YÖ JA AAMU
Novelleja
Kirj.
ALEXANDER BALAZS
Suomentanut H. N. [Hilja Nuormaa]
Kirjallisia pikkuhelmiä XXVI
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1910.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Alexander Balazs.
Yö ja aamu.
Onnettomin ihminen.
Aasi.
Selittämätön tapaus.
Alexander Balazs.
Omituisimpia ja miellyttävimpiä humoristeja Unkarin uudemmassa
kirjallisuudessa on _Alexander Balazs_, jonka vilkas ja siro
kertomistapa, terävä huomiokyky ja ihmissielun -- varsinkin naissielun
-- tuntemus on taannut hänelle omassa maassaan pysyväisen
kirjailijamaineen.
Balazs eli sanomalehdentoimittajana, kirjailijana ja luennoitsijana,
saaden kaikkialla jakamatonta suosiota osakseen. Ollen loistavilla
lahjoilla varustettu kirjailija, peloton ja moitteeton, ja toimien
jäsenenä Kisfaludy- ja Petöfiseuroissa, näissä Buda-Pestin etevimmissä
kirjallisissa yhdistyksissä, ilahutti hän vuosikausia unkarilaista
yleisöä iloisilla jutelmillaan. Mutta raskas synkkämielisyys, joka
varsinkin hänen viimeisenä elinvuotenaan vaivasi tätä kyvykästä
leikillisten kuvausten kirjoittajaa, vei hänet itsemurhaan. Hellästi
rakastamansa tyttärensä haudalla Buda-Pestissä surmasi onneton
kirjailija itsensä parikymmentä vuotta sitten. Mutta Alexander Balazs
oli niitä henkilöitä, joiden nimi ei kuolemassa unohdu, vaan säilyy
vielä jälkimaailmallekin.
Suomalaisessa puvussa tarjotaan tässä muutamia hänen novellejaan
meikäläiselle yleisölle. Herättäköön nämäkin osaltaan harrastusta
veljeskansamme kirjallisuuteen, jota meillä vielä niin verrattain vähän
tunnetaan laajemmissa piireissä!
Yö ja aamu.
Astuessani ystäväni Valentinin kirje kädessäni herra Paul Vidorin
taloon K:n-kylässä, tapasin talon herran huoneessa, jonne punaposkinen
palvelustyttö oli minut vienyt, hänen itsensä puolisonsa seurassa.
Valentin oli niin usein kuvaillut minulle tätä avioparia, että heti
heidät tunsin ja katselin heitä hyvinä, vanhoina tuttavina.
Esitin itseni ja sanoin, että olin matkalle lähdössä ja että
noudattaakseni ystäväni harrasta toivomusta olin tehnyt puolentoista
tunnin kierroksen, tuodakseni talon herralle kirjeen hänen ystävältään
ja käydäkseni häntä tervehtimässä.
Vastaaanottoni oli ylenpalttisen sydämellinen ja pian istuimme
tuttavallisessa keskustelussa, edessämme lasillinen oikeata
unkarilaista viiniä, joka oli herra Vidorin omaa viljelystä. Rouva
Vidor valitti vilkkaasti, että olin tullut vasta aterian jälkeen, eikä
hän rauhoittunut ennen kuin tunnustin, että nauttimani päivällinen ei
oikeastaan ollutkaan mikään niin erittäin hyvä, joten iltapäiväkahvi
tulisi maistumaan mitä parhaiten.
Herra Vidorin entisyys oli mainehikas; hän oli nuorena tehnyt suuria ja
seurauksiltaan loistavia tutkimus- ja löytömatkoja; saattaa siis
helposti kuvitella, millaisen matkaseikkailujen aarteen hän omisti,
josta hän teki meidät osallisiksi. Lisäksi tuli harvinainen
kertomataito, ja talon yhtä kauniitten kuin rakastettavien naisten
huomautukset loihtivat keskusteluun aivan erityisen sulon. Minun ei
tarvinnut katua tätä "askelta tieltä", puhuakseni Ernst Wichertin
tapaan.
Oivallisen mokkakahvin jälkeen tuli pian aito magyarilainen illallinen:
pippurilla höystettyä kanaa möykkyjen ja silavan kera; sitäpaitsi
katettiin minulle muitakin kalliita ruokia ja herkkuja, enkä minä
voinut olla lausumatta kummastustani, että näin herkullisia paloja
saattoi ollenkaan saada täällä maalaisessa yksinäisyydessä. Ettei herra
Vidorin viini jättänyt mitään toivomisen varaa, ei tarvinne erityisesti
mainita. Se oli oikeata vinum hungaricum; ja kun minun alinomaa piti
tyhjentää täysi lasillinen, tunsin pian todellisen tulen suonissani
virtailevan.
Kuitenkin muistin oikeaan aikaan, että vihdoinkin piti lähtöäkin
ajatella. Nousin ystävällistä isäntäväkeäni kiittämään ja
hyvästelemään, -- mutta silloin jouduin lujille. Aviopari käytti koko
kaunopuheisuuttaan, saadakseen minut jäämään. Turhia olivat
vastaväitteeni ja vakuutukseni -- rouva Vidorin suloisessa hymyssä ja
vilkkaassa puhelussa oli sellainen houkutusvoima, että minun lopulta
piti myöntyä sillä ehdolla, että heti aamun koitteessa saisin matkaani
jatkaa.
Illalla tuli vieraita. Talon naiset esittivät:
"Herra Karl Katai, paikkakunnan pappi."
"Herra tilanomistaja Koloman Zsoltai, naapurikylästä."
"Sisareni Klara, joka juuri on palannut herra pastorin talosta, jossa
hän on käynyt tervehtimässä ystävätärtänsä, herra Katain tytärtä."
Kumarsin kolme kertaa ja vakuutin luonnollisesti myöskin kolme kertaa,
että pidin itseni onnellisena, päästessäni heidän tuttavuuteensa.
Pian hävisi kuitenkin jäykkyys ja sukeusi -- herra Vidorin ja hänen
puolisonsa vierasvaraisuuden ja rakastettavuuden avulla -- vilkas ja
iloinen keskustelu. Siihen ottivat vähimmin osaa nuori Zsoltai ja
kaunis Klara, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat heidän katseensa,
joita he toisiinsa sopivassa tilaisuudessa loivat. Nämä katseet eivät
jääneet minulta huomaamatta ja minulle selvisi, että hra Zsoltai ja
Klara neiti... mutta nuoret tahtovat suhdettaan salata ihmisiltä --
miksi olisin siis minäkään suulas?!
