siitä huolimatta höristin korviani, kuuluisiko kellon kilinää.
Näin kului useita päiviä; unohdin melkein sarvet ja vietin iltani
huolettomasti ystäväini seurassa, kun eräänä aamuna löysin
kirjoituspöydältäni tutun kirjekuoren osotteineen.
Ensimäinen ajatukseni oli Susin kiittäminen, koska hän, muistaen
käskyäni, toi kirjeen suoraan minulle. Olin vaimoni kanssa jälleen
sovussa, niin että hän varmaan olisi sen ensin lukenut.
Tunnustan että pelolla avasin kuoren. Tällä kertaa en löytänyt mitään
kuvaa, vaan muutaman rivin, saman henkilön käsialaa, jonka kirjaimet
hyvin tunsin osotteesta.
"Herraseni! Minun täytyy kanssanne selvemmin puhella. Te olette liian
luottavainen; mutta olkaa varuillanne, sillä teitä petetään! Eräs
ystävätär."
Tämä oli tuon inhottavan, nimettömän kirjeen sisällys.
"Eräs ystävätär!" Se oli siis eräs nainen, joka minua uskalsi niin
julkeasti häväistä.
Löytyykö maailmassa inhottavampaa ja raukkamaisempaa, kuin nimettömillä
kirjeillä solvata ja häväistä toista?
Vieläpä niin viaton ja mallikelpoinen vaimokin, kuin minun Lovisani, ei
ollut häväistykseltä suojattu!
Mutta eipä tuo nimetön kunniansolvaaja saa iloita! Hänen raukkamaiset
viittauksensa saavat jäädä huomioon ottamatta! -- huudahdin vihoissani
ja pirstasin kirjeen.
Lovisani omisti eittämättä rajattoman luottamukseni. Kuka voisi ja
uskaltaisi koskaan häntä epäillä! Hän on itse hyvyys, rakastettavuus ja
uskollisuus ja hänellä on vain yksi ainoa virhe, se nim., että hän
minua niin kovin rakastaa! Sentähden hän tahtoo, että minä aina olisin
hänen läheisyydessään enkä koskaan lähtisi huvittelemaan ilman häntä.
Ja saadakseni kokonaan mielestäni tuon typerän kirjoituksen, söin tänä
iltana ystävieni seurassa ja palasin harvinaisen myöhään kotiin.
Suuruksen aikaan uskalsin tuskin tulla vaimoni silmäin eteen, sillä
odotin kiivasta nuhdesaarnaa. Mutta kuinka miellyttävästi petyinkään,
kun Lovisa, iloisin kasvoin ja suloisin hymyin ruusuhuulillaan, minua
tervehti. Kaikki nuhteet supistuivat sävyisästi lausuttuun pyyntöön,
että ilmottaisin hänelle etukäteen, milloin jään illallisilta pois.
"Rakas Paulini, tahdon sinulta vain yhtä pyytää. Kun kerran jälleen
nautit ystäviesi seurassa illallista, jota ei itse asiassa keltään
mieheltä voi paheksua, niin lähetä minulle lähetin mukana jokunen rivi,
jotten sinua turhaan odottaisi. Niin meni esimerkiksi eilen illalla
sinulle tarkoitettu pihvi vallan hukkaan. Pyydän, lupaa se minulle!"
"Lupaan kyllä!" huudahdin minä ja suutelin älykästä vaimoani hänen
punaisille huulilleen. "Menen vieläkin pitemmälle ja lupaan, etten
koskaan -- s.o. ani harvoin aijo olla poissa illallisilta ja silloinkin
annan sinun sen tietää."
Hän puristi sitten kättäni, kiitti huomaavaisuudestani ja tuumi, ettei
hän koskaan ollutkaan epäillyt ettenkö olisi huomaavainen puoliso.
"Huomaavainen puoliso!"... Tämä lausemuoto koski minuun, suoraan
sanoen, jotenkin epämiellyttävästi. "Huomaavaisella puolisolla" on niin
omituinen merkitys.
Mutta varmaankaan ei Lovisa ollut yksinkertaisuudessaan tullut
ajatelleeksikaan kätkeä sellaista merkitystä sanoihinsa! Rouvien
lausetapoja ei meidän ylipäänsä tule aivan tarkalleen analyseerata,
varsinkaan ei minun vaimoni, joka epäilemättä on enkeli, mutta tyylin
suhteen ei koskaan ollut varsin tarkka.
Kun minä, syötyämme mitä iloisimman mielialan vallitessa aamiaisemme,
läksin kamariini, löysin kirjoituspöydältäni kirjeen. Nopeasti avasin
kotelon -- jälleen nimetön kirjoitus, muutamia riviä tosin, mutta jotka
ajoivat veret poskiini. Kuulkaa:
"Herraseni! Ystävistänne pidätte varmaankin paljon, koska he teidän
kotoa poissaollessannekin käyvät teitä tervehtimässä, vai oletteko
eilisen illan sattumalta asunnossanne viettänyt? Oletteko sokea, vai
ettekö tahallanne tahdokaan nähdä?"
Kirje putosi vapisevista käsistäni; se ei enään ollut mikään pelkkä
epäluulo, vaan oikea syytös.
Niinmuodoin oli täällä eilen joku, ja vaimoni salasi sen minulta!? --
Onko se mahdollista? Olenko hirvittävän unen uhrina, vai onko Lovisani,
jota olen pitänyt ihanimpana ja hyveellisempänä enkelinä naisen
hahmossa, teeskentelijä ja pettäjä? -- Ei, se ei voi olla totta! En saa
solvaista hänen jaloa sydäntänsä millään epäluulolla -- tässä täytynee
jonkun erehdyksen tai väärinymmärryksen piillä. Minun täytyy ennen
kaikkea hankkia varmuus.
Tällä hetkellä astui Susi, vesikarahvi kädessään, sisälle. Kokosin
itseni ja kysyin niin välinpitämättömästi kuin suinkin:
"Mihin aikaan tuli herra eilen illalla?"
"Kuuden aikaan, noin puoli tuntia sen jälkeen kun armollinen herra oli
klubiin mennyt."
Olin lyöty. Mielelläni olisin vielä tehnyt tuhansia kysymyksiä
palvelijattarelle, mutta huomasin kumminkin ajoissa, etten voinut, oli
nyt asiat miten vain, saattaa vaimoani huonoon huutoon.
Tuskin oli Susi ulkona, kun minä raukeana painuin tuolilleni.
"Ei se siis olekaan pelkkää unta, vaan hirvittävää totuutta!" äyhkin,
mustasukkaisuudentuskien kiusaamana. "Vaimoni on minulle uskoton! Oi,
viekasta maailmaa!"
Alttari rämähti kokoon, jumalankuva pirstaantui! Elämäni kadotti
tarkotuksensa ja arvonsa, ja nyt minussa riehuivat vain kostontuumat...
Niin kostontuumat!
Mutta voidakseni kostaa, tarvitsin ensin päteviä todistuksia hänen
uskottomuudestaan; minun täytyi tulla tuntemaan tuo rosvo, joka oli
kääntänyt vaimoni sydämen minusta ja hävittänyt onneni! Tunsin, että
minun täytyi hillitä harmiani ja intohimoani, jottei hän huomaisi, että
tunsin häpeäni.
Lovisa ei nähtävästi aavistanut mitään, sillä hänen kasvonsa loistivat
iloa, ja hän hymyili veitikkamaisesti, kun astuin hänen huoneeseensa.
Voi, kuinka mestarillisesti hän osasikin| näytellä arvotonta osaansa!
Kuinka hyvin hän olikin tottunut petoksen naamariin!
Istuimme pöytään. Hän jutteli ja hullutteli iloisimmalla mielellä, eikä
hän kertaakaan luonut katsettaan alas, kun minä katsoin häntä
tutkivasti silmiin.
Aloin häntä vihata ja kauhistuin hänen julkeuttaan.
Äkkiä huudahti hän pelästyneenä: "Rakas Paul, nyt sinä varmaankin
minulle suutut!"
"Miksi niin?" kysyin minä, luullen hänen jälleen hautovan uusia juonia.
"Muistamattomuuteni takia! Eilen illalla oli eräs Szivak maaseudulta
täällä, joka mielellään olisi puhellut kanssasi. Kun hän ei sinua
tavannut, jätti hän kirjeen sinulle; se on pöydälläsi; haenko sen
sinulle?"
"Ei, kiitos! Kyllä sen itse haen, minun täytyy kumminkin mennä työhöni
jälleen."
Szivakin kirje todensi tosin vaimoni sanat; mutta kuka takaa minulle,
että hän oli ainoa kävijä eilen? Eikö kukaan ollut poissaollessani
Lovisani luona? --
Minun täytyi saada varmuus! Soitin palvelijatarta.
"Te näytte potevan muistinheikentymistä!" huudahdin hänelle. "Miksi
ette ole ilmottanut minulle, että eilen illalla vielä toinenkin herra
tahtoi minua puhutella?"
"Vielä toinenkin herra? Siitä en mitään tiedä, armollinen herra!" sanoi
hän niin avomielisesti, ettei siihen jäänyt epäluulolle sijaa.
"No hyvä, saatte mennä! Pyydän kuitenkin, että minulle ilmoitatte, niin
pian kuin joku täällä käy, jollen itse satu olemaan kotona."
Szivak ei ollut mikään naisviettelijä -- seitsemänkymmenenviiden vuoden
vanha mies, joka tuskin enään osasi kävellä ja puhua, mutta joka halusi
puhutella minua liikeasioissa -- hänelle ei minun kannattanut olla
mustasukkainen!
Vähitellen aloin hävetä. Pidät itseäsi maailmanmiehenä, ja kumminkin
menet yksinkertaisimpaan satimeen.
Kuka ottaisi nimettömän kirjeen vakavasti huomioonsa!?
Lienee kuitenkin parasta hiukan muuttaa elämäntapojani ja vain harvoin
viettää jokunen ilta kodin ulkopuolella! Ei ole koskaan hyvä, että
vaimo tietää, että siihen ja siihen aikaan ei mies ole kotosalla.
Sitten täytyy myöskin maailman takia jotain tehdä! --
Tein työtä koko iltapäivän läpeensä enkä illallakaan noussut
kirjotuspöytäni äärestä.
Noin kahdeksan aikaan illalla astui vaimoni huoneeseeni.
"Kuinka! Sinä olet vielä kotona?" kysyi hän hämmästyneenä. "Luulin,
että olit jo klubilla."
"En tunne itseäni tänään oikein terveeksi, ja sitäpaitsi on minulla
aika paljon tehtävää; en sentähden menekään ulos."
"Ethän toki ole sairas? Kuinka otsasi on kuuma ja kätesi kylmä!"
"Enkä ole, päätäni vain vähän pakottaa."
"Paul raukka! Kiiruhdan valmistamaan sinulle lasin virvoitusjuomaa;
saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää."
Gasellin tavoin juoksi hän huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden
virvoitusjuoman.
Sillä olikin itse asiassa hyvät seuraukset; se virkisti minua
silminnähtävästi.
"Älä nyt enään rasita itseäsi työllä! Turmelet vielä silmäsikin. Tule,
jutelkaamme vähän, tai, jos sinua paremmin miellyttää, niin pelatkaamme
pikettiä; minäkin ymmärrän sitä hiukan. Olen sen oppinut sinun takiasi,
mutta olet paha, kun et ole sitä kanssani vielä pelannut etkä niin
ollen ole pannut minua koetukselle."
"Sinäkö pikettiä oppinut? Ja keneltä?" kysyin kummissani.
"Se on salaisuus! Vaan enhän minä sinulta mitään salaa -- Kustaa
veljeltäni."
Koska en tahtonut olla mikään pelinhävittäjä, istahdin hänen kanssaan
pelaamaan. Mikä yllätys! Hän osottautui aika piketinpelaajaksi ja
voitti minut nopeasti kolme kertaa perätysten.
Ilta kului ihmeen nopeasti ja pitkään aikaan ei illallinen ollut
maistunut minulle niin hyvältä, kuin tänään.
"Huomenna pelaan, jos niin tahdot, kanssasi tarokkia, jonka Kustaa
minulle myöskin on opettanut. Olin utelias näkemään, miksi sinä sitä
sellaisella innolla klubissa pelaat. Se onkin itse asiassa oikein
huvittava peli."
Seuraavana päivänä pelasimme tarokkia, ja minä huomasin ihmeekseni,
että Lovisa tässäkin oli taituri.
Niin kului viisi päivää, ilman että -- sen huomasin hämmästyksekseni --
olin klubissa käynyt.
No niin, tänään täytyy minun kuitenkin mennä sinne, jos...
Niin jos...
Miksi en sitä tunnustaisi! Muisto noista kirotuista nimettömistä
kirjeistä pyöri yhä aivoissani. Kun kello soi, sain aina kiivaan
sydämentykynnän, ja kun kotiin tulin, kääntyi katseeni heti pöydälle,
nähdäkseni, oliko siellä noita pelätyitä kirjoituksia.
Minä läksin kumminkin klubiin.
"Hyi! Kuinka tukehuttavaa! Mikä tupakansavu! Kuinka voitte täällä
olla!" huudahdin minä, kun astuin klubihuoneustoon.
"Ohoh! Paul rakas", huusivat useat äänet, "ei täällä ole kummempaa kuin
ennenkään, ja tupakansavu on samallaista -- sinä vaan et ole siihen
enään tottunut, kun et ole ollut täällä pitkään aikaan!"
Katsahdin pelisalissa ympärilleni, mutta minulle ei löytynyt enään
peliseuraa, kun kaikki olivat jo asettuneet.
Ennen olisin istunut johonkin pöytään katselemaan peliä -- mutta tänään
huomasin että kotona sentään on paras ilma, että vaimoni oli kunnon
vastapelaaja ja että minä sitäpaitsi sain istua yötakissani.
Pian päätetty! Jätin huoneuston ja menin kotiin.
Vaimoni vastaanotti minut mitä sydämellisimmin; pelasimme pikettiä ja
vietimme iltamme virkistävällä keskustelulla.
Siveä elämäni alkoi tuona päivänä -- olen tyyten hyljännyt nuorenmiehen
tapani ja olen nyt vakava aviomies. Silloin tällöin käyn tosin klubissa
ja juon siellä kupillisen kahvia, mutta illaksi tulen jälleen kotiin,
tai vietän -- kun olen poiskutsuttu -- aina illat vaimoni seurassa.
Olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei minulla voisi parempaa seuraa
ollakaan -- varsinkin sen jälkeen kuin poikani Richard oli syntynyt...
Ja mitä noihin nimettömiin kirjeisiin tulee, niin on vallan
ihmeellistä, että ne siitä asti kokonaan loppuivat. Tulkoon
kirjeenkantaja nyt kuinka usein, niin en ollenkaan pelästy kellon
kilinää!
En vielä tänäänkään tiedä, kuka sarvet päähäni oli piirtänyt ja kuka
oli lähettänyt nimettömät häväistyskirjeet kotiini.
Minun ei ole onnistunut saada selville rikollista, joskin me yhdessä
koetimme keksiä häntä, sillä ajanmittaan olin uskonut salaisuuden
Lovisalle. Olen yhä samalla kannalla kuin ennenkin -- mitään en
varmasti tiedä.
Eräs seikka on kuitenkin minua hämmästyttänyt enkä vielä tänäänkään
osaa sitä itselleni selittää.
Miksi kävi vaimoni punaiseksi kuin peltovalmu, kun minä ensi kerran
näytin hänelle hirvensarvilla varustetun pään?
Ja miksi hymyilee hän aina niin kummasti, kun minä tätä asiaa
mainitsen? --