aasi.
Vai voipiko sellaista aasina pitää, joka omien harrastustensa ja
etujensa vuoksi tekee kaikki, mitä hänen vallassaan on?
Eikö se kaikissa olosuhteissa yritä tehdä oloansa miellyttävämmäksi,
kuormiansa keveämmiksi ja missä suinkin on mahdollista, elää itsenäistä
ja mukavaa elämää?
Jos se löytää puutarhaportin avoinna, niin eikö se mieluummin syö
tuoretta salaattia ja kaalia, kuin pistäviä ja kuivia ohdakkeita,
vaikkakin se tietää että viimeksimainitut ovat sitä varten koottu?
Eikö se heitä, niin usein kuin voipi, ratsastajan selästään, ja eikö se
pakene viekkaan kekseliäästi kuormaansa, jos se vain milloin päinsä
käypi?
Sitäpaitsi on sen säädyllisyys ja kauneudenaisti myöskin suuresti
kehittynyt. Onko kukaan nähnyt aasin kuolevan? Julius Caesarin tapaan
kätkee se maailman silmiltä kuolinkamppauksen hirmuiset värähdykset ja
piiloutuu lehdikon varjoon.
Näkeekö sitä yhdistyksissä ja luennoilla, joissa toisinaan ikävästä
torkutaan?
Sanalla sanoen -- tarkotukseni ei ole antaa luonnekuvausta tai
ylistyspuhetta pitää -- aasi voipi Maria Stuartin tapaan sanoa
itsestään: "Olen parempi kuin maineeni!"
Senvuoksi tuntuu minusta kunniavelvollisuudelta puhdistaa aasi, sillä
senkautta puhdistan itsenikin.
Niin kauvan kuin muistan, on minua "aasiksi" kutsuttu: kimnaasissa,
yliopistossa, yhdistyksissä ja vieläpä virastossanikin, jossa nämä mitä
erilaatuisimmat elementit ainakin yhdessä asiassa olivat samaa mieltä,
että nimittäin Paul Feher oli -- aasi. Vieläpä nuo hävyttömät pitivät
minua suurenakin aasina.
Oi, laupias taivas! Kuinka monta tuskaista hetkeä, kärsimyksiä ja
nöyryytyksiä se onkaan minulle tuottanut, kunnes vihdoin olen
kohtalooni alistunut ja olen niin pitkälle tullut etten pidä "aasin"
nimitystä nöyryyttävänä ja solvaisevana.
Nyt olen rauhoittunut. Olen nyt sillä kannalla, että itsekin kutsun
itseäni hiljaisuudessa aasiksi, vieläpä "vanhaksi" aasiksi, Viime
aikoina ei minua enään ole tämän sanan merkitys harmistuttanut, vaan
olenpa siitä ylpeäkin.
Olen senvuoksi tarttunut kynään, puolustaakseni yksityistä
käytöstäni maailman edessä. Kun sanon "maailma", niin tarkoitan
osastopäällikköäni, herra Nicolaus Tereutä, josta tulevaisuuteni
riippuu, ja Klaraa, tuota ensimäistä ja ainoata olentoa, jota
milloinkaan olen rakastanut.
Nämä molemmat ihmiset muodostavat minun maailmani -- mistään muusta en
välitä.
Kaikki muistoni kokoon senvuoksi yhteen, osottaakseni heille, kuinka ja
miksi minä kaikkialla olen ollut aasi.
Ehkäpä toteutuu tässäkin ranskalainen sananparsi: Kaiken ymmärtäminen
on samaa kuin kaiken anteeksi antaminen.
Ehkäpä sanoo herra Tereu luettuaan nämä muistelmat:
"Te olette epäilemättä aasi, mutta estääkö se nimittämästä teitä
vakinaiseksi esittelijäksi?"
Ja Klara? Niin Klara! Miksei hän voisi saada sitä päähänpistoa, että
aasistakin voisi tulla hyvä aviomies?