Oli jo iltamyöhä kun hengellinen herra vilkasi kelloansa ja teki
liikkeen lähteäkseen. Tämä ei jäänyt talon naisilta huomaamatta ja he
kysyivät innokkaasti: "Ettehän toki vielä aikone jättää meitä, herra
pastori?"
"Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy! On jo myöhänen ja minun tulee
huomenna saarnata."
"Mutta arvoisa pastori, siitä ei tule mitään! Teidän täytyy vielä
vähäksi aikaa suoda meille läsnäolonne iloa!"
"Niin kyllä, niin kyllä", huusivat muutkin vieraat yhteen ääneen.
"On ikävää, että minun täytyy kieltää, mutta se ei todellakaan käy
päinsä. Olen väsynyt ja uninen, sillä olen viime yönä vain hiukan
nukkunut."
"Kyllä minä saan hänet jäämään", kuiskasi herra Vidor korvaani.
"Vanhalla herralla on pieni, mutta hänelle sangen mieluinen historia,
jonka me tosin noin satakunta kertaa olemme kuulleet, mutta jonka hän
kumminkin on valmis kertomaan. Tahdonpa muistuttaa häntä siitä ja
saatte nähdä, että hän heti unohtaa viime yönä huonosti nukkuneensa..."
"Minulla on pyyntö teille, rakas herra pastori. Ettekö tahtoisi olla
niin hyvä ja kertoa rakkaille vieraillemme historianne? Jos nyt
lähdette, niin jäävät he kertomuksenne nautintoa vaille. Olen
vakuutettu, että vieraamme ovat sen kuulemisesta hyvin huvitettuja."
"Mekin pyydämme hartaasti", huudahdimme minä ja herra Zsoltai, joka
nähtävästi vasta lyhyen ajan oli tämän talon vieraana ollut.
Talon herra oli oikeassa: herra pastori ei enään ollutkaan väsynyt.
Hänen poskensa punehtuivat ja nuoruuden hehkulla seurasi hän
pyyntöämme.
"Mutta ensinnäkin täytyy minun nimen suhteen selittää, ettei se ole
minun keksimäni, vaan..."
"Millaista vaatimattomuutta ja totuuden rakkautta!" huudahti nauraen
suloinen talon rouva. "Antakaa sen nyt olla, herra pastori! Emme tahdo
loukata vaatimattomuuttanne ja tunnustamme siis suoraan, että nimen
alkupuoli on mieheni keksintöä."
"Minä olen vain tuo yhteenliittävä 'ja'", sanoi vanha herra
salaperäisesti hymyillen.
Tuli hiljaisuus. Herra pastori pyysi saada sytyttää piippunsa; kun se
oli tehty, tyhjensi hän lasin tokayeria yhdellä siemauksella ja alkoi
kertoa.
* * * * *
Yö oli sysimusta ja tähtiä peitti paksu, läpitunkematon pilvikerros.
Luonto näytti kuolleelta, kylmä syystuuli vain valitteli tuskallisesti,
kuin tahtoisi se kertoa meille hirmuisia kertomuksia. Tällöin huudahtaa
jokainen, joka rauhallisen kamiinan ääressä istuskelee miellyttävässä
huoneessaan: kuinka epämiellyttävää lieneekään nyt olla paljaan taivaan
alla!
Ah, sellaisena vuodenaikana ja sellaisena yönä matkustin minä
kolmekymmentä vuotta sitten Pestistä Miskolcziin.
Minulla oli kova kiire, ja minun täytyi -- koskei silloin vielä ollut
ainoatakaan rautatietä -- tehdä matka postikyydillä. Kun en voinut
siirtää matkaani hetkeksikään tuonnemma, päätin lähteä yöllä,
vaikkakaan en mitään niin vihaa kuin yöllisiä matkoja.
Matkaseuranani oli hauska nuori mies, joka huvittavilla
sanasutkauksilla ja naurettavilla kaskuilla tuntuvasti lyhensi tietä.
Tosin en voinut hänen puhelultaan silmiäni sulkea, mutta sen korvasi
hänen oivallinen tupakkansa, jonka tuoksu melkein vieläkin nenääni
hajahtaa.
Pysähdyimme viimeisellä asemalla. Hevoset vaihdettiin ja ravintolan
isännän täytyi antaa meille muutama pullollinen somlon viiniä, jonka
hän muristen teki, sillä olimme hänet unesta herättäneet.
Sillävälin oli tullut niin tavattoman pimeä, että vain posteljoonimme
vakuutus, että hän aivan tarkasti tuntee tiet ja polut, sai meidät
jättämään ravintolan ja matkaamme jatkamaan.
Olimme olleet noin puolisen tuntia matkalla, kun huomasimme että ajaja
vaati hevosia pysähtymään. Korviimme tunki valittava naisen ääni ja
kuulimme myöskin jos jonkinlaisia kirosanoja.
Silmänräpäyksessä lennähdimme postivaunusta ulos ja makasimme kaikin
maassa. Luulimme ensin, että hevosille tai ajajalle oli sattunut jokin
onnettomuus, mutta pian kuitenkin tulimme vakuutetuiksi, että kotoinen
lietemme oli parhaimmassa kunnossa ja että vallan toinen seikka oli
aikaansaanut tämän yhteentörmäyksen. Muutaman askeleen päässä meistä
olivat nimittäin kumoonkaatuneet matkavaunut, joita kiroileva ajaja ja
valitteleva nainen turhaan yrittivät nostaa.
Juoksimme kiireesti apuun ja jonkun hetken kuluttua saattoivatkin
vaunut taasen lähteä liikkeelle.
Mutta -- räiskis! Uudelleen kallistuivat vaunut kyljelleen. Takapyörä
oli särkynyt.
"Se ei pääse eteenpäin!" huusi ajajamme, tutkittuaan vahingon.
"Pahuus!..." murisi vahingoittunut ajaja. "Tästähän voipi hulluksi
tulla! Tapahtuu onnettomuus, jollemme varhain ole Miskolczissa."
"Mitä nyt teemme? Voi Jumalani, Jumalani!" vaikeroi nainen.
