Lubrecin luokse, pyytämään häneltä palkanylennystä. Tiedättekö
mitä tuo plebeiji vastasi pyyntööni? Hän sanoi: etten minä osaa
oikeinkirjoitusta, että laskuni ovat arvottomia, että olen
epäluotettava kansliavirkamies ja että hän on minua tähän asti säälistä
paikassani kärsinyt... Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten, ja yhä
vieläkin olen minä kolmannen luokan tilinpitäjä, enkä ole päässyt
ainoatakaan askelta eteenpäin.
Minulla on nelivuotias poika, jonka olen ristinyt esi-isäni Brunon
mukaan, ja pieni kahden vuoden vanha tyttö, jolla on äitinsä nimi
Coralie. Sen jälkeen kuin poikani oli saanut syömähampaita ilmeni
hänessä niin kohtuuton syömisen halu, etten minä koskaan voinut nähdä
hänen syömistään, kauhulla ajattelematta tulevaisuutta. Tämä ilmiö
näkyy puhuvan ennen viitatun hypoteesin puolesta, että syömähimo on
perinnöllinen tauti. Mikä hänestä tulisi? Kunhan ei vain Jumalan tähden
mikään virkamies, mikään nälkäänäkijä! Vaimoni tahtoo pyhittää hänet
kirkolle. Hänen on tapana sanoa: silloin voipi hän kuitenkin joka päivä
syödä kylläkseen! Mutta minä en voi näin edeltäkäsin oikein tyytyä
tähän ajatukseen, mutta ehkä myöhemmin...
Vain kerran elämässäni yhtyivät kaikki asianhaarat toimittamaan minulle
herkullista nautintoa, mutta ah, minä päästin suotuisan tilaisuuden
menemään käyttämättä ohitse.
Vähäinen kuvaus tästä lyhyestä traagillisesta tapauksesta on parhaiten
todistava, että olen oikeassa, nimittäessäni itseäni onnettomimmaksi
ihmiseksi...
Rouva Borgolla oli muutamina viime vuosina ollut tapana talvisin
käväistä pääkaupungissa ja hän asettui tavallisesti asumaan meille.
Hän oli vaimoni koulutoveri, ja jos kohta pieni asumuksemme,
valitettavasti, ei ollutkaan vieraita varten sisustettu, niin
vastaanotimme hänet kumminkin aina sydämellisesti. Ensinnäkin
senvuoksi, että vierasvaraisuus aina oli kuulunut Krizanckoitten
perheavuihin ja sitten toiseksi, mikä -- suoraan sanoen -- pääasia
onkin, koska hän ei milloinkaan tullut tyhjin käsin. Hän toi aina
mukanaan hiukan kinkkua, muutaman pussillisen herneitä, monta ruukkua
täynnä vihanneksia ynnä muita sen tapaisia miellyttäviä asioita, mitkä
tietenkin tuntuvasti lisäsivät iloamme hänen tulonsa suhteen.
Kun nyt rouva Borgo viime talvena meiltä lähti, sanoi hän: "Te olette
oikeastaan hyvin huono ihminen! Kuinka usein olettekaan luvannut tulla
meitä tervehtimään muutamiksi päiviksi, mutta ette koskaan pidä
sanaanne! Sopiiko sellainen herra Krizanckoille? Odotan teitä varmasti
kesällä, tuokaa vain koko perhe mukananne! Koko matkahan kestää vain
viisi, kuusi tuntia, ja minä noudatan teidät vaunuilla. Eikö totta --
te tulette? Ja myöskin sinun, Coralie, täytyy se minulle luvata! Jos te
nyt ette tälläkään kertaa pidä sanaanne, niin en koskaan enään tule
teidän luoksenne!"
Me annoimme lupauksemme ja pidimme sen myöskin. Päällikköni ei voinut
pyytämääni lomaa kieltää, ja kun hän tätä ei voinut, antoi hän sen
minulle niin julkealla tavalla, että kuka muu, jota eräs Lubrec
ylipäänsä saattoi solvaista, olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän
tuumi nimittäin, että pysyisin poissa niin kauvan kuin vain tahdoin;
virastossa ei kumminkaan poissaoloani huomattaisi.
Rouva Borgon vaunut tulivat ja me läksimme eräänä sunnuntaina hyvillä
mielin matkaan, nimittäin minä, Coralie, molemmat lapseni ja
keittäjätär. Perheeni asettui vaunuihin, minä taasen ajurinpenkille.
