaan että... Niin että se on sinulle kuin ...
niinkuin pimeys oli syvyyden päällä", raamatullistua töksähti hän
selkeän valkeuden puutteessa. Mutta poikakin yltyi.
"Ymmärrätkös sinä?" uhitteli se yhä älyttömämpänä umpimähkäistänsä.
"No!... Saakeli!" julmistui ukko jo lopen. Mutta poika vain:
"Etpäs ymmärrä!"
"Suus kiinni siinä!"
"Pidä itse!"
"Paholainen!" Ja nopeasti sieppasi hän poikaa niskasta kiinni ja alkoi
käyttää kurinpito-oikeuttansa. Mutta onneton poika alkoi porata täyttä
kurkkua. Ukko heltyi, hellitti oitis ja puolusti äkkipikaisuuttansa
väärällä syytöksellä:
"No!... Mitäs sinä alotit ja ... rupesit puhumaan asiasta, jota et
yhtään ymmärrä vaan... Vaan että se on sinulle jotta... Jotta selkeys
on aina valkeutta parempi", hämmentyi hän siinä asian syvällisyydessä
sittekin.
"Itsepäs alotit!" puolustautui synkkänä mutiseva poika, ja niinpä
olisikin ihan varmasti sukeutunut uusi väittely, jollei paikalle olisi
osunut tulemaan kaksi poikaa. Niillä oli vanhoja tappeluvihoja
Habakukkia vastaan ja oitis ne huudahtivatkin härnäävän:
"Habakuk... Profeetta Habakuk!"
Mutta silloin suhahti pikku Habakukin kivi. Se osui. Toinen poika
älähti, ja suinpäin syöksyi myrtynyt Habakuk poikiin käsiksi.
Se kävi nopeasti. Kaksi olisi kuitenkin voittanut yhden, ellei isä
olisi ehtinyt omansa avuksi. Mutta se ehti, löylytti vieraita poikia ja
kirosi niille kertasen vielä, kun ne jo painoivat täyttä ravia pakoon.
Mutta isän ja pojan välit olivat nyt sillä kuitatut ja sovitetut.
Kiitollinen oli poika isällensä, ja isä oli tyytyväinen, kun oli saanut
auttaa omaa ainoaa poikaansa. Entistä parempina ystävyksinä he nyt
jatkoivat matkaansa kylien halki Sortavalan lähitienoita kohti,
Voutilaisen Vapun luo.