Tuli kevään ilmestyksen päivä,
merilinnut lensi maata kohden,
lota pyrki parvin kutupaikkaan,
turska jäless' soilui, lotaa vaani,
tiirat kirkui kiertäin saalistaan.
"Lota tulee!" huusi pyyntimiehet,
viisihankaveneet työntyi mereen.
Suuri kevät saapui Alnasnjargaan,
saamein suvisaareen, unten saareen
lempein suolatuoksuin hengähtäin.
Vuonon jäällä porot tuhansittain
teutaroivat maitovasikoineen,
lappalaiset juoksi koirinensa
merkitäkseen oman vasikkansa.
Missä Aslak, missä suopunki?
Juoksan porolaumain sarvimetsä
liikkui lavealti yli muiden,
yli muiden neitoin loisti Kadja,
mut ei iloinnut hän loistostansa,
kulki rantateitä suruissaan.
Jouna vilkui Kadjaa kademielin,
puhui viekkain kielin rakkautta,
kutsui valkeaksi poroksensa,
Kadja ylpein suruin kiersi kotaan,
Jounan silmät välkkyi vihasta.
Rantamilla meren kohistessa
liikkui elämä ja outo into,
toiset lappalaiset turskaa pyysi,
toiset porojansa kesän kaitsi,
illoin istuivat he kodassaan.
Missä käsi taikka katse yhtyi,
syttyi silmät niinkuin kavevalkeet,
henki hehkui, kulki suusta suuhun
Lauri Leevi isän kovat neuvot,
sanat ankaruuden, autuuden.
Moni sydän, joka pahaan paatui,
etsi kilvoitusta, kuritusta,
moni kurja peritapa talttui,
raju uskon riemu täytti mielen,
miehet, naiset huusi tuskissaan.
Pyhiks sanoivat he itseänsä,
suruttomiks sanoivat he muita,
taivaan valtakunta heille luotiin;
niinkuin ennen seitauhrein aikaan
lankesivat loveen huumeissaan.
Lankesivat maahan, vaahto suussa
hourailivat ihmenäyistänsä,
hirmukauhun, herätyksen jälkeen
julistivat jylhää jumaluuttaan,
synnitöntä henkiruumistaan.
Jälkeen revontuliyönsä Aslak
tuli Alnasnjargaan kiihkeänä,
nyt hän seisoi yksin kalliolla
kuin ois Sinainvuorella hän seissyt,
kuin ois Luojan kanssa puhellut.
Meren takaa niinkuin sinimustat
vuoret nousi pilvet. -- Luotoin luona
kävi kare, missä kuorsas mursut,
pyyntimiehet iski keihään kylkeen,
sadat hylkeet nousi pinnalle.
Taivas, meri tummui, tummui purjeet,
jyrkkiin louhiseiniin jyskyi aallot
pärskähtäin kuin pedon purstot ilmaan,
myrsky ajoi maihin nuottamiehet,
jymy soi kuin rautamoukarin.
Niinkuin lohikäärmerosvohaahdet
tai kuin pienet saaret nousi valaat
uiden napamaiden iljangoilta,
ohi rosoisien, jäisten lauttain
ajoi nälkä niitä eteenpäin.
Valas nousi vasten valasta ja kiimoin
kohos pystysuoraan ruiskuttaen
korkeet vesisuihkut sieraimistaan,
loiskui, kellui, sukelsi taas veteen
valkeet kyljet kiilsi kuohuista.
Silloin iski hylkeet, merisiat
ahnein torahampain valaan kimppuun,
raivoissaan se syöksyi rantaa kohden
kidutuksen henget kintereillä,
koskena soi aallot kupeellaan.
Hirviöiden kamppailua katsoi
Aslak, muisti isän julman surman
kuin ois nähnyt valkeen ruumiin
katoavan ijäks syvyyksihin
käden kouristaissa harppunaa.
Eikä näe Aslak vuonon jäällä
porolaumaa, Kadjan punahiippaa,
Kadjan silmiä ei muista Aslak,
korskeuden henki syvyydestä
puhuu hälle tuhon tekoja.
Kuin ois meri sielussansa soinut
myrskyn enteet paisui povessansa,
kokoon puristi hän ruskeen nyrkin,
hukkukohon maa ja meri, taivas,
nyt hän oli valmis valassaan!
Silloin nousi Svakko paaden takaa,
kutsui häntä hiljaa äänellänsä:
-- "Aslak, joko löysit salasanan?"
Aslak kalliohon polki jalkaa:
-- "Mene musta henki luotani!"
"Ole varuillasi!" lausui Svakko,
"ylpeytes yltyy hulluudeksi,
veritöin et voita kultahiippaa,
pappi manaa sinut mahdillansa,
uhkaa hahmonakin haudasta!"
"Jollet taivu, Svakko, jollet herää,
jollet polta seitaas, jollet suostu
Lauri Leevin uskoon, niin sun pieksen
niinkuin syyhyisen ja vanhan koiran
tai sun heitän meren syvyyteen!"
Pelästyen Svakko kuiluun luisui.
Aslak astui alas Sinailtansa
niinkuin ois hän Mooses, joka rikkoo
lakitaulut, piirtää tulilausein
uudet käskyt ihmiskohtaloon.
-- Mikonpäivän aikaan palas saamit
kotipuoleen niinkuin muuttolinnut.
Rajall' ajoi Buchti heitä vastaan,
vihaa täynnä huus hän Aslakille:
"haastan sinut ensi käräjiin,
päästit poros kainulaisten maille,
heinäsuoviin, millä sakkos maksat!"
Aslak: "haastan Ruutan viinan myöjän,
Lapin kukkaroiden tyhjentäjän,
Lapin veren juojan käräjiin.
Muista tuoda vanhat, väärät mitat,
jotka Ruuta osti krouvarilta,
joka juotti taatan, tuotti surman hälle,
sitten tulee joskus oma vuoros,
muista, Luulajassa mitä teit!"
Raito liikkui. Tuijotteli tyynnä
Mauna, Svakko, Lauri nimismiestä,
joikunut ei iloissansa Rista.
-- "Tromsan piispalle vien terveisesi!"
tiuski Buchti, ajoi kotiinpäin.
* * *
Pappilassa istui Inka neiti,
Selmalaulua Franzén'in luki,
muisti kesän yksinäiset päivät,
vuorten kattilaan kun päivä paahtoi
polttain jängät siniruskeiksi.
Näki viileen keltakirkkaan syksyn,
kielavelgo lauloi viime virttään
etelästä, ruusupensaistansa,
sitten muutti, ettei kukaan tiennyt,
hullu riekko nauroi yksinään.
Erik Sorolaisen postillata
luki Hvoslev, virkkoi vaimollensa:
-- "lohen tuulaalle en tänään lähde,
turhaan katson, turhaan ootan tässä
lappalaisten kotiintuloa.
Harva tulee mua tervehtimään,
moni ajaa ohi katsomatta,
ymmärrä en tätä seurakuntaa,
tämä velhomaa on suruhuone,
talvi lähestyy taas majaani!"
-- "Päivä poissa, kuihtuu kaunein kukka",
virkkoi hieno, kalpee papin rouva,
"kuka kestää Ruijan pimeyttä,
tänne tullessani tuntui siltä
maa kuin paennut ois tieltäni?"
Ingan silmään nousi heljä kyynel,
vieri säkeille ja hukkui helmaan,
leikkikumppaniaan turhaan ootti,
Lauri Hettaa tähyi turhaan Inka,
huimaa villiporon ajajaa.
Lumihöyteet niinkuin valkeet perhot
leijui ruutuun, hohti pihakenttä,
kaukaa ulvoi susi, talven enne.
"Selvä tie, ei tässä itkut auta!"
Hvoslev nousi, sulki postillan.