Paarma ajoi poron merta kohden,
vasten virtaa loiski vahva lohi,
kuuma kaiho ajoi Aslakkia,
ahkioon hän sitoi kotakankaan,
padat, taljat, kaikki kotitarpeet.
Ajoi levotonna muuttain paikkaa,
nälkä ajoi porot tuntureille,
jäkälä kun oli loppuun syöty,
talvimyrskyyn hukkui moni poro,
minkä susi, ahne ahma säästi.
Lumipyry peitti niinkuin vuori
koko kodan, silloin räppänästä
lensi kipenät kuin oisi tuli
leimahdellut aivan lumen alta,
vuoren rotkoist' Aslak suojaa etsi.
Läpi lumen kamppaillen hän kahlas,
Isa-märraa, merta kohden pyrki,
mut ei hanget silmää hivelleetkään,
isän kuolemaa hän usein mietti,
tahtoi nähdä isän merihaudan.
Mauna, Rista ajoi yhtä matkaa,
Jouna eksyi muka myrskyyn muista,
löysi Hetan valkeen mieliporon,
sen hän tappoi, kiersi Kautokeinoon
myödäksensä lihat kauppiaalle.
"Ylin ystäväni, Mauna, tiedät",
sanoi Aslak, "leppymätön henki
asuu minussa kuin isän hahmo,
pelkään voimaani, se voima murskaa,
voima sitoo niinkuin verivelka."
Mauna lohdutteli Aslakkia:
"Aslak, ole mies, oot heimon päämies,
vaikka kurjuus silmiis irvistääkin,
häädä sielustasi Saulin henki,
jääköön isäs muisto haudan yöhön!"
Niin hän sanoi, vahva rinta paisui,
ystävyyttä loisti vinot silmät.
Matka joutui, raidon päässä Rista
joikui: "nunu, nuu, nyt Alnasnjargaan
päästään poron kesälaitumille!"
Rista pulkassansa vaappui, haastoi
leikillänsä riitaa Laurin kanssa
kunnes lopulta he kimmastuivat,
puihin taottuaan kämmeneitään
naurain sopivat ja syleilivät.
-- "Alattionvuonon rantamilla
kasvaa neitoja kuin muuramia!"
nauroi Lauri, siihen Rista ilkkui:
"oispa tuikku tulipakkaskylmään,
Ruuta ilolientään väärin mittaa!"
Svakko oli vaiti, Aslak vastas:
"kuin on meress' syvä isän hauta
syvä mull' on suru, tahdon juoda,
huku humalaan siis muisti, järki,
juokse uljas poro Guoddageidnoon!"
Juoksi poro laaksoon rinteheltä,
Kautokeinon kylään hämärissä
pulkat leiskahtivat Ruthin pihaan,
itse Ruth jo seisoi portahilla,
tervetulleiks sanoi matkamiehet.
Aslak pöytään laski porontaljat,
näädän, saukon nahat, kysyi hintaa.
-- "Kyllä sovimme me kaupoistamme,
ota tuloryyppy, isäs tunsin,
kunnon mies kuin sinä, suora, selvä!"
-- "Tuoss' on sulle, kettu, ketunnahka!"
tiuskas' Aslak, "kaada rakkoon viinaa,
älä mittaa väärin tällä kertaa,
mittani on täys', oot ehkä hyvä,
mut on Buhtta sinun pahahenkes!"
Kalpenipa Ruth, mut sanoi hiljaa:
-- "väärin väität, mull' on hellä vaimo,
pohjan perille toin hänet tänne,
täm' on vilun maa, on monta lasta,
täytyy elää. Vasse, kaada viinaa!"
-- "Kaada Vasse, kerro kaskujasi
taatastani! Terveiks Buhtta, pappi,
ah, ma pakahdun, en täällä kestä,
olkoot nämä maljat viimeiseni!"
sanoi Aslak, lähti kumarassa.
Pitkään katsoi Ruth ja kulki
pihan yli lempeen vaimon luoksi.
"Antakaamme hänen yksin olla",
sanoi Mauna, miehet joivat loppuun,
suoriuivat yöksi tuttuun majaan.
Mäen notkoon, joen töyrämälle
kulki Aslak, hangelle hän istui,
kurjuutensa maljan sakkaan joi hän
kunnes juopui, kääri paksun peskin
yli ruumiin, nukkui taivasalle.
Yöllä heräs Aslak, nousi pystyyn.
Taivaan tausta, pohjan pielet paloi.
Katsoi revontulten liehtomista,
guovsakasakia katsoi Aslak
kuin ois tuless' ollut oma rinta.
Rajut revontulet liekehtivät,
tulikielet piirsi taivaankantta
singahdellen kauvas korkealle,
vivahdellen tulipunaisina,
kuohahdellen korkein valovaahdoin.
Keskitaivas rikinkeltaisena,
milloin veriruskeana värjyi,
suureen solmuun kiertyi sädekimput,
lännestä ja idäst' uudet liekit
taittui ristiin alla avaruuden.
Häikäisevin liekkiaalloin kauvas
taivaan napaan kohos tulimeri,
läiskyi alas, painui pohjoisehen,
nousi, uupui, vaaleni ja liukui
tulikielin niinkuin tummaan kitaan.
Pohjoiselle taivaan rantamalle
jäi vain leveä ja säteilevä
kultakirjokaari luoden valon
yli tunturien kauvas korpeen,
yli Alattion, öisen kylän.
Vielä viime suuri sädekimppu
nousi kohden tyyntä korkeutta
niinkuin Luojan käden jättisormet
ojettuina yli avaruuden,
maisen kurjuuden ja jylhän luonnon.
Kauvan katsoi Aslak avaruuteen,
henki kohos ikimaailmoihin,
sielu kasvoi yksinkamppailussa,
ihmenäyn, valon valtaamana
polvilleen hän vaipui kylmään hankeen.