Krizanckoin herrat ovat aina olleet intohimoisia, syntyperäisiä ajajia.
Saavuimme juuri yhdentoista aikaan suurukselle. Kuinka miellyttävältä
tämä seikka meistä ensi katseelta näyttikään, niin kävi mielemme
kumminkin apeaksi, kun huomasimme, ettei meille oltukaan tarjolle pantu
mitään kylmää rulaadia tai muuta senkaltaista. Me saimme vain kahvia
paahdetun leivän kanssa. Mitäpä se meitä hyödytti ja vielä päälliseksi
viiden tunnin ajelun jälkeen? Sitä paitsi olivat kupit ylen pienet ja
ahtaat...
Kun meitä oli tervehditty suurella kohteliaisuudella ja kaikki syötävä
pöydältä kadonnut, vilkaisi Coralie paljon puhuvalla katseella minuun,
joka hämmästyneenä katselin milloin vaimoani milloin nälkäisiä
lapsiani.
Tunsin, että minun piti tässä jotakin tehdä -- olinhan perheen päämies.
Täysin vapaasti, niinkuin Krizanckoille sopiikin, käännyin talon
valtiattaren puoleen, ja sanoin hymyillen:
"Anteeksi, armollinen rouva, mutta nuo pienet viattomat matoset ja --
miksi sitä kieltäisin! -- myöskin me aikuiset tunnemme karhunmoista
nälkää: minä olen senvuoksi niin vapaa, että pyydän jotakin purtavaa.
Minä haluaisin myöskin lasillisen slivovitziä. Olen nimittäin siihen jo
tottunut."
Mutta tämäkös vastaanotettiin kauniisti! Kävin jäykäksi nähdessäni
rouva Borgon kiukkuisin kasvoin ponnahtavan pystyyn ja syöksyvän
ruokakaapille. Hän otti sieltä puoliksi kuivaneen leivän ja viskasi sen
uhmaillen pöydälle, sitten otti hän pullon, jonka pohjassa näkyi
jonkinlaista valuvaa ainetta, asetti minulle lasin ja sanoi lyhyesti
huomauttaen: "Olkaa hyvä!"
Minä olen Krizanckoita ja osaan siis aina hillitä suuttumustani.
Senvuoksi kiitin häntä pilkallisesti hymyillen, leikkasin jokaiselle
leipäpalasen, tyhjensin lasini ja aloin sujuvasti puhella hänen
kanssaan. Kyselin herra Borgoa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea
persoonallisesti.
"Hän on kedolla Felixin kanssa, mutta hän tulee ateriaksi kotiin",
vastasi talon rouva pisteliäästi.
"Kuka Felix on?" kysyi Coralie tyynellä äänellä. Mestarillisesti
ymmärtävät Percivelitkin käyttää itsensä hillitsemistaitoa.
"Hän on mieheni veljenpoika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."
"Ja mitä lapset tekevät? En näe heitä!"
"He ovat myöskin kedolla. Mutta ateriaksi he kyllä tulevat tänne."
Vaitiolo.
Hetkisen jälkeen: "Tilanne sijaitsee ihastuttavalla paikalla!" minä
sanoin, astuen ikkunan ääreen: "Näköala on todellakin lumoava!"
Vaitiolo.
Vaitiolon jälkeen huutaa pikku Bruno: "Isä, anna minulle vähän leipää!"
Minä annoin.
"Minulle myöskin!" huusi pieni Coralie.
Annoin hänellekin.
"Sitten pyydän minäkin palasta", tuumi hymyillen iso Coralie. "Leipä on
todellakin erittäin maukasta!"
Ojensin luonnollisesti vaimollenikin suupalan.
"Olet oikeassa, Coralie. Näin kovin saattaa vain maalla syödä", sanoin
minä puolestani, mutta varoin ottamasta mitään, sillä muuten olisi
kaikki loppunut.
Talon rouva katseli hommaamme sanatonna. Mutta kaikki tämä ei koskenut
häneen, eikä hän kysynyt edes tavan vuoksikaan, eikö hän saisi tuoda
meille palasen kinkkua tai silavaa.
Hän nousi varsin yksinkertaisesti tuoliltaan ja sanoi vaimolleni: "Suo
anteeksi, minun pitää katsoa ruokaa. Menkää sillä välin puutarhaan.
Kyllä sitten ateriaksi soitetaan."
Sitten kumarsi hän jäykästi ja meni ulos, odottamatta vastausta.
Puutarhassa saimme vihdoinkin jotakin syötävää. Puut olivat täynnä
luumuja, ja niin poimin niitä lapsille, vieläpä jotenkin paljon, ja me
laitoimme itsellemme oikein mukavan olon varjokkaassa lehtimajassa.
Täällä oli minulla aikaa vaimoni kanssa ajatuksien vaihtoon.
"Mikä rouva Borgoa vaivaa? Onko hän tullut hulluksi? Miksi on hän meitä
sitten kutsunut?"
"En voi ymmärtää! Hän on vallan kuin noiduttu! Aristides, tämä on
solvausta! Tiedätkös?"
"Epäilemättä."
"Oikeastaan pitäisi meidän paikalla täältä lähteä!"
"Kostamattako? Ohoh! Krizanckoita ei ole tähän asti vielä kukaan
rankaisematta uskaltanut solvaista. Oi, me kostamme ja -- jäämme."
"Ymmärrän. Miksi ovatkaan meitä kutsuneet, jos meitä vastenmielisesti
näkevät? Heille tapahtuu aivan oikein, miksi ylvästelevät!"
"Me emme hievahdakaan kuuteen viikkoon täältä."
"Sovittu, ja vaikka he näyttäisivät vieläkin vihaisempia kasvoja ja
loisivat meihin murhaavia katseita."
"Mutta taivaan tähden, mikä tuota rouvaa oikeastaan vaivaa? Tämä on
todellakin skandaali!"
"Se on helposti selitettävissä! Häntä harmittaa, että me kaikki olemme
tulleet ja että minä heti sisään tullessani sanoin, että aijomme viipyä
kokonaista kuusi viikkoa. Häntä harmittaa, että me kaikin saamme iloita
hyvästä voinnista ja että meillä on oivallinen ruokahalu. Hän on meitä
vain muodon vuoksi kutsunut eikä olisi milloinkaan voinut luulla, että
me hänen sanaansa tartuimme. Hän olisi ehkä kolme päivää pitänyt hyvää
naamaa huonossa pelissä -- mutta kuusi viikkoa! se käypi yli hänen
voimiensa. -- Kirjoittaessani hänelle ajoneuvojen lähettämisestä ei
hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että saapuisin koko
perheeni ja vieläpä keittäjättäreni kanssa. Olen tarkasti varonut
kaatamasta hänelle puhdasta viiniä! Sillä kielto olisi silloin varmasti
seurannut. Eipä Krizanckoit turhaan ennen muinoin olleet kuuluisia
diplomaatteja; niin palveli esim. eräs Darius Krizanckoi lähettiläänä
Venezian tasavallassa ja setäni oli sotilasattaseena Münchenissä...
Päin vastoin; minä kirjoitin siis hänelle, että vihdoinkin aijoin
lupaukseni täyttää ja noudattaa muutamaksi päiväksi rakastettavaa
kutsua; minun täytyi kuitenkin heti huomauttaa, että me voimme viipyä
korkeintaan kolme, neljä päivää, sillä työtä ministeristössä on muka
niin paljon, ettei kukaan voisi luullakaan, että virkamiehelle
suotaisiin pitempää lomaa. Osastoni päällikkö oli selittänyt, että hän,
ainoastaan katsomalla suureen väsymykseeni ja henkiseen rasittumiseeni,
saattoi suoda minulle muutaman pienen virkistyspäivän. Kun sitten
saavuin, sanoin talon rouvalle, että minun olikin onnistunut liikuttaa
päällikköäni, joten olin tullut niin onnelliseen asemaan, että saankin
viipyä kokonaista kuusi viikkoa hänen herraskaisessa perheessään;
senvuoksi juuri olen tuonut keittäjättärenikin mukanani."
"Aristides!" huudahti Coralie, ensi kerran eläissään epäillen
käytännöllistä kykyäni, "Aristides, ei ollut hyvä, että heti taloon
tultuasi hänelle kaikki kerroit! Meidät olisi silloin ystävällisemmin
vastaanotettu."
"Ehkäpä! Kahtena ensi päivänä olisi meille varmaankin paremmin käynyt,
käydäkseen sitä pahemmin myöhemmin, kun hän päivä päivältä olisi
turhaan saanut odottaa poislähtöämme. Varmaankin olisimme kaikki
alttiiksi panneet, kun hän olisi saanut aikaa vastamiinojen
asettamiseen. Jollei muulla tavalla, niin teeskentelemällä sairautta
tai jonkin muun syyn nojolla olisi hän pakottanut meidät lähtemään.
Jätä asia minun haltuuni ja rauhoita itseäsi minun kokemuksillani. Olen
kyllä ymmärtänyt kesyttää toisiakin naisia. Sellaisissa tapauksissa on
yllättäminen paras keino. Viholliselle ei saa antaa aikaa koota
itseänsä ja järjestää puolustuskeinojaan. He nyrpeilevät kait parisen
päivää, mutta myöhemmin he mukautuvat välttämättömyyteen."
"Niin, sinä olet nero", huudahti Coralie, joka oli oikeamielinen ja
objektiivinen niinkuin oikea Percivel ainakin; "meidän täytyy siis
pitää hyvää naamaa huonossa pelissä?"
"Luonnollisesti! Meidän tulee nyt teeskennellä, niinkuin emme mitään
olisi huomanneet, vaan pikemminkin olemme luulevinamme, että
läsnäolomme on koko maailman ihastuttanut. Me emme vaan saa antaa
minkään viittauksen aidanseipäästä tai muusta sellaisesta hämmästyttää
meitä -- se on pääasia. Ole aina kohtelias, rakastettava ja
hyväntahtoinen ja mairittele heitä lausumalla kiitoksesi heidän
ystävällisestä ja uhrautuvasta vieraanvaraisuudestaan. Tätä
järjestelmää vastaan eivät he mahda mitään -- ja heidän on pakko
antautua. Tosin teemme itsemme sellaisella käytöksellä vastaisen
varalta mahdottomiksi! Mutta mitäpä siitä! Vaikka me olisimme täällä
vain lyhyenkin ajan, niin eivät he kumminkaan toista kertaa meitä
luoksensa pyytäisi!"
Olimme parahiksi saaneet sotasuunnitelmamme valmiiksi, kun kello soi,
kutsuen meitä päivällisille, ja lapsi raukat, joiden ruokahalua luumut
vain olivat kiihdyttäneet, läksivät kiireesti juoksemaan.
Ruokasalissa tapasin herra Borgon -- pieni, tanakka, kalpea ja
isopartainen mies, kasvonpiirteet synkät -- herra Felixin seurassa.
Ensin mainittu tervehti varsin juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta
hänen käytöksensä ilmaisi kumminkin, että rouva oli jo etukäteen
vaikuttanut häneen meidän suhteemme.
Mutta minä en ollut tätä vähintäkään huomaavinani, vaan laskettelin
hänelle kaikenlaisia mairittelevia kohteliaisuuksia. Varsinkin
huomautin, että vaikkakin työtaakka ministeriössä oli vallan suunnaton,
niin olin kumminkin reväissyt itseni irti, täyttääkseni hänen
puolisolleen antamani lupauksen. Ilo, jonka tunsin päästessäni hänen
tuttavuuteensa, oli sitäkin suurempi, koska hänen nimensä jo kauvan on
ollut mainehikkaasti tunnettu. Epäilemättä voisi hän tulla valituksi
edustajaksi parlamenttiin, jos hän vain itse tahtoisi, ja samoin olisi
hänelle tie avoinna ministerisalkulle.
Pieni, vakava mies silitteli yhtämittaa tuumivasti pitkää partaansa,
koetti sitten tuon tuostakin hymyillä ja asettuen puhuja-asentoon hän
sanoi, että hän oli vain suora, yksinkertainen valtion sotilas, mutta
hän uskalsi ilman turhamaisuutta lausua, että hän sellaisena aina on
tekevä velvollisuutensa. Hän olisi kyllä voinut päästä edustajaksi,
koska häntä monta kertaa oli yritetty panna ehdolle, mutta aika ja
olosuhteet eivät hänen mielestään olleet suotuisat.
Hän puristi sitten luisevilla käsillään oikeata kättäni niin että
sormeni suorastaan natisivat. Hänkin oli, kuten hän sanoi, jo aika
paljon kaunista minusta kuullut ja iloitsi oppiessaan tuntemaan niin
arvokkaan sukuni edustajan.
Felix herra, pitkä, laihanpuoleinen herrasmies, piirteet sairaalloisen
kalpeat, kuunteli äänetönnä ja kunnioittavasti keskusteluamme, kunnes
herra Borgo esitti hänet minulle näillä sanoin: "Herra Felix Borgo,
veljeni poika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."
Molemmin puolista kumartamista ja kädenpuristusta.
"Iloitsen suuresti", sanoi herra Felix valittavalla äänellä.
Luonnollisesti iloitsin minäkin ja todellakin vilpittömästi, sillä
sydämeni tunsi rehellistä myötätuntoa häntä kohtaan.
Suursyömäreitten välillä vallitsee eräänlainen perhe-, sanoisinpa
melkein, henkinen yhtäläisyys. He tuntevat toisensa heti, samoin kuin
vapaamuurarit, ja vissi magneettinen lumo veti minut hänen puoleensa.
En ollutkaan erehtynyt. Ateria osotti, ettei magneetti ollut väärään
suuntaan osottanut.
Onneton toverini on täydellinen ahmatti, sitä eivät osottaneet
ainoastaan ruoka-annokset, jotka -- tosin syistä, mitkä eivät hänestä
riippuneet -- eivät erittäin suuria olleet, vaan ennen kaikkea tuo
sairaalloinen kiihko, millä hän kahveliansa käsitteli ja harras,
syvästi tuskallinen katse, millä hän seurasi tyhjien lautasten
katoamista. Jokaista lihapalaa, jonka joku toinen vadilta otti, katseli
hän tuskaa täynnä ja hän huokasi syvästi liikutettuna, jos otettiin
pois joku lautanen, missä vielä oli vähänkin syötävää jälellä.
Täällä näin siis elävin silmin oman kuvani nuoruuteni ajoilta, jolloin
ei minussa vielä ollut kylliksi tottumusta hillitsemään kasvojeni
ilmeitä ja käytöstäni.
Muuten oli koko ateria täydellinen skandaali, suora mielenosotus,
ateria, joka pilkkasi kaikkea parempaa makua ja jokaista jalompaa
tuntemusta ja sen lisäksi tarjosi naurettavan pieniä annoksia. Ei
ollenkaan muuta kuin häränlihaa ja perunoita. Jollei olisi annettu
hiukan juustoa jälkiruuaksi, niin olisimme varmaankin nousseet
nälkäisinä pöydästä.
Pienen hyvityksen tarjosi joka tapauksessa viini -- tavallinen, mutta
maukas maaviini; se miellytti talon herraa eniten, sillä meistä
suursyömäreistä täytyy pahaasuovankin myöntää, että juomisessa olemme
varsin kohtuullisia.
Luonnollisesti ei maljojakaan puuttunut; minä tyhjensin lasini herra
Borgon vastaiselle loistavalle ministerikarrieerille, ja tultuaan
täyteen makeata viiniä, kävi hän oikein puheliaaksi, kutsui minua
veljekseen ja vakuutti minulle harrasta ystävyyttään. Tunnustipa
vihdoin, että jos hänelle tultaisiin salkkua tarjoomaan, niin hän ei
sitä luotaan työntäisi, eikä hän myöskään koskaan tulisi unohtamaan
sitä, joka hänelle ensimäisenä oli niin loistavaa kunniaa ennustanut.
Surullinen Felix raukka ei puhunut sanaakaan, vaan poltteli piipullisen
tupakkaa toisensa jälkeen -- luonnollisesti! sillä kuuluuhan nikotiini
myöskin nälkää lieventäviin keinoihin.
Tätä hilpeätä mielialaa täytyi käyttää sekä minun että Felixin hyväksi.
Kun herra Borgo alituiseen kehotti minua juomaan, niin sanoin minä,
että minun juomisen ohella täytyi syödä. Rouva Borgon kävellessä
puutarhassa perheeni kanssa ja minun istuessa yksin talon herran ja
Felixin seurassa, huudahdin siis päättävästi: "Veliseni, tuo meille
jotain pureskeltavaa!"
"Veli" syöksyi ulos ja palasi pian tuoden mukanaan, tosin ei varsin
suuren, mutta joka tapauksessa melkoisen ison kinkun. Olipa vielä
muistanut ottaa mukaansa suuren leivänkin.
Olimme juuri iskemässä kiinni kinkkuun, kun ovi rytinällä avattiin ja
rouva Borgon vihasta punehtuneet kasvot tulivat näkyviin.
Katse, jonka hän kinkkuun heitti, sanoi kaikki. Hänen miehensä ja
Felixin kaulaan tarttui pala, mutta minä en häiriintynyt, vaan söin
iloisesti edelleen, vaikka hän loikin minuun katseita, jotka olisivat
kuolettaneet, jos olisivat tikareita olleet. Hän puri huultaan, mutta
ei uskaltanut mitään sanoa. Tällä hetkellä astui myöskin Coralie
lapsineni huoneeseen.
Tuskin oli Brunoni huomannut kinkun, kun hän syöksyi kuin hullu pöydän
luokse ja tahtoi siitä palasta. Hänen esimerkkiään seurasi tyttäreni.
Rouva Borgo kadotti nyt mielenmalttinsa ja halveksivasti mittaillen
minua ja perhettäni kiireestä kantapäähän asti, sanoi hän: "Tämä on
todellakin erikoista!"
"Eikö totta, rakas herttainen ystäväni?" vastasi älykäs vaimoni, joka
ei malttiaan mistään kadottanut, "itse asiassa tunnemme jo olevamme
kuin kotonamme teillä. Sinä olet meitä niin ystävällisesti kutsunut ja
vastaanottanut, ettemme tee mitään verukkeita emmekä millään tavalla
enään kainostele."
"Pyydän sinua", änkytti rouva Borgo, raivosta sähisten.
Vaimoni kiiti hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä kiivaasti.
"Ah, minä iloitsen, että rouvat niin hyvin sopivat keskenänsä", sanoi
herra Borgo, "se on ihanata!"
Herra Felix ei puhunut mitään, mutta hillitsi vain kyyneliä silmissään.
Minä täytin lasini uudelleen ja join kauneimman, herttaisimman ja
vierasvaraisimman rouvan maljan...
Kostaakseen antoi rouva Borgo illallisiksikin vain naudanlihaa, mutta
se ei meitä huolettanut; me söimme kaikki, mitä pöydälle tuotiin.
Niin alkoi sitten tuskinpa enään salainenkaan sissisota minun perheeni
ja talon rouvan välillä. Hänen miehensä oli oikeastaan minun
puolellani, varsinkin ryypiskellessään; vahinko vain, että hän oli niin
suuri tohvelisankari. Hänen vaimonsa on, niin hän tuumiskeli, omituinen
luonne, mutta meidän ei pitänyt siitä hämmästyä, vaan jäädä vain tänne,
niin kauvaksi kuin halutti. Samoin voimme iloita herra Felixin
liittolaisuudesta. Mutta hän kykeni tekemään niin vähän hyväksemme.
Ollen ilman virkaa, oleili hän pysyväisenä vieraana setänsä talossa ja
huokaili syvästi tätinsä hirmuvallan alla. Rouva Borgo kehitti päivä
päivältä mestaruuttaan nälkään näännyttämisjärjestelmässään. Tehdäkseen
meille puutarhassa luumujen poimimisen mahdottomaksi, noukitutti hän
palvelusväellään kaikki hedelmäpuut paljaiksi. --
Vähitellen katosi pöydältä sekä naudanliha että juusto, ja pelkät
perunat ilman voita saivat nälkäämme tyydyttää. Vihdoin loppui meiltä
leipäkin. Kuivuuden tähden ei voitu vettä saada jauhamiseen, sanoi
rouva. Lähellä piili siis jo nälkään kuolemisen vaara, kun Felixin
kanssa kävelin tallin ohi, josta iloisesti syöskentelevä hevonen meille
hirnui.
Rohkea, suuri, pelastava ajatus lennähti päähämme. -- Kuiskasin hiljaa
Felixin korvaan.
"Mutta se on jo liian vanha!" vastasi hän.
"Nuorempi on tietysti vanhempaa parempi, mutta tämä on kumminkin
parempi kuin ei mitään. Muuten olkoon se vaan valttina ja sotaisena
temppuna."
"Olette oikeassa! Jättäkää minulle se asia. Olen ollut husaarina ja
ymmärrän siis asian. Emmehän kuitenkaan voi kuolla nälkään ja
haaksirikkoiset syövät lopulta toinen toisensa."
Kun olimme päivällispöydässä istumassa, syöksyi palvelija hengästyneenä
sisälle kertoen, että "Raro oli sairas ja ajettunut. Se ei syö mitään
ja vapisee koko ruumiiltaan."
Felix hypähti pystyyn, kiirehti ulos, mutta tuli pian takaisin.
"Oi, hevonen tekee loppuaan", sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Se
potee vanhuuden heikkoutta; siinä ei auta mikään eläinlääkäri. Lienee
siis parasta tappaa se; ehkäpä voisi sen lihaa syödä -- meidän
mustalaisemmehan ostavat mielellään hevosen lihaa."
"Taikka vaikkapa rakkaat vieraamme, jotka ovat typösen tyhjäksi syöneet
kaikki tyyni", virkkoi talon rouva julkean pilkallisesti. "Niin, rakas
Felix, meneppä ulos ja tapata hevonen!"
Muutaman tunnin kuluttua nautimme parhaimmalla halulla hevosenpaistia.
Noin kahdeksan kiloa -- sen verran mahtui halstarille -- syötiin
viimeistä palaa myöten, loppu piti syötämän seuraavana päivänä, ja me
laskeuduimme levolle siinä toivossa, että huomenna saisimme sitten
mielin määrin syödä tarpeeksemme.
Mutta kohtalon kirjassa oli toisin päätetty.
Jo varhain aamulla heräsimme unestamme suureen meluun ja edestakaisin
juoksemiseen.
Syöksyin huoneestani ja kuulin palvelusväeltä, että armollinen rouva
oli ankarasti sairastunut, luultavasti koleeraan. Herra Borgo ja Felix
olivat lähteneet kaupunkiin tuomaan lääkäriä kiireen kyydillä tänne.
Vaimoni oli kyllä, niinkuin tiedetään, viisas rouva, mutta sana koleera
synnytti hänessä sellaisen hirvittävän kauhun, ettei hänen kanssaan
voinut ollenkaan puhua.
Minä huomasin kyllä pian, että koko koleerahistoria oli tuon perin
viekkaan rouva Borgon keksintöä, mutta pakokauhua vastaan ei mitään
mahda.
"Lähdetään! Lähdetään!" kirkui vaimoni lakkaamatta ja neljännestunnin
kuluttua oli hän jo valmiiksi pakannut kaikki meidän senkin seitsemät
tavarat.
Onneksi pääsimme lähtemään erään naapuritalonomistajan avulla, niin
että jo puolen tunnin kuluttua voimme matkustaa tiehemme.
Koska emme luonnollisista syistä tahtoneet persoonallisesti heittää
hyvästiä, jätimme vain nimikorttimme.
Niin oli siis kohtalo tai paremmin sanoen naisen viekkaus tehnyt
turhaksi ainoan, suotuisan tilaisuuden, joka minulle tarjoutui
kylläkseni syömiseen.
Se oli ihana unelma -- mutta vain unelma.
Tulenko koskaan saavuttamaan päämaaliani? Tuskinpa sitä uskon!...
Arvoisa lukija voipi syystä kysyä: mikä on herra Borgosta tullut? Onko
hän edustaja vai vallanko ministeri?
Minä olen Krizanckoita ja siis hienotunteinen; sanonpa siis vaan: sitä
en tiedä!
Ja entä tuo hyvä Felix? Kuinka on tuon köyhän pirun käynyt?
Iloitsen, voidessani antaa hänestä hyviä tietoja. Hän on saanut paikan,
johon koko hänen olemuksensa erittäin sopii: hän on sihteerinä "_Pompes
funebressä_". Hakiessaan tätä virkaa minun neuvostani, oli jo pelkkä
katse hänen kasvoihinsa kylliksi, ja johtokunta otti hänet paikalla.
Hänellä on maailman surullisimmat kasvot. Nyt hän ei siis vain
valittele, vaan itkee myöskin lakkaamatta!
Aasi.
En millään muotoa tahdo ruveta tämän monella tavalla ja suotta
panetellun nisäkkään puolustajaksi, mutta epäilemättä ovat ihmiset
aasia kohtaan varsin subjektiivisia. He ovat raukan niin pahaan huutoon
saattaneet että sen nimi nykypäivinä merkitsee samaa kuin typeryys ja
yksinkertaisuus; ja kun tuo harmaa elukka -- luultavasti jalosta
itsetietoisuudesta -- pitää tämän vastustamista arvoansa alentavana,
niin selitetään sen vaikenemista myöntymiseksi, ja panettelut ja
solvaukset, t.s. aasin hulluttelut, pidetään nyttemmin niin
kumoamattomina tosiasioina, että asianomaisten itse on täytynyt
kohtaloonsa alistua.