"Tässä ei ole muuta tehtävänä, teidän armonne", tuumi ajaja, "kuin
lähteä johonkin kylään tai csardakseen [unkarilainen pustaravintola] --
tuo pahuuksen csardas ei saattane enään olla varsin kaukana täältä! --
Ollaan siellä yötä; aamulla voimme korjata pyörän ja keskipäivällä
saavumme Miskolcziin."
"Oi Jumalani! Mutta minun täytyy olla jo aamulla siellä!"
"Mutta kun se ei käy päinsä, niin täytyy teidän armonne tyytyä!"
"Teidän armonne", keskeytti matkaseurani, joka suureksi
kummastuksekseni oli ottanut tämän välikohtauksen varsin vakavasti,
"jos teidän niin kovin täytyy kiirehtiä, niin ehdotan, että matkustatte
meidän kanssamme. Postivaunussamme istuu vain kaksi ihmistä, teille on
siis kylläkin tilaa. Jo varhain aamulla tulemme Miskolcziin. Teidän
ajajanne etsii sillävälin jonkun ravintolan ja saapuu keskipäivän
aikaan korjattuine vaunuineen perille."
"Mutta herraseni..."
"Sehän onkin oiva keino", huudahti ajaja, "kehotan teidän armoanne
suostumaan ehdotukseen. Kyllä minä yksin suoriudun tällä rämällä."
"Ja lisäksi", jatkoi matkatoverini kehoittavasti, "on postivaunumme
pikavaunu, joka varmaankin pääsee nopeammin perille kuin teidän."
"No, olkoon niin; suostun ystävälliseen tarjoukseenne... Miska! tässä
saatte rahaa, tulkaa niin pian kuin suinkin ja ajakaa suoraan tätini
luokse."
Miska pisti rahan taskuunsa, matkatoverini kohteliaasti auttaessa
naista vaunuihin, ja muutaman minuutin kuluttua kulkivat ne nopeasti
eteenpäin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Pilvet peittivät yhä kuun ja tähtien loisteen, vaikkakin olisimme
tarvinneet valoa nyt paremmin kuin koskaan. Emme kumpainenkaan
voineet erottaa naisen kasvojenpiirteitä, joskin uteliaisuutemme,
ymmärrettävästi kyllä, oli varsin suuri. Saimme tyytyä kuvitteluumme ja
toivoa, että taivas vihdoinkin pitäisi huolta meistä.
Ajoimme lyhyen ajan vieretysten sanaakaan sanomatta, jota uusi
matkatoverimme käytti hyväkseen, asettuen istumaan niin mukavasti kuin
suinkin. Leikillinen kumppanini tarttui viimein puheeseen.
"Uskollinen toverini", sanoi hän, "nyt vasta huomaan, kuinka
miellyttävään seikkailuun olemme joutuneet. Te, armolliseni, olette
joutuneet pienen vahingon kautta, josta minä -- näin meidän kesken
sanoen -- moitittavan itsekkäästi iloitsen, joko hupaisen tai
traagillisen novellin sankarittareksi. Eikö tämä ole oivallista?
Hahhaa!"
"Kuinka, herrani! Te nauratte onnettomuuttani?"
"Vain itsekkyydestä... Sillä minua seuraa onni! -- Mikä seikkailu!...
Mutta minä puhun tuhmasti ja pyydän anteeksi, mutta en voi
omituisuuttani koskaan salata. Sillä tietäkää, armolliseni, että kaikki
seikkailuntapainen, romantillinen ja salaperäinen on elämäni
elementti..."
"Nämä ominaisuudet lienevät aika hauskoja, mutta en ymmärrä..."
"Miksi minä teille, armolliseni, kaikkea tätä sanon, vaikka olen niin
lohduton kun en teistä mitään tiedä? Juuri senvuoksi sen teenkin;
sillä kateellinen yö ryöstää minulta onnen nähdä armolliseni
kasvojenpiirteitä ja estää teidät näkemästä minua; senvuoksi täytyy
minun esittää itseni teille, jotta hiukan tulisimme keskenämme
tutuiksi. Siitä syystä uskallan myöskin pyytää teitä lupaamaan, että
kulutamme tämän hirmuisen yön juttelemalla toistemme kanssa."
"Teillä on, herraseni, omituinen pyytämistapa; sillä kun noin puhutte,
en enään voi kieltää."
"Olen teille erittäin kiitollinen, kunnioitettava naiseni. Minä
siis..."
"Herraseni..."
"Anteeksi, en aijo alkaa itsestäni. Niinkuin tiedätte istuu tässä vielä
kolmas henkilö; hän on vanhempi ja arvokkaampi ja niin alotan siis
hänestä."
Turhaan yritin hänelle vakuuttaa, että olisin suuresti kiitollinen, jos
hän minut leikistä säästäisi -- turhaan! Hän ei antanut minun
puhuakaan.
"Tämä kolmas" -- alotti hän lujemmin, jonka vuoksi minä, huomaten
yritykseni turhaksi, viisaasti vaikenin -- "joka vieressäni, nimittäin
oikealla puolellani istuu, on nimeltä Karl Katai ja on tunnusmerkeistä
päättäen pappi."
"Varsin hauskaa", nainen virkkoi hiukan hymähtäen.
"Varsin hauskaa", toistin minäkin hiukan epävarmasti, kun en tiennyt
pitikö minun nauraa vai suuttua.
"No niin, kun nyt olen esittänyt teille arvoisan matkakumppanini,
sallinette minun esiintuoda vähäpätöisyyteni. Minä..."
"Mutta, herraseni!..."
"Mutta, armolliseni, minun täytyy jo pyytää, että sallitte minun puhua.
Onneksi estää pimeys vain näkemisen, vaan ei puhumista. Se, jolla on
onni teitä vastapäätä seisoa tai, paremmin sanoen istua, on sievä nuori
24 vuotias mies, jolla on varmat 3,000 guldenin tulot jo joka on
kokonaan riippumaton niin sydämen kuin perheasioittenkin suhteen."
"Herrani, te käytätte väärin hyväntahtoisuuttani..."
"Anteeksi, se on minusta kaukana, tahdon vain päästä loppuun. Tosin
siltä näyttää, kuin olisi asia niin, mutta vain näyttää. Yön pimeys
saapi minut vaan sanomaan asioita, joita luultavasti ette päivällä niin
perinjuuri saisikaan kuulla. Ah niin! Yö on kuin naamio, jonka takana
tuntee itsensä paljon vapaammaksi. Mutta asiaan. Siis..."
