Lepäs avaruus kuin musta meri,
kaartui pimeys kuin yökön siipi
yli Saamemaan kuin kerran muinoin
yön ja kaiken luomiskauden aikaan,
tähdetönten, tyynten tyhjyyksien.
Nukkui pedot talviluolissansa,
nukkui kodat lumikinoksissa,
nukkui ihmiset ja porot, koirat,
yksin Nälkä ajoi pulkassansa
pitkää, polutonta erämaata.
Passevaaran laell' istui Svakko
kirves polvella ja rumpu maassa,
sumun takaa kiilsi seidan hahmo,
liikkumatta istui suuri noita
niinkuin vuosisataisvanha seita,
jok' on tuijottanut ohi kirkon
tuhat vuotta kauvas kaihisilmin
aavistusten sekä arvoitusten
alla ammottavaan, syvään kuiluun
koskaan löytämättä kaiken pohjaa.
Sumu katosi kuin sairas kaihi,
tunturit taas nousten noroistansa
seisoivat kuin vanhat jättiläiset,
kiipesivät yli toisiensa,
yli kyhmyselkäin painien ne ryömi.
Jalat rämpi jängissä ja soissa,
kainaloiden alla pilvet sousi,
kyyristynein, jäykin niskoin jätit
hyppyyn hyökkäävinä kouristuivat,
kohosivat yhä korkeemmalle.
Nyrkit puristuivat voima-iskuun
taivaan tyhjää kantta tavoitellen
sisus-uumenissa tuli, tuska,
kerta kaikkiansa lyödäksensä
visapäillään puhki taivaan navan.
Käydäksensä kerran käräjöitä
itse ikuisien istunnoissa,
julki huutaaksensa kaiken tuskan,
kaiken kahlehtivan, öisen kauhun
kylmän kylläisille jumalille.
Katsoi Svakko pohjaan, katsoi itään,
ootti päivää niinkuin ennen muinoin
esi-isät, vanhat, viisaat noidat
joijuin tervehtivät aurinkoa,
söivät päivän-uhriatrioita.
Siirsi katseen seitaan manaellen:
"vaadin, vaadin sinut voittosille,
ilkut itseäsi, saita seita,
sulle annoin parhaat poroistani,
sulle uhrasin ma elämäni.
Mikset lyönyt maahan murhamiestä,
uuvuttanut synkkään syvyytehen
punakäyhtimiestä piiluinensa,
joka kaatoi kaikkein kalleimpani,
Aslak poikaseni poloiseni!
Päätönnä hän harhaa häpeässä
Jabme-aimon alhon syvyydessä
vailla suopunkia, vailla jousta,
vailla riistaa, ruokaa, metsäkoiraa,
vailla naista, iloa ja rauhaa.
Gedgge-Ibmel! Jollet liitä yhteen,
minkä käräjillä käsky riisti,
jollet kosta heimohäpeääni,
jollet nosta tänne poikastani
ennen päivän suurta sarastusta,
niin en usko enään enteitäsi,
enkä paljasta ma vanhaa päätä,
kokoon yhdeksän ma pihkapuuta,
jotka nähnet, tähän pyhään paikkaan
ja sun poroks poltan petturina!"
Otti Svakko käteen arparummun,
korvaa kallisti hän helinälle
kuunnellakseen ääntä kohtaloiden,
lauloi tolasjuoigan, muinaislaulun,
unohtuneen, kuolleen, kauniin laulun.
Lauloi Päiveneita'n kuolemasta,
Njavvis-ene'stä hän säkeet siitti,
joka väsyneenä vaivoistansa
lepäs sairahana vuoteellansa
pyhän kota-oven luona yöllä.
Ikävöitsi päästä iki-iloon,
Tiermeen salamoiden risteillessä
Ibmeliä aina ihaillakseen,
omaa taataistansa, suurta Päivää,
näki oven luona kylmän vieraan.
Joikui joutsenlaulun pojallensa,
Njavvis-ene lauloi iltalaulun,
kuinka aurinkoinen armas laskee,
kaikki maa käy kovin pimeäksi,
koska, koska tulee kerran aamu!
Kaunis päivä laskee, karja kuolee,
musta rutto surmaa, paarma pistää,
susi vaeltavi väijyksissä,
valon lapset eksyy yksin yöhön,
Päivä lempeänä länteen laskee.
Päivä laskee. Kaunis Päiveneita
valon lähteen kotiin taasen lentää,
viepi sylissänsä tyttärensä
yli alimpien auringoiden,
yli yhdeksännen tähtitaivaan.
Hautakaatte tämä kirkas tomu
Haldivaaran korkeimpahan huippuun,
ikivihreänä hauta hohtaa,
siell' en ole minä, henki liitää
lumipuhtahana Saamemaata.
Nuori, neitseellinen, puhdas henki
liitää yli lumilakeuden,
valvoo saamineitseen suloutta,
saami-äidin pyhää puhtautta,
koska, koska tulee kerran aamu!
-- Svakko uupui, vaipui unelmiinsa
kuin ois nähnyt tuhatvuotisunta,
havahti ja katsoi ilman rantaan,
missä kuulti hieno keltajuova
niinkuin palttinainen kuolinliina.
Tuli tuuli merimatkoiltansa,
pyyhki viileäksi Svakon otsan,
johon sarastus kuin kultaloimi,
niinkuin päärmäelty sulhaskäyhti
kajanteena loisti aamun mailta.
Hiljaa Svakko kulki kiven luokse
yli pyhän piirin horjumatta,
tervaskantoihin hän tulen pisti,
humahteli liekit korkealle
korven kohahtaissa aamu-yössä.
Liekkiin laski Svakko uhrisarvet,
heitti helisevän arparummun,
nousi, nosti, kaksin käsin kirveen
taikomatta, vimmavoimin iski,
seidan halkasi ja kaatoi kuiluun.
Jyrkänteeltä jyrkänteelle vyöryi
pyhä uhrikivi kumahdellen,
onkaloista ponnahteli kaiku
vastaan kaikua ja solaan vaipui,
silloin sammui tuli, päivä nousi.
Nousi suuri, aina armas päivä,
lämmin, läikähtävä ilon tuoja,
synnyttäjä, kaiken kasvattaja,
nousi niinkuin nousi ensi kerran
ensi ihmisille ensi yönä.
Hohti huiput, välkkyi Haldivaara
tuhat tuhansissa timanteissa,
säteili nyt koko ilmakehä
joka aarrekätköön, satu-aittaan,
joka kodan räppänään se paistoi.
Tunturit ne kyyristyivät kokoon
kääpiöiksi korkeen taivaan alla,
alas vaipuivat ne voimatoinna
niinkuin häveten ja jäykistyivät
murinaan ja jylhään mykkyyteensä.
Katsoi Svakko taivaalle ja itki,
ilosta hän itki ensi kerran:
"vielä kerran sain sun kasvos nähdä
ennen kalmantarhan taivallusta,
nyt sen tunnen, tiedän, tahdon, lähden."
Niin hän hiljaa hiihti alas vuorta
kaunis, tyyni kajas kasvoillansa,
vaarat takana ja päivä päällä,
alla laaksot, jäkälät ja jängät,
etääll' aamutulen kotasauhut.
Hiihti hiljaisimpaan erämaahan,
Saivomaahan, suureen suvenmaahan,
missä onnelliset noidat nuortuu
loveen langeten ja uinahtaen
ikipuitten vilpoisimpaan varjoon.