Tosin ovat sellaiset tapaukset harvinaisia, mutta mahdottomia ne eivät
ole.
Pyydän, herra neuvos, ja myöskin Klara, pitäkää varalta -- tulette
jotakin kuulemaan, jotakin, jota harvoin tapahtuu: kuulette aasin
elämäntarinan.
Olin poika pahanen, kun kerran kimnaasin pihasta löysin romun ja tuhan
alta hopeisen guldenin. Koulun portilla seisoskeli naisia
kaupustelemassa lämpimiä makkaroita, joiden haju kutkutti nenääni.
Aijoin ostaa itselleni hopeaguldenilla parisen makkaraa -- mutta
samassa heräsi omatuntoni ja minä riensin juoksujalkaa koulun
vahtimestarin luokse ja jätin hänelle löytöni. Tämä kiitteli
rehellisyyttäni ja tuumi, että olen hyvä, kunnon aasi.
Vahtimestarin huoneessa sattui olemaan muutamia tovereitanikin. Nämä
kertoivat pian koko maailmalle tämän pienen tapauksen sekä asiaomaisen
ylistyksen. Niin tuli minusta luokan "aasi". Tämä nimitys seurasi minua
kuin varjo koko kimnaasiaikani. On uskomatonta, kuinka tarttuvia
ennakkoluulot ovat! Oppilaista tarttuivat ne opettajiinikin. Olin miten
ahkera hyvänsä ja teinpä mitä vaan -- aina viskattiin minulle "aasi"
vasten kasvojani. Enkä ollut vain yksinkertaisesti aasi, vaan
"guldeni-aasi". Tuohon aikaan loukkasi minua tämä pilkkanimi kovasti ja
vuodatin sen johdosta katkeria kyyneliä.
Ainoa lohdutukseni oli, että päästyäni kimnaasista pääsisin myöskin
"aasin" nimityksestä. Mutta petyin -- en yliopistossakaan välttänyt
kohtaloani. Nyt kutsuttiin minua vielä päälliseksi "Potifarin-aasiksi".
Tämän nimityksen sain seuraavalla tavalla.
Erääseen hienoon perheeseen haettiin opettajaa ja minun onnistui päästä
opettamaan sekä pojalle että hänen äidilleen unkarinkieltä. Poika oli
ikävä ja huonosti kasvatettu, mutta äiti oli kumminkin rakastettava,
kohtelias ja alentuvainen. Minun täytyi sovitun yhden tunnin sijasta
usein pitää kaksi jopa kolmekin tuntia päivässä, eikä hän ollut
ainoastaan tarkkaavainen oppilas, vaan hän tarjoili minulle sitäpaitsi
oivallisia sikaareja ja illallisia.
Asiassa oli vaan eräs arveluttava puoli. Pian huomasin nimittäin, että
hän katseli minua varsin kummallisesti, antoi keskustelulle omituisia
käänteitä ja teki minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Siitäkin
jäykistyin, kun hän halusi etten istuisi häntä vastapäätä niinkuin minä
olin asian parhaaksi nähnyt, vaan hänen viereensä sohvaan. Ja ylen
ihmeellistä oli, että hän väkipakolla tahtoi tietää, olinko ja kuinka
usein olin jo elämässäni ollut rakastunut?!
En myöskään ymmärtänyt armollisen rouvan käytöstä, t.s. tunnustaakseni
totuuden, olisin sen hyvinkin ymmärtänyt, mutta en uskaltanut.
Pelkäsin, että kaikki olisi vain keino, millä hän luonnettani
koettelisi, ja senvuoksi varoin tekemästä tuhmuutta. Karttaakseni sitä,
en ollut ymmärtävinäni hänen katseitaan ja viittauksiaan. Suurimmalla
tarkkatuntoisuudella hoidin opetustuntini, mutta istuin aina häntä
vastapäätä ja kysymyksen suhteen, olinko jo ollut rakastunut, vaikenin
visusti.
