Käräjienmäell' Altenissa
voudin, lautakunnan läsnä ollen
antoi tuomituille rättäri
määrä-iskut, vaiti kesti Mauna,
kärsi Aslak sanaa päästämättä.
Elinkautisvankeuteen vietiin
monet pyhät, Lauri, Magga, Rista.
Aslak, Mauna kuoloon tuomittiin,
vaan ei tunnustaneet syyllisyyttään,
kuoloon kulkivat he täynnä uhmaa.
Nosti päänsä Aslak yli rahvaan
niinkuin marttiira ja uskon uhri,
huusi korkeana hulluuttaan:
"se on täytetty, ma olen Kristus,
Eli, Eli, lama sabachtani!"
Uskollisna nytkin seuras Mauna,
mestuupölkylle hän laski päänsä.
Korkealta kaatui kuollessaan
voitelutta, voittamattomana
Aslak, päivänpoika, kuninkainen.
Kuutamolla yöllä hautas Hvoslev
heidät kalmantarhan aidan taakse,
itkenyt ei Bigga, saamina
aatteli hän: ikuisuuden maahan
pääsi Aslak valoon vaivoistansa.
Kauvan yksin öillä itki Kadja,
keskikodan kukka rakkauttaan,
luonto sääli hänen suruaan.
-- Meni kesä, talvi, tuli uusi kevät,
uusi talvi satoi unhoon jäljet.
Rakkauden ehtymätön lähde,
elonhalu nosti uutta terää,
uuden kaihon kukan mullastaan,
tuli yösenpuolen maasta kosjo,
kalastajalappi lohduttaen.
Hymyi Kadja surunhymyänsä,
puki ylleen tulipunakäyhdin,
hopeevyölle sitoi helynsä,
ajastajan kosjon lahjaa kantoi,
vietti häänsä meren auvetessa.
Jälkeen häiden vanha Juoksa hoippui,
levotonna kätköraunioillaan
kuin ois raha kättä polttanut,
kerran pororengit löysi ukon
kuollehena riksikasallansa.
Vankilassa nuori Lauri Hetta
monet talvet, monet kesät istui.
Yli muiston mustain kuilujen
vieri vuodet niinkuin lumivyöry,
paistoi päivä jälkeen myrsky-öitten.
Sydän suli, tasaantui ja tyyntyi,
yrttitarhoiks ruusunihaniksi
muuttui elämänsä erämaa,
usein Hvoslev kävi hänen luonaan
hädän hetkell' lohduttaen häntä.
Usein ristikosta nuorukainen
katsoi ikävöiden ijäisyyttä
vapauden jano rinnassaan,
revontulten taivaall' leimutessa
muisti lapsuutensa lempeet muistot.
Näki uudestaan ne armaat näyt,
kodat loisti niinkuin taikalyhdyt,
nuotiot ja padat rannoilla,
tulen loisteess' soutomiesten varjot,
kuuli tutut joijut, porokellot.
Tai kun kevään tullen tippui räystäs,
näki joutsenten ja merilintuin
kiitelevän yli vankilan,
kuuli ajojäiden, vapaan meren
korkeen luonnonveisun korvissansa.
Äkkiä hän nousi vuoteeltansa,
kuuli avainkimpun helisevän,
vouti, Hvoslev astui koppihin,
Lauri toipui lapsuusunelmistaan,
rippikouluajan aatoksistaan.
Armahduksen sanoman toi vouti,
kummastuen katsoi häneen Lauri,
nousi hiljaa, kääntyi ovella
hyvästellen seiniä ja pöytää,
vuodetta hän katsoi ristikkohon,
niinkuin mierolainen jättää majan,
jossa yönsä on hän hyvin maannut,
kuin ois jäänyt osa onnestaan,
pala sydämmestä lukon taakse,
maailma taas avarana eessä.
Niin hän tunsi. Näki vanhan äidin,
vanhan harmaantuneen, köyryn Biggan,
näki Maggan, Ristan, vangit muut,
hyvät heimolaiset vapahina,
näki Ingan kera nuoren sulhon.
Näki tutut porot, jotka nosti
kruunupäitään hänet huomatessaan,
lumi häikäsi ja päivä loi
hänen silmihinsä onnen väikkeen
kuin ois ensi kerran päivän nähnyt.
Bigga pojan poskeen painoi posken:
"puorist... kiitos, taivaan taata, annoit
kolme rakkautta; yhden vei
viekas meri, maa vei ahne toisen,
kolmannen sain jälleen, kuopukseni."
Pulkkaan istui Lauri, toiseen Bigga,
silloin portin eteen vankikyyti
porovarkaan, Matte Jounan toi,
poispäin Jouna käänsi juudaskasvot,
koitti peskiin peittää häpeäänsä.
Ajoi rakkahille tuntureilleen
Lauri iloisena sydämmessään,
päätään vaarat nyökkäs iloissaan,
tiellä riekot nauroi iloisesti,
Laurikin taas nauroi iloissansa.
* * *
Tyrmästänsä päästyänsä Jouna
luisui kurjuutensa kuilun varjoon,
tappelussa silmä puhkaistiin,
kerjäsi ja heti joi hän almun,
kulki ummikkona, untelona.
Kalastajalappi kujeillansa
kyhäs kerjuukirjeen petturille,
sitä ihmisille näyttäissään
sai hän rovon sijaan selkäsaunan,
huomas juonen, pisti pilkkaajalle:
"Ruman juoigan mulle, lempo, laitoit,
varoit varasta sä karttamasta,
siksi vamman jalkaas, kätees saat,
toiste muistat Jounan 'silmäpuolen'",
Jouna keksipuulla rikkoi ruudut.
Jaalaan heitettihin Matte Jouna
Tromsaan vietäväksi, karkas maihin,
siitä asti häntä pelättiin:
lapin käteen, jalkaan puhkes paiseet,
vuoden kamppaili hän elämästään.
Vanhana ja tekohurskahana
kankein, laihoin jaloin kiersi Jouna
poropaimenena polkujaan
Ruijan rannikoilta rauhatonna,
vieraan leipää söi hän, leipää sylki.
Yhä etelämpiin maihin vaappui
mieron tiellä tuntemattomana,
kohtaloaan salaa kiroillen,
palannut ei koskaan heimon luokse
Jouna raukka, Jouna silmäpuoli.