"Saanko pyytää! Kun minun nyt hinnasta mistä hyvään täytyy tutustua
teihin, niin koettakaa tehdä esitys niin lyhyeksi kuin suinkin."
"Kuinka, armolliseni, ikävystyttääkö puheeni teitä?"
"Ei, se ei ikävystytä, mutta se on tarpeetonta."
"Jokseenkin sama; mutta minun täytyy puhella. Siis: vartaloni on
kaunis. Olen aika tavalla turhamainen, mutta sen suonee itse kateuskin
minulle, osaan ratsastaa kuin husaari konsanaan, miekkailla kuin
ranskalainen markiisi Ludvig 14:n vuosisadalla ja saavutan
pistoolillani linnun lennosta. Te nauratte? Teette minulle väärin!
Sopivassa tilaisuudessa koetan saada teitä vakuutetuksi väitteeni
totuudesta. Käytökseni on, niinkuin näette, armolliseni, vähemmän
jäykkä kuin..."
"Kuin häikäilemätön!"
"Kuinka sitä kutsuu! Olen avomielinen, vilpitön ihminen, se on varma.
Mitä nyt kasvoihini tulee..."
"No miksi pysähdytte? Sehän on mieltäkiinnittävintä!"
"Erittäin kiitollinen! Mitä nyt kasvoihini tulee, niin täytyy minun,
jos mielin olla rehellinen, tunnustaa, että niistä voin vähimmin ylpeä
olla!"
"Mikä itsensäkieltäymys..."
"Olen suora ja tahdon vain ylipäänsä sanoa, etten voi vaatia itselleni
'kauniin' nimitystä. Mutta ruma tai kokonaan vastenmielinen en
kumminkaan ole. Mutta päättäkää itse, armolliseni!..."
"Kummallinen pyyntö, kun on niin pimeä, etten voi kerrassaan mitään
erottaa."
"Oi, se ei ole mikään este. Tahdon antaa teille varsin puolueettoman
kuvauksen kasvoistani."
"Puolueettoman? Se tulee olemaan Teille varsin vaikeata!"
"Mahdollista, mutta minä olen poikkeus. Siis: silmäni ovat mustat ja
kiiltävät. Tukkani on kumminkin kastanjanruskea, vaikka mielelläni
soisin sen olevan mustan."
"Te olette hupainen! Mikä päähänpisto!"
"En sitä itseni takia toivoisi, vaan ainoastaan naisten tähden! Sillä
nähkääs, naiset rakastavat mustia kiharia yli kaiken!"
"Oi, on kyllä poikkeuksiakin."
"Mutta missä minä löytäisin sellaisen poikkeuksen?"
"Ehkä olen minäkin niitä!"
"Jotka enemmän pitävät vaaleista kiehkuroista kuin mustista?"
"Niin, jos ne ovat tummien silmien yhteydessä... Mutta mitä nyt
teette?"
"Tahdon tämän suosion tähden peittää kätenne suuteloilla."
"Te olette narrimainen pöllö! Jatkakaa mieluummin henkilökuvaustanne."
"Kernaasti, sillä pelkoni on jo suureksi osaksi haihtunut. Siis,
armolliseni, te pidätte vaaleasta tukasta ja mustista silmistä? Mikä
riemu!... Poskipartani ja viikseni ovat myöskin vaaleat ja pehmeät kuin
silkki. Minä en kersku -- asia on niin. Kasvonpiirteeni ovat henkevät
Ja niiden väriä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista. Mitä
muuten kasvojeni muihin osiin tulee, niin voipi niistä käyttää sanaa:
säännölliset. Ah, olen yhden seikan unohtanut, vaikka siihen panen
varsin suuren arvon... En itseni vuoksi, vaan naisten tähden...
Tarkoitan nenääni. Se on kokonaan roomalainen, vaikka voin vakuuttaa,
ettei kukaan meidän suvustamme ole vähintään sataan vuoteen käynytkään
ikuisessa kaupungissa."
"Joko piisaa?"
"Täydellisesti. Ja sanokaa nyt vilpittömästi, mitä pidätte minusta?"
"Jos kuvaus on todenmukainen, niin olette sievä mies."
"Puhutteko vakavasti, kunnioitettava armolliseni?"
"Kokonaan vakavasti!"
"Sitten pyydän, että täytätte yhden toivomukseni."
"Minkä?"
"Tehkää se, minkä minäkin! Olkaa minulle niin suosiollinen, että
annatte itsestänne kuvauksen."
"En, sitä en tee."
"Miksette, jos saanen kysyä?"
"Mitä varten? En ymmärrä sen välttämättömyyttä."
"Mutta kun minä teitä pyydän, rukoilen."
"Kuinka hassu pyyntö!"
"Kuvitelkaa, kunnioitettava armolliseni, että kaikki vain on pientä
pilantekoa."
"Olkoon sitten, Jumalan nimessä."
"Te suostutte siis pyyntööni?"
"Kysykää, niin minä vastaan."
"Sydämelliset kiitokset! Ennen kaikkea tämä tärkeä kysymys: oletteko
vielä vapaa?"
"Olen!"
"Mikä onni! Mutta ymmärtäkää minut oikein, armolliseni. Tarkoitan, onko
sydämenne vielä vapaa?"
"En antaisi kättäni ilman sydäntäni."
"Hyvä; tämä varmuus rohkaisee minua tekemään vielä muita kysymyksiä.
Olisin teille koko ikäni kiitollinen, jos nyt lyhyen neljännestunnin
harjoittaisitte hiukan itsekieltäytymistä ja osottaisitte suurempaa
avomielisyyttä. Lupaan teille juhlallisesti, että teen vain sellaisia
kysymyksiä, joihin helposti voipi vastata. Ensimäiseksi huvittaa minua
luonnollisesti teidän ulkomuotonne. Vartalonne?"
"Hoikka, tosin hiukan jykevyyteen taipuvainen; en kumminkaan voi
senvuoksi valittaa."
"Oivallista!... Silmänne?"
"Siniset."
"Tukkanne?"
"Tumma."
"Onko se mahdollista? Tummatukkainen ja sinisilmäinen! Oi, se luo
kasvoihin ihanteellisen viehätyksen. Oi, armolliseni, te olette enemmän
kuin intresantti! Mutta jatkakaamme tuttavuuttamme, joka hetki hetkeltä
on suonut yhä enemmän suloa ja vieläkin lupaa äärettömiä riemuja. --
Suunne?"