Armollinen rouva hymyili ensin vain, sitten hän hämmästyi, ja vihdoin
jätti hän eräänä päivänä kysymättä, minä vuonna olin ensi kerran
rakastunut.
Minä luulin jo että kaikki oli tolallaan, ja että armollinen rouva oli
huomannut luonteenlujuuteni, kun hän eräänä päivänä äkkiä, tehdessäni
vaikeimman laskuopillisen kysymyksen, hypähti tuoliltaan pystyyn ja
pirullisella pilkkanaurulla ja olkapäitään paiskellen, huusi:
"Loruja, minä en tahdo teiltä enään mitään oppia, sillä te olette
aasi!"
Olin siis kumminkin tehnyt tyhmyyden! Ja jollei tuo huonosti kasvatettu
poika olisi tällä hetkellä tullut huoneeseen, niin ei opetustyöni
seuraaja olisi asiasta mitään kuullut eikä minusta olisi tullut
virkaveljieni kesken heidän ivailunsa maalitaulua, jota he kutsuivat
pilkkanimellä "Potifarin aasi".
Siitä asti en päässyt tästä pilkkanimestä vapaaksi. Kuusi vuotta
kannoin sitä, kunnes ollessani esittelijäharjoittelijan sijaisena
kirjurini kautta pääsin "Bileamin aasiksi". Tälläkin on erityinen
historiansa. Eräänä päivänä syytettiin ministereitä parlamentissa
siitä, etteivät heidän virkamiehensä ole kylliksi ahkeria, tekevät
liian vähän työtä, eivätkä ansaitsisi palkkaansa. Sattui niin, että
juuri minun ministeri päällikköni oli siellä läsnä ja hän kiirehti heti
torjumaan tuota arvotonta syytöstä ja kutsui sitä tunnetuksi
solvaukseksi.
Seuraavana päivänä sattui niin ihmeellinen, odottamaton tapaus, että
hänen ylhäisyytensä jo kello yhdeksältä aamulla oli virastossa
tarkastamassa kaikkia osastoita. Luonnollisesti ei hän tavannut, paitsi
toimiston palvelijoita, kirjureita ja muutamia päivystäjiä, ainoatakaan
ihmistä. Kumminkin alkoi konttoriaika jo kello kahdeksan, mutta se
koski vain alinta henkilökuntaa. Herrat neuvokset, sihteerit ja
esittelijät tulivat vasta paljoa myöhemmin. Tunnustaakseni totuuden,
olin minäkin vain sattumalta näin varhain siellä -- onnettomuudekseni,
niinkuin kohta saamme nähdä.
Koska olin yksin, täytyi minun koko osaston nimessä tehdä tiliä hänen
ylhäisyydelleen.
Sydämeni tykytti kuuluvasti, kun hän tempasi oven auki.
"Mitä tämä on? Missä ovat muut herrat?" huudahti hän vihaisesti.
Minun täytyi jotakin vastata ja niin sanoin etteivät herrat vielä
olleet siellä...
"Se on siis kumminkin totta?" kysyi ministeri raivoissaan. "On siis
totta, että herrat suvaitsevat näyttäytyä vasta keskipäivän aikaan?
Kuinka?"
"Oi, esittelijät ovat kyllä jo neljännestä yli yhdeksän täällä!"
tuumasin minä varsin ällistyneenä.
"Jo?" kysyi hänen ylhäisyytensä ivallisesti. "Ja entä herra sihteeri?
Hän tulee kait vasta keskipäivällä?"
"Oi ei, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi, kello kymmeneltä!"
"No, sepä todellakin on sievästi tehty!" murisi ministeri ja astui
viereiseen kamariin, joka myöskin oli tyhjä.
Seuraavana päivänä alkoi tanssi. Hänen ylhäisyytensä vaati
valtiosihteeriltä tiliä, tämä neuvoksilta, nämä sihteereiltä ja
viimeksi mainitut meiltä. Oi, millaisia kiertokirjeitä meidän tuli
allekirjoittaa!
Joskaan en tuntenut itseäni syylliseksi, en ainakaan syyllisemmäksi
kuin muutkaan, niin pelästyin kumminkin kovasti, kun sihteeri,
leimuavin silmin minuun katsoen, astui huoneeseeni.
"Kuka täällä eilen oli, kun ministeri tuli?"
Minun täytyi tunnustaa totuus.
"Siis, te olitte Bileam?" Hän ei sanonut muuten mitään, mutta minä
ymmärsin, mitä hän sillä tarkoitti, ja toisetkin tiesivät sen.
Virkaveljeni nauroivat; minä ponnahdin kiihtyneenä paikaltani ja
sanoin: "Pyydän teitä menaserioimaan itsenne; minä kieltäydyn
jokaisesta pilkkanimestä!"
Sihteeri huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän hymyili ja
ojensi minulle kätensä: "No, no, älkää heti suuttuko; olen vain
laskenut leikkiä. Mutta kuinka saatoittekaan hänen ylhäisyydelleen
sanoa niin harkitsemattomia asioita? Herra neuvos on raivoissaan, ihan
maltittomana."
Siitä huolimatta ei minua konttorissa muuksi kutsuttu kuin "Bileamin
aasiksi", tosin selkäni takana, mutta se tuli kumminkin korviini.
Olisin jo mieluummin suonut, että jokainen olisi suoraan vasten
kasvojani heittänyt tämän loukkauksen, jotta olisin voinut haastaa
hänet kaksintaisteluun. Niin täytyi minun niellä harmini nähdessäni
jonkun virkaveljeni. Tämän hymyily sanoi: "Bileamin aasi".
Ansiottomimpana sain minä klubissamme, kasinossamme aasin nimityksen.
Sitä tuskin uskoisi, jollei se olis tapahtunut. Se oli oikein
kohtaloni.
Kasino piti tanssiaiset ja minunkin vähäpätöisyyteni valittiin
pilettien jakamiskomiteaan, vaikkei minulla ollut tähän
kunnianosotukseen pienintäkään vaatimusta.
Kun minulla kerran oli vartiovuoro ja olin ypö yksin konttorissa, astui
eräs nuori mies sisään, joka halusi piletin itselleen, äidilleen ja
sisaruksilleen.
"Saanko pyytää kutsukorttianne?" sanoin käskyn mukaan, sillä komitea
oli velvoittanut meitä ankaran valinnan mukaan jakamaan pääsylippuja;
sillä ensiksikin oli sali pieni, toiseksi oli tanssijaisten emäntä,
hänen ylhäisyytensä valtiosihteerin rouva, laskenut tämän tunnollemme.
"Kutsukorttini?" huudahti tuo nuori mies. "Sitä emme ole saaneet.
Olemme maalta."
"Siinä tapauksessa saanen pyytää teitä merkitsemään nimenne ja
asuntonne tähän paperiin, esittääkseni sen komitealle."
Miksi tämä nuori mies tämän säännönmukaisen menettelyn vuoksi
sotisopaan tarttui, sitä en tähän päivään saakka tiedä. Se kumminkin on
varma, että hän kävi vihasta punaiseksi kuin krapu. "Sitä en tee",
sanoi hän ylpeästi. "Me emme anna nimiämme seulottaviksi. Te voisitte
lukea kunniaksenne, jos me olisimme tulleet!"
"Pyydän anteeksi", sanoin lepytellen, "minulla ei ole kunnia tuntea
teitä, ja niin ei voi minun käskynmukainen menettelyni teitä loukata;
kenen kanssa on minulla kunnia?"
"Kokonaan tarpeetonta!" huusi hän ja syöksyi ulos.
Iltapäivällä esitin asian komitean istunnossa; jokainen hyväksyi
menettelyni, mutta pian tapahtui täydellinen mielipiteen muutos. Tuskin
olivat komitean jäsenet neuvotteluun kokoontuneet, kun klubin palvelija
ojensi puheenjohtajalle kirjeen.
Tämä repäisi kuoren nopeasti auki ja luki sisällyksen.
"Mitä tämä on?" huudahti hän kuolon kalpeana.
"Mitä on tapahtunut?" kysyimme kaikki kuin yhdestä suusta.
"Mitäkö on tapahtunut?" tuumasi puheenjohtaja katkeroituneena; "Hänen
ylhäisyytensä luopuu tanssijaisten emännyydestä, nyt, kahdeksan päivää
ennen juhlaa, jonka yhteydessä hänen nimensä on jo jokaisessa
sanomalehdessä; kuulumatonta!"
Koko komitea väänteli epätoivoisena käsiään.
"Mutta miksi, taivaan tähden?" kysyivät useat äänet.
"Kuinka sen tietäisin?" virkkoi puheenjohtaja. "Kas tässä, lukekaa
itse, hyvät herrat: hän kirjoittaa, että häntä on komitean puolelta
kuulumattomalla tavalla loukattu. Mekö olisimme häntä loukanneet! Ha,
ha, haa! Voi, teitä naisia!"
Minuutin ajan kesti ehdotonta hiljaisuutta, niin että saattoi kuulla
sydänten tykynnän.
"Kuka kirjeen toi?" kysyi vihdoin puheenjohtaja klubin palvelijalta.
"Eräs kamarineitsyt, joka kertoi minulle, että armollinen rouva lienee
senvuoksi vihastunut, kun ei hänen veljenpojalleen oltu annettu
pilettiä."
Tunsin piston sydämessäni. Tunsin samassa, että olin jälleen tehnyt
tuhmuuden. Jokainen katsoi puheenjohtajaan, joka parisen minuuttia oli
aivan jäykkänä, sitten löi hän kämmenellään otsaansa ja heitti minuun
musertavan katseen. Purskahtaen pilkallisesti nauramaan, huusi hän
raivoten: "No, tämäpä oli vasta ääretön tyhmyys! Te olette aasi!"
Syväksi surukseni täytyi minun tehdä se huomio, että koko komitea oli
samaa mieltä kuin hän.
Mitä se minua hyödytti, että ryhdyin kaksintaisteluun puheenjohtajan
kanssa?
Hänen äänetön otsahaavansakin, jonka häneen löin, huusi minulle, hänet
tavatessani: "Ääretön tyhmyys! Sinä olet aasi!"
Tähän päivään asti on aasi-nimitys minuun takertunut ja pelkään että se
tulee seuraamaan minua hautaan asti...
Tällainen on aasinkarrieerini lyhyt historia.
Päättäkää nyt itse, herra neuvos, onko aasimaisuuteni mikään este
tullakseni nimitetyksi vakinaiseksi esittelijäksi?
Ja te, neiti Klara, onko teillä rohkeutta ojentaa kätenne aasille?
Ehkä on jo tämä seikka, että teille kaikki kerron niin perinpohjin ja
ilman salaamista, suurta aasimaisuutta!
Mutta nähkäähän! Kun tiesin, että te tunsitte pilkkanimeni, tahdoin
lyhyesti kertomalla elämäni saattaa teidät vain siihen tilaan, että
itse voisitte päättää, kannanko oikeuden ja kohtuuden mukaan tätä
pilkkanimeä vai vallinneeko tässä ehkä kuitenkin jokin erehdys.
* * * * *
Herra neuvos ei kauvan viivyttänyt vastaustaan; en tiedä, oliko
kohtaloni tuntemus vaiko muitten syitten sarja vaikuttanut sen --
tosiasia on, että kaksi viikkoa sen jälkeen nimitettiin minut
vakinaiseksi esittelijäksi. Ja siinä virassa olen vielä. Valehtelisin,
jos epäilisin, että olisin jokin poikkeus, enkä tuntisi mitään
kunnianhimoa enkä luulisi voivani päästä vieläkin pitemmälle, mutta
minä en antaudu minkään luulon valtaan ja tiedän, että minä joka
tapauksessa vuosien kuluttua saan kunniasihteerin nimen -- toivon vasta
monen vuoden perästä -- joutuessani eläkettä nauttimaan, "monivuotisen
uskollisen palvelukseni" palkkana.
Sillä että aasi nimitetään vakinaiseksi esittelijäksi, on tosin
julkeata, mutta ei niinkään harvinaista; mutta että aasista tulisi
sihteeri, niin sellaista ei ole vielä koskaan sattunut eikä tule
koskaan tapahtumaankaan.
On selvää, että Klara kolmisen päivää nimitykseni jälkeen tuli
morsiamekseni. Uskalsin pyytää hänen kättänsä ja sain sen. Tuo suloinen
lapsi vakuutti vielä minulle, että hän on onnellinen ja ylpeä, sillä
minä olen muka maailman rehellisin mies ja olen aina pysyvä sellaisena.
Pitikö tämän lohduttaa minua aasimaisuudestani, sitä en ole koskaan
saanut selville, sillä me emme ole tästä asiasta milloinkaan puhelleet.
Kihlaukseni herätti tietysti koko osastossa suurta huomiota. Koko
maailma oli hämmästyksissään, kun en minä koskaan tanssinut, en käynyt
milloinkaan tanssiaisissa eikä kukaan tiennyt tuttavuudestani Klaran
kanssa mitään -- vaikka sitä oli jo kestänyt viisi vuotta. Enimmin
hämmästynyt oli päällikköni, herra neuvos. Hän kutsutti minut
huoneeseensa ja kysyi: "Onko totta, että aijotte mennä naimisiin?"
Vastasin ylpeänä kysymykseen myöntävästi.
"Onko tyttö varakas?"
"Olemme rakastaneet toisiamme jo kauvan."
"Ymmärrän. Hän on siis köyhä."
"Mutta vaatimaton ja kotoinen. Toivon, että palkkani riittää meille
molemmille."
Neuvos ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan käveli muutamaan kertaan
huoneessaan edes takaisin; sitten pysähtyi hän eteeni, laski molemmat
kätensä hartioilleni, katsoi silmiini ja pyrskähtäen hyväntahtoisesti,
iloisesti nauramaan, huudahti hän: "No, te olette aasi, rakas
ystäväni!"
Hän sanoi sen niin hyväntahtoisesti ja hymyili niin sydämellisesti,
etten voinut hänelle suuttua, -- kuin olisi hän tarkoittanut: "Olen
lukenut kirjoituksesi ja minulla on niinmuodoin oikeus puhua näin!"
Jotten jäisi hänen hyväntahtoisuudestaan epätietoiseksi, kysyi hän,
oliko minulla jo morsiamen taluttajaa?
"Ei ole", vastasin minä, "mutta jos minä uskaltaisin --"
"Hyvä, minä tulen mielelläni."
Hääjuhlallisuudet olivat komeat; hän alotti poloneesin rouvani kanssa
ja esitti niin sydämellisen maljan terveydeksemme, että anoppiäitini
yhä vieläkin alkaa kyynelöidä sitä muistellessaan.
Avio-onneni ei tunne rajoja.
Ja mitä tulee aasinimitykseen, niin en ole voinut tähän päivään asti
siitä kokonaan vapautua, joskin tätä nimitystä nykyään harvemmin minuun
sovitetaan; osiksi sen vuoksi, että kaikkia punnitsen, jotten tyhmyyttä
tekisi, ja osiksi siitä syystä, että toverini ovat tulleet vanhemmiksi
ja ikä tekee kärsivällisemmäksi.
Mutta jos en siitä pitäisikään, että minua vielä selkäni takana aasiksi
kutsuttaisiin, niin tiedän kumminkin, että suuressa maailmassa löytyy
pieni paikka, kotoinen piirini, jossa ei niin tehdä eikä tulla
tekemään. Vain yhden ainoan kerran, toissapäivänä, kun turkkuri lähetti
vaimolleni hänen turkkivaippansa, jonka hänelle syntymäpäivälahjaksi
annoin, tapahtui tuo odottamaton seikka. Vaimoni uskoi tuskin silmiään,
kun hän sen näki ja kysyi ainakin kaksi kertaa pojalta, eikö hän ollut
erehtynyt osoitteen suhteen? Oi Jumalani, kuinka hän sitä ihaili,
asettuen peilin eteen, lauloi sen ylistystä ja arvioi sen hinnan
kaksinkertaiseksi. Sitten hän itki, kapsahti kaulaani ja suuteli
kasvojani!
Vuoroin hymyillen, vuoroin itkien hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin suuri
aasi, rakas mieheni!"
Luulen, ettei mikään maailmassa ollut niin sydäntäni ilahuttanut, kuin
nämä sanat!
Selittämätön tapaus.
"Kuunnelkaapa, hyvät herrat, kertomustani, joka tosin ei ole varsin
huvittava, mutta juuri sentähden sitä opettavaisempi."
Näillä sanoin oli herra Andreas Porzanilla tapana alkaa ainoata
kertomusta, mikä häneltä koskaan oli kuultu.
"Luulen, etten tee väärin, vaikkakin sen tässä juttelen -- varsinkin
kun kertomukseni voisi olla yhtä mieltäylentävä niin luomakunnan
miehille kuin naisillekin..."
"Asia tapahtui", jatkoi herra Andreas Porzan edelleen, "noin kahdeksan
vuotta sitten, naimiseni toisena vuotena."
Eräänä kauniina kevätaamuna istuimme molemmat aamiaisella, t.s.
olimme oikeastaan jo syöneet, mutta istuimme kuitenkin yhdessä,
silminnähtävästi lukemiseen vaipuneina. Tunnustaakseni totuuden, niin
olimme toisillemme harmissamme.
Vaimoni nuhteli minua katkerasti siitä, että vietin joitakuita iltoja
kotini ulkopuolella eikä tahtonut ollenkaan ymmärtää, että parhainkin
aviomies tarvitsee pientä miesseuraa, viatonta huvitusta. Hän epäili
myöskin, että olut maistuisi paremmalta ulkona, kuin kotona; hän luuli,
että se oli vain kuvittelua, jonka miehet olivat keksineet omaksi
puolustuksekseen tai rouvillensa harmiksi!
Kun hän ensi kerran esitti nuhteensa, tyynnytin hänet mukautumalla.
Sitten koetin tehdä hänelle selväksi, ettei kenenkään, varsinkaan
asianajajan kuten minun, sopinut rikkoa kaikkia seuraelämän suhteita,
ja että sentähden täytyi joiksikin tunneiksi poistua kotoa, palatakseen
sitä suuremmalla ilolla takaisin pikku vaimoni luokse.
Mutta selitykset eivät mitään auttaneet! Kokemus opettaa, että rouvat
eivät muutamia asioita tahdokaan ymmärtää.
Toisena päivänä katkeroittivat uudet nuhteet kahvini, ja jonkun ajan
kuluttua nautimme aamiaisemme vaihtamatta sanaakaan keskenämme.
Tuollaisena kovanonnen päivänä luimme kumpikin sanomalehteä, s.o.
kumpikin itsekseen, ja tekeydyimme niin kuin olisimme vallan kokonaan
olleet lukemiseen syventyneet.
Yht'äkkiä soi kello ja Susi, palvelustyttö, toi minulle kirjeen, jonka,
niinkuin hän sanoi, kirjeenkantaja juuri oli tuonut.
Avasin kuoren ja mitä näen?
Olin vähällä vajota tuoliltani -- pilakuvani: ihmiskasvot ja niissä
seitsemän suurta hirvensarvea!
Nopeasti kätkin kirjeen ja iloitsin, että olin vaimoni kanssa kireissä
väleissä. Nyt ei hän voinut edes kysyä, mitä kirje sisälsi, saati
tapansa mukaan -- kuinka vaarallinen sellainen tapa onkaan, sen näin
nyt vasta! -- avata sitä.
Jonkun hetken kuluttua nousin ja menin huoneeseeni, ilmaisematta
harmiani.
Täällä vedin kirjeen kiireesti esille ja tutkin pilakuvaa.
Onko mahdollista, että hirvenkasvot myöskin ovat jotakuinkin minun
näköiset?!
Katsotaanpa!
Tarkastin itseäni peilistä ja huomasin kauhukseni, että pilakuvalla oli
tarkasti minun piirteeni.
Mutta sarvet? Mitä ne merkitsevät?
Revin tuon inhottavan kuvan tuhansiin kappaleisiin ja tutkin tarkasti
kirjeen osotetta.
Käsiala oli tosin selvä mutta väärennetty -- en voinut kirjoittajaa
selville saada.
Kuka saattoi olla niin julkea, että minua noin pelkurimaisella tavalla
häväisee?!
Annoin ajatuksissani tuttavani, ystäväni ja vieraitten kulkea ohitseni.
Ketä kohtaan piti minun kantaa epäluuloa?
Sarvia minun päässäni, jota vaimoni niin rakastaa, niin melkeinpä
jumaloi! Kuinka yksinkertaista ja hullua!
Huolellisesti suljin kotelon ja jätin salaisuuden ajan ja sattuman
selvitettäväksi.
Löytyy ainoastaan yksi ihminen maailmassa, jolle voisin olla
mustasukkainen, sillä hän oli kilpakosijani ja pyysi myöskin vaimoni
kättä. Mutta hän saikin rukkaset ja matkusti kauas Louisianaan. Olisiko
hän palannut takaisin? Ei! Tämä ritarillinen mies ei voi ryhtyä niin
alhaiseen kostoon!
Koko päiväni meni minulta hukkaan! Oikeudessa puhuin niin
hajamielisesti, että hävisin kaksi riita-asiaa, ja sitten söin niin
huonosti päivällistä, kuin en vuosikausiin!
Vihdoin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että kaikki lienee ollut
vain huonoa pilaa -- minä hirvenkasvoineni! Kelvotonta leikinlaskua
vain!
Illalla läksin huvittelemaan klubille; pelasin tarokkia ja hävisin,
sillä joka kortissa olin näkevinäni hirvenkasvot; hevoset, joiden
selässä kuninkaat istuivat, näyttivät minusta hirviltä.
Nyreänä palasin kotiin, päätellen heti kääntyä takaisin, jos vaimoni
vaan alkaisi nuhdella minua. Mutta epäilyni olivat turhat; hän ojensi
minulle sisääntullessani hymyillen pienen kätensä ja pyysi minua
unohtamaan riidat ja eripuraisuudet; hän huomaa nyt, että minä olen
oikeassa, miehen täytyy huvitella!
Nähtävästi tahtoi hän sovintomme tehdä oikein juhlalliseksi, sillä hän
kantoi illallisiksi mieliruokani pöytään: hirvenpään multasienien kera.
Hirvenpää! Sattuma tekee usein paraimmat kaskut.
Mutta se maistui hyvältä, ja koska olin vaimoni kanssa tehnyt niin
edullisen rauhan, nautin sitä iloisena ja mitä paraimmalla
ruokahalulla.
Mutta sarvet eivät mielineet lähteä päästäni, ja minä käskin Susin
tästälähtein tuomaan kirjeeni suoraan itselleni tai laskemaan ne
kirjoituspöydälleni.