Kevätpurot syöksyi laaksoon,
liituvalkeina ne lirisivät
ali pajun, läpi ruskeen jängän,
missä viklat, kuovit, tiuhdot kirkui,
juuria jo järsi sopulit.
Vaarain laell' loisti lumi,
kiiruna jo lauloi tunturilla
porovarsan ääntä jäljitellen,
pounuun metsähiiret kaivoi teitään,
sääsket tanssi riemuhäitänsä.
Kuilun partahalla loisti
lapinvuokko neitsytvalkeana,
tuoksui vanamo jo uneksuen
sirkkain sävelistä, perhosistaan,
poimijaansa ootti uuvana.
Alattio vihreänä
juoksi äitiänsä merta kohden.
Aslak Hetta Matte Jounan kera
laski veneellänsä huimat kosket
yösenpuolen maahan matkallaan.
Kuohut kirkastivat silmän,
kosken voima nosti vauhtiin veren,
rakkauden hulluus ajoi miestä
etsimään nyt itsellensä naista,
Kadjaa, saamineittä ihanaa.
Kielavelgo, sinirinta
Lapin satakieli jokilaaksoss'
soitti ikäväänsä naaraallensa,
lauloi kesäöitten ihanuutta,
kun ei päivä laske milloinkaan.
Yön ja päivän souti Aslak,
kantoi venheen yli kannaksien
niinkuin nuoren, keveen, oman vaimon.
Nousi maihin, kuuli sadoin soinnuin
pororiekin äänten kiikkuvan.
Huumeissansa Aslak kulki
Juoksa Vuollenpojan kodan luokse,
porolauma liikkui niinkuin metsä
kevätkiimass' sarviin sekaantuen.
Kadja lypsi lempiporoaan.
Aslak kulki tytön luokse,
hiljaa laski käden olkapäälle,
Kadja kääntyi, nauroi, poro karkas,
Aslak suopungin kun sarviin heitti,
vaipui vauhko poro polvilleen.
Alakuloisina silmät
katsoi Kadjaan, kun hän poron päästi,
suopunki taas lensi sirppisarviin,
laumaa piirittäen koirat haukkui,
porot yhteen juoksi peloissaan.
Myrähdellen Juoksa Panne
pisti päänsä kodasta, miss' äsken
laski rahansa ja nurkkaan kätki:
-- "Vihamiehinäkö vierailette?"
-- "Kosioina!" -- Jouna vastasi.
"Puorre päive!" -- "Puorist, puorist!"
Tervehtivät miehet vanhaan tapaan
poskiansa yhteen koskettaen.
Juoksa karhuntaljan maahan laski
kunniaksi kaukokosijain.
Vaiti istuivat, ja Jouna
veti povestansa turskanrakon
täynnä viinaa, kosjopiiput kiersi.
Tulen ympärillä miehet mietti,
Kadja kotaan hiipi arkaillen.
Taivas räppänästä siinti,
miesten päiden päällä seisoi sauhu,
karangolla riippui musta pata.
Jouna puhui Kadjaa kiemaellen,
Aslak tuijotti vain tulehen.
"Äsken Aslak tunturilla
ampui rautanuolen petran rintaan,
heitti hajasarvi nuoren hengen,
Aslak olallansa kantoi saaliin
ylpeänä kotikylähän.
Katkoi kaviot ja sarvet,
heitti virtaan lohen leikkipuuksi,
lihan antoi poika emollensa,
sydämmen sen lämpöisen ja kuuman
toi hän iloisena immelleen."
Kultasydämmisen korun
heitti Jouna naurain Kadjan syliin.
Juoksa myrähdellen lausui vihdoin:
"En myö neittä yhden petran hintaan,
minkä verran annat poroja?"
-- "Täyden sadan antaa Aslak
lunnaiks' sulle, Juoksa, aarteestasi."
-- "Anna koiralle, saat pahan sanan,
kuusituhat mull' on entuudesta,
lienee köyhä päivänpuolen mies."
-- "Teurasporolla ma ostin
hyvän hallin eilen!" vastas Aslak.
-- "En kuin koiraa osta kotinaista,
mitä sanot, Kadja, tunturini
kaikki aarteet sulle antaa voin!"
-- "Mitä itket, Kadja, mene!
Hullu olet, Aslak Jaakun poika,
kädet tyhjät, aarteita vain päässä,
vihaan päivänpuolen pöyhkää kansaa,
Kadjaa et saa kuuna kulloinkaan!"
-- "Ahne kaarne, olet, Juoksa,
elit aikasi, et tunne meitä,
tyhjin käsin kerran päähän painan
Lapin kultahiipan, silloin palaan,
vien sun tyttäresi väkisin!"
-- "Toinen vuos' ei toisen veli!
Porovarkaat palaa aina tänne!"
-- "Varo kiukkuasi, kitsas ukko,
niinkuin merisika hylkeen rasvaa
himoot kultaa, kultaan hukutkin!"
Niinkuin musta ukkospilvi
lähti Aslak ohi katsomatta.
Jouna salaa nauroi kujeellensa,
kiihkoyrttiviinan tähteet kaatoi
suuhunsa ja juoksi jälessä.
Kunnahalta Kadja katsoi
kunnes Aslak katos viidakkohon,
tuntui kuin ois päivä pilveen mennyt,
kukka tummunut ja luonto surrut,
sydän särkymistään pelännyt.
"Kili, kili... vaiti kello!
voi, mun poloistani poroani,
kelle lypsän, kelle joijun, nauran,
kelle koruja nyt, kurja, kannan!"
Kadja itki, vaipui pounulle.