"Mitä kasvojeni muihin osiin tulee, niin voin niistä sanoa vain
sen, mitä äsken itsestänne arvelitte: ne ovat niitä, joista
henkilökuvauksessa on tapana käyttää sanaa 'säännölliset'. Mutta..."
"Mutta..."
"Mutta jos minun pitää olla vilpitön ja totuutta rakastava, niin täytyy
minun lisätä, että on ihmisiä, jotka kutsuvat niitä säännöllisiksi ja
intresanteiksi."
"Ah, huomaan jo, te olette kauniimpia ja viehättävimpiä olennoita.
Mutta vielä yksi seikka, ennenkuin sen unohdan."
"Kysykää!"
"En tahdo kysyä, vaan pyydän Teiltä vain erästä suosionosotusta.
Antakaa minulle hetkeksi kätenne!"
"Antakaa? Ja minkätähden?"
"Jotta hiukan oppisin teidän ulkomuotoanne tuntemaan".
"Mikä keksintö! Sama se!"
"Oi, en ole erehtynyt! Kuinka pieni ja hento käsi! Oi, armolliseni, te
käytte itsenäisyydelleni vaaralliseksi!"
"Tuo lausunto on imarteleva ja samalla epäkohtelias."
"Naiset ovat nyrpeitä, jos olemme epäkohteliaita, senvuoksi sanommekin
heille vain kohteliaisuuksia."
"Siitä voipi olla eri mieltä. Mutta sanokaa minulle nyt vihdonkin mitä
tarkoittavat kaikki teidän kyselynne?"
"Oi, eivät ne vielä ole päättyneet. Tähän asti tunnen vain hiukan
ulkomuotoanne, mutta haluaisin myöskin mielelläni lukea sieluanne."
"Se ei ole niin helppoa."
"Voi toki! Vastatkaa vain, kunnioitettava armolliseni, yhtä
avomielisesti ja totuudenmukaisesti kysymyksiini ja varmasti tunnen
teidän neljännestunnin kuluttua yhtä tarkasti, kuin jos olisin
vuosikausia salongissanne seurustellut. Mitkä ovat, suloinen neiti,
teidän mielihommianne?"
"Kukat puutarhassani ja pianonsoitto antavat minulle eniten
työtä; en kuitenkaan niiden vuoksi unohda piirustuslautaani ja
lempirunoilijaani."
"Kukkia, musiikkia, maalausta ja runoilua! Te elätte siis kokonaan
luonnossa ja taiteessa ja antaudutte jaloimpiin ja hennoimpiin töihin!
Edessänne, suloinen olento, taivutan kunnioittavasti polveni... Pyydän
anteeksi, mutta minun täytyy vieläkin kysellä."
"Jumalan nimeen."
"Kiitän teitä! Oletteko kunnioitettavin -- kuinka sanoisinkaan, etten
tuntuisi epähienolta? -- oletteko oikullinen?"
"Äärettömästi! Kaikki, jotka minut tuntevat, pelkäävät, että
oikullisuuteni on pahimpia vikojani."
"Ihanaa! Jumaliste! Ilman oikkuja on naisen mieli aina kirkas kuin
ikuisesti hymyilevä taivas, joka tosin saattaa olla sangen kaunis, mutta
joka ei millään muotoa ole niin intresantti, kuin taivaanlaki, jonka
loistoa silloin tällöin joku liitelevä, kevyt pilvenhattara himmentää."
"Te tunnutte olevan varsin..."
"Niin, minä olen teihin kokonaan ihastunut; oi, minä rakastan naisten
oikkuja, olkoon ne vaikka kuinkakin kummallisia! Vielä viimeinen,
todellakin viimeinen kysymys: Mitä pidätte rakkaudesta?"
"Minulla ei ole sen suhteen mitään varmaa mielipidettä, sillä tunnen
tuon intohimon vain kuulopuheitten mukaan ja kirjoista. Tosin olen sitä
kaipaillut, mutta en ole sitä koskaan osakseni saanut. Mieheni..."
"Miehenne?..."
"Niin, mieheni, jonka, ikävä kyllä, toista vuotta sitten kuoleman
kautta kadotin..."
"Hän on kuollut! Kiitos sinulle, oikullinen sattuma! Hän on hyvin
tehnyt, oli sangen viisaasti tehty, että hän kuoli!"
"Kuinka, herrani, te iloitsette onnettomuudestani?"
"Pelkästä itsekkyydestä vain! Tietäkää nimittäin, armolliseni, että
olette minut kokonaan lumonnut, että teitä rakastan ja jumaloin!..."
"Mutta, herraseni, tämä käy jo liian pitkälle! Minun täytyy pyytää
ettette laskisi leikkiä niin vakavista asioista."
"Oi, kunnioitettava rouva, minä en laske leikkiä; se on minulle
katkeraa totuutta. Olkaa minulle niin suosiollinen että kuuntelette
minua loppuun asti, niin tulette pian vakuutetuksi sanojeni
todenperäisyydestä. Sitä tunnetta, jota ihmiset rakkaudeksi nimittävät,
tunnen minä yhtä vähän kuin tekin. Kerran vain tunkeusi säde hehkuvaa
rakkautta sieluuni hetkiseksi, mutta vain karkoittaakseen tähänastisen
rauhani ja istuttaakseen sen tilalle sieluuni surua... Mutta
jättäkäämme tämä..."
"Päinvastoin! Kertokaa minulle tarkkaan tämä kokemuksenne; se huvittaa
minua."
"Käskyänne noudatan tietysti, vaikka en voikaan kiihtymystäni hillitä,
kun sitä vaan ajattelenkaan. Tasan kaksi vuotta sitten olin Pestissä."
"Kaksi vuotta sitten, sanotte? Ihmeellistä!"
"Tasan kaksi vuotta sitten; nyt muistan sen varsin tarkoin. Olin
oopperassa 'Lucia Lammermoorin' esitystä katsomassa. Sali oli ääriään
myöten täynnä, mutta minä en välittänyt yleisöstä, sillä kaikki
huomioni, ajatukseni, katseeni olivat yhteen kohtaan kiintyneet.
Vastapäätä minua eräässä parhaimmassa aitioissa huomasin ihmeen kauniin
naisen, joka oli syventynyt oopperan kuulemiseen ja jonka maagillinen
katse alituiseen minut kahlehti..."
"Jatkakaa, jatkakaa!"
"En voi muuta sanoa, kuin että minä siitä hetkestä kuin hänet huomasin,
olin rakastunut. On tapana sanoa, ettei luonto anna itseänsä
rankaisematta halveksia; se on totta. Mieltymykseni tähän ihastuttavaan
olentoon kasvoi niin nopeaan minussa, että olin tuon naisen orja, kun
esitys päättyi..."
"Oletteko koskaan elämässänne joutunut tuon jumaloimanne naisen
seuraan?"
"En koskaan! Kun esirippu laski toisen näytöksen jälkeen, huomasin
erään tuttavani, jonka heti viittasin luokseni ja jolta kyselin naista,
joka minut niin oli lumonnut."
"Etkö tunne tuota miellyttävää olentoa" -- kysyin häneltä -- "tuolla
ensimäisessä aitiossa, vasempaan näyttämöstä?"
"Ensimäisessä aitiossa vasempaan näyttämöstä? Ha-ha-haa!"
"Kuinka, armollinen rouva, te nauratte?"
"Niin, en voi muuta, minun täytyy nauraa. Ha-ha-haa!"
"Teistä tuntuu naurettavalta, että minun jumaloimani istui ensimäisessä
aitiossa?"
"Ei suinkaan."
"Siis sitä, että minä tunnin kuluessa saatoin hulluuteen asti rakastua
tuntemattomaan? -- Oi, armolliseni, jotenkin niin on ennenkin
tapahtunut. Paris näki Helenan vain kerran ja heti pyöri hänen
mielessään ajatus tytön ryöstämisestä. Antonius tunsi Kleopatran
yhdestä ainoasta silmänluonnista verensä virtailevan kuumemmin
suonissaan. Uudemmalla ajalla on Lola Montez..."
"Pyydän, pyydän, en epäile hetkeäkään etteikö löytyisi tuollaisia
äkillisiä lemmenintohimoja. Kertokaa vain edelleen seikkailuanne, joka
minua enemmän huvittaa, kuin mitä ehkä luulettekaan."
"Tuttavani mainitsi ihanteeni nimen, mutta hän ei jättänyt
mainitsematta, että tuo enkeli oli vihitty rouva, joka oli mieheensä
sydämellisellä rakkaudella kiintynyt. Tämä tieto iski minuun salaman
tavoin."
"Ettekö olisi niin ystävällinen että mainitsisitte minulle tuon naisen
nimen, joka sellaisen ihmeen on aikaansaanut?"
"Anteeksi -- nimi pysyy salaisuutena; minä en koskaan päästä sitä
huuliltani."
"Kuinka tarkkatuntoista!... Mutta sanokaa toki vihdoin, mitä teidän
nykyinen ihmeellinen käytöksenne minua kohtaan oikein merkitsee?"
"Ah, te tarkoitatte tapaa esittää itseni teille? Tahdon sen teille
kohta tunnustaa, kuinka ihmeellistä se teistä onkaan -- minä en saata
tuon ihanan olennon kuvaa sielustani karkoittaa. Tunnen etten voi
ketään muuta elämässäni koskaan enään rakastaa kuin häntä. Mutta kun
hän nyt kuuluu toiselle ja kun minä kuitenkin kerran aijon naimisiin
mennä, olin päättänyt luottaa sattumaan ja odottaa kunnes se elämän
tielleni johdattaisi minulle määrätyn olennon. Mutta..."
"No? Mutta?"
"Teidän näkemisenne, armolliseni, on kumonnut kaikki päätökseni. Minä
en nyt voi mitään sattumalle. Minusta tuntuu myöskin kuin häipyisi
vanha rakkauteni tenhovoima pois ja uusi, suloinen ja onnea tuottava
tunne astuisi sen tilalle."
"Herrani, minun täytyy pyytää..."
"Tämä uusi tunne on rakkautta, rakkautta teihin, jota en koskaan ole
nähnyt, mutta jonka äänessä ja sanoissa on jotain, joka antaa muodon ja
elämän sille kuvalle, jonka teistä olen muodostanut. Minä lemmin teitä
koko nuoren, kaipaavan sydämeni hehkuvalla intohimolla."
"Minä en varmaankaan teistä, herraseni, tunnu oikein viisaalta. En
ymmärrä oikein sanojanne, joita minun on pakko kuunnella. Kuinka voitte
leimahtaa rakastamaan minua, kun ette minua ole koskaan nähnytkään?
Kuinka helposti voittekaan pettyä! Sillä vaikkapa nyt tahtoisinkin
otaksua, että todella olen kaunis, niin ettekö tiedä, että kauniit
kasvot eivät vielä ole kylliksi herättämään rakkautta? Kuka tietää,
vaikka aamuauringon ensi säteet karkottaisivat pois teidän haaveelliset
kuvanne?"
"Olette oikeassa! En rakasta teitä ulkonaisen muotonne takia,
armollinen rouvani. Ei auringon säteet eikä tähtien tuike saata
kuvaanne sielustani kalventaa. Olen päättänyt, jos vain tunnette
myötätunnon hituistakaan minua kohtaan..."
"No? Tahdonpa nähdä, kuinka pitkälle kevytmielisyytenne jatkuu!"
"En hetkeäkään epäile puhua teille näin: Armollinen rouva! Jos voitte
uskoa itsenne miehelle, jonka ensi kerran näette -- sieluni kautta!
unohdan, että tässä helvetin pimeydessä ei ylipäänsä voikaan mitään
nähdä! -- joka teille kunniansa kautta vannoo, että kaikki, mitä hän
sanoo, on totta -- niin antautukaa omakseni ja ruvetkaa vaimokseni!"
"Hahahaa!"
"Te nauratte?"
"Mitä minusta ajattelisitte, herraseni, jos minäkin olisin niin
kevytmielinen ja antaisin teille myöntävän vastauksen?"
"Minä uskoisin, että teitä niinkuin minuakin, miellyttää seikkailu ja
eriskummallisuus ja että tämä ominaisuus tekee teidät vieläkin
miellyttävämmäksi ja pikantimmaksi; että te, niinkuin minäkin, olette
kyllästynyt jokapäiväisten tapojen muotoihin, ettekä pelkää kummallista
ja epätavallista askelta, joka perustaisi elämäni onnen!"
"Sananne ovat niin vakuuttavia, Teissä on todellakin jotain luottamusta
herättävää, niin että minä..."
"Onko se mahdollista -- te suostutte?"
"Jos aika kaiken tämän todentaa, niin en sitten tule kieltämään!"
"Aika! Aika! Te vetäydytte arki-ihmisten muotojen taakse takaisin. Ei,
kallis jumaloimani, teidän täytyy heti päättää: jo yhdenkään päivän
viivytys riistää tältä askeleelta sen ihmeellisyyden ja hävittää
romantiikan tuulahduksen. Päättäkää pian! Meidän täytyy heti mennä
vihille, ennenkuin päivä koittaa, joka päästää meidät tilaisuuteen
näkemään toistemme kasvojenpiirteitä."
"Se olisi mahdotonta, vaikka myöntyisinkin."
"Suostukaa vain ja jättäkää minun huolekseni kaikki muu..."
Hirmuinen epäluulo heräsi sielussani. Tämä huimapää tietää, että olen
pappi, ehkäpä... Mutta seuratkaamme tämän asian kehitystä.
"Ettekö te", kysyi nainen liikutetulla äänellä vastapäätä istujaltaan,
"ollenkaan kysele lähempiä asioitani? Ettekö tahdo suhteistani ja
tuttavuuksistani yhtään mitään tietää?"
"Mitä ajattelettekaan, armollisin rouva? Minne jäisikään siis
romantiikka? Oi ei, en halua minkäänlaista selitystä, vaan vieläpä
vakavasti estän sen. Tahdon tehdä teidät tuntemattomana puolisokseni.
Senvuoksi kysyn: suostutteko? Onko teissä rohkeutta ja luottamusta
ruveta omakseni?"
"No, enpä ole vastahakoinen, mutta vain yhdellä ehdolla."
"Millä?"
"Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette te, jos emme
molemminpuolisen tutustumisen jälkeen jostakin syystä miellyttäisikään
toisiamme, pane minkäänlaista estettä eroamisellemme, vaan että teette
kaiken voitavanne, saadaksenne oikeudellisen eron."
"Lupaan sen, hellästi rakastettu ystävättäreni!"
"Kas tässä on siis käteni!..."
Aloin hieroa silmiäni, tullakseni vakuutetuksi vasta kuulemani ja
kokemani todellisuudesta, Olinko valveilla vai nukuinko? Mutta pian
tulin vakuutetuksi, tulin kummastuksekseni vakuutetuksi, että kaikki
mitä ympärilläni tapahtui, oli vallan totta.
"Herra pastori!" virkkoi minulle nuori sulhasmies.
"Millä voin palvella?" kysyin vapisevin äänin, aavistaen levottomalla
tuskalla hänen tarkoitustaan.
"Oletteko hereillä?"
"Kuulettehan sen!"
"Oletteko ollut koko matkan hereillä, siitä asti kuin morsiameni
vaunuihin tuli?"
"Olen kyllä ollut."
"Oletteko kuullut koko keskustelun ja ymmärtänyt sen?"
"Olen kaikki kuullut ja ymmärtänyt."
"Hyvä, siis antakaa meille siunauksenne. Pyhittäkää avioliittomme,
lyhyesti -- _vihkikää meidät mieheksi ja vaimoksi_!"
Näitä sanoja seurasi kaksi huutoa; toinen kuului naisen suusta, joka
nähtävästi oli myöntyessään unohtanut, että hengenmies vaunuissa
istuikaan, toinen minun suustani; sillä minä huudahdin kauhistuneena:
"Siitä ei tule mitään, herraseni! Minun täytyy teille huomauttaa, ettei
sovi leikkiä niin pyhillä asioilla!"
"Se ei ole mitään leikkiä, vaan totta!" vastasi hän varmasti.
"Silloin täytyy minun myöskin varmasti selittää, etten ajattelekaan
noudattaa tahtoanne."
"Mutta jos minä kunniani ja omantuntoni kautta vannon, ettei löydy
mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä?"
"Se on yhdentekevää; se on vastoin tapoja ja laitonta, enkä aijo
koskaan enkä mitenkään siihen suostua!"
"Ettekö?"
"En!"
"Pyydän teitä koskettamaan tätä kädellänne."
Näin sanoen ojensi hän minulle jotakin; kun siihen tartuin, huomasin
suureksi kauhukseni rintaani vastaan ojennetun pistoolin.
"Tiedättekö, mitä kätenne koskettivat?"
"Pyydän teitä, taivaan tähden, pankaa pistooli pois, se saattaa
laueta!"
"Jollette meitä heti paikalla vihi, niin vannon kautta Jumalan, että
ajan kuulan päänne läpi!"
"Mutta ajatelkaahan toki, herraseni!"
"Minulla ei ole mitään ajattelemista. Te vihitte meidät; ajaja olkoon
todistajana ja muutaman minuutin kuluttua siunaa nuori pari
hengenmiestä, joka avioliittomme on pyhittänyt!"
"Mutta herraseni, minun täytyy kumminkin pyytää!"
"Ei mitään muttaa! Tahdotteko, vai ettekö? Minä ammun!"
"Tässä ei ole mikään pelastus mahdollinen", jupisin minä; "minun täytyy
yhdistää tuo yltiöpäinen pari; tämä innokas kiihottaja tuntuu vallan
siltä, kuin täyttäisi hän uhkauksensa. Toisekseen tahdon" -- siten
lohduttelin itseäni -- "huomenna Miskolczissa tehdä ilmotuksen tästä
pakosta ja niin peruuttaa tämän laittoman toimituksen."
"Päättäkää viimeinkin, muuten ammun!" huusi tuo hirmuinen sulhasmies.
"Jollen voi teitä saada kummallisesta aikeestanne luopumaan, niin
tapahtukoon se sitten Jumalan nimessä!"
"Te siis suostutte?"
"Mitä muuta voisin tehdä? Uhkaattehan minua pistoolilla?"
"Ajaja, pysähtäkää!" jyrähytti kuumaverinen nuorukainen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi ajaja, kumartuen taapäin.
"Ei mitään -- sinun pitää vain pysäyttää!"
Toinen totteli.
"Rakas morsian", pyysi sulhanen, "ole niin ystävällinen ja astu
vaunuista alas. Voisimme vihkimisen mukavammin toimittaa avoimella
kentällä."
"Kuten tahdot, aarteeni."
He astuivat vaunuista pois ja ajajakin nousi istuimeltaan.
Kysyin kerran vielä ovatko he peruuttamattomasti päättäneet sitoutua
toisiinsa elämänsä ajaksi?
Molemmat vastasivat lujasti ja varmasti:
"Olemme!"
"Sitten ei minulle muu neuvoksi jää", sanoin minä, "kuin yhdistää
kätenne ja vihkiä liittonne papillisella siunauksellani. Tulkaa
onnellisiksi, elkääkä koskaan katuko tätä yltiöpäistä askelta."
"Olemmeko valmiina?" kysyi nuori aviomies.
"Ei ole muuta lisättävää", vastasin, tuhat kertaa kiroillen päätöstäni
matkustaa keskellä yötä.
"Jos sinulle sopii, rakas vaimoni, niin voimme uudelleen astua
vaunuihin."
Istuuduimme, ajaja asettui penkilleen ja vaunut läksivät liikkeelle,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Puoliso puheli hellästi ja kuiskaavalla äänellä vaimolleen ja minun
täytyi harmikseni kuunnella suuteloita.
Vähitellen selkeni taivas. Synkät pilvet heikentyivät hiljakseen ja
alkava aamusarastus loi hiukan valoa avaruuteen.
Puolisot tutkivat uteliain katsein toistensa piirteitä.
"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti nuori mies äärimmilleen
hämmästyneenä, kun oli tullut niin valoisa, että hän saattoi erottaa
rouvansa kasvot.
"Mikä sinua niin kovin hämmästyttää, rakas mieheni?"
"Tuo tuntematon nainen, jonka kaksi vuotta sitten Pestissä..."
"Jonka teatterissa näit ja rakastuit?"
"Oletkin sinä, herttainen vaimoni'"
"Sanoistasi tunsin itseni heti paikalla ja senvuoksi myönnyin niin pian
ehdotukseesi."
"Mikä mieluinen hämmästys! Mikä autuus!"
He lankesivat toistensa kaulaan ja heidän ilonsa oli niin suuri ja
sydämellinen, että minä sain omantunnon vaivoja: voisinko minä hävittää
näin onnellisen suhteen, jos kohta se ei ollutkaan syntynyt niin ihan
lain mukaisesti? Voisinko minä erottaa kaksi sydäntä, jotka tuntuivat
olevan luodut toisiansa varten?
"Kiitokset, tuhannet kiitokset elämäni onnesta, jonka minulle olette
valmistanut, ja tuhannet kiitokset sattumukselle, joka ohjasi teidät
tälle matkalle!"
Tulisesti puristi mies kättäni ja kuvankaunis, nuori rouva lausui
minulle hyvyydestäni -- niinkuin hän suvaitsi sitä kutsua --
kaikellaisia kiitossanoja.
Ja kuitenkin tiesi kumpikin että se, minkä olin tehnyt, ei suinkaan
ollut tapahtunut minun ansiostani.
Nähdessäni tätä erinomaista riemua ja tavatonta onnea, muutin
aikomukseni. Päätin tyytyä siihen mikä oli tapahtunut enkä siis
ryhtyisi mihinkään, joka voisi olla vahingoksi.
Muutaman tunnin kuluttua saavuimme Miskolcziin ja vietimme siellä
lukuisan ja loistavan perheen keskuudessa näin omituisella tavalla
syntyneitä häitä. Matkustin siinä iloisessa tiedossa kotiin, että nämä
häät oikeuttivat yhtä kauniisiin toiveisiin tulevaisuuden suhteen, kuin
olisivat ne syntyneet säännöllisintä tietä maailmassa.
Mutta siitä huolimatta päätin vakavasti, etten siitä lähtein enään
koskaan matkustaisi öiseen aikaan, ja tätä päätöstäni en todellakaan
koskaan aijo rikkoa.
* * * * *
Näin sanoen lopetti pastori kertomuksensa.
"Ettekö ole koskaan sen jälkeen heistä mitään kuullut?" kysyi nuori
herra Zsoltai, joka nyt vallan oli unohtanut Klara neidin kanssa käydyn
silmäinpuhelun -- sellaisella jännityksellä tarkasti hän vanhan herran
huulia.
"Olen kyllä, ja olen sanomattomasti onnellinen voidessani ilmottaa
teille, että tämä pariskunta on onnellisempi kuin moni niistä, joiden
avioliitto on syntynyt kaikkein laillisimmalla tavalla."
"Epäilemättä on tämä historia varsin mieltäkiinnittävä, mutta jos
saisin rehellisesti lausua..."
"Kyllä, kernaasti", virkkoi pastori, joka nähtävästi odotti
vastaväitteitä.
"Epäilen kertomuksenne todenperäisyyttä. Nykypäivinä ei enään tapahdu
sellaisia seikkailuntapaisia ja äkkinäisiä avioliittoja. Nyt ei
riitä yksin mieltymys, vaan paremminkin määräävät perhe- ja
varallisuussuhteet ihmisten ja sydänten toimintaa."
"Mutta jos kunniasanallani vakuutan kertomukseni todeksi?"
"Silloin täytynee minun se uskoa, joskin muuten olisin pitänyt sitä
taruna."
"Te ette voi ettekä saa sitä epäillä, kun teille sanon, että tuo
huimapäinen mies ja tuo herkkäuskoinen nainen eivät muita olleet
kuin..."
"Kuin?" kysyin minä, äkkinäisen aavistuksen valtaamana.
"Kuin puolisoni ja minä!" huudahti talon valtiatar herttaisimmalla
hymyllään.
"Onko se mahdollista?" huudahdin minä yhtaikaa herra Zsoltain kanssa ja
molemmat ponnahdimme pystyyn.
"Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sananmukaisesti totta", vahvisti
hänen puolisonsa.
Vanha hengenmies, joka nähtävästi toivoi tätä loppuselvitystä, nauroi
sydämellisen raikkaasti, mikä muuten tarttui koko seuraan, paitsi herra
Zsoltaihin, joka kiihtynein ilmein kuiskasi muutaman sanan punastuvan
Klaran korvaan.
Kun iloisuus oli asettunut, tarttui hän tyttöä käteen, talutti hänet
talon valtiattaren luo ja sanoi liikutettuna:
"Olen tuntenut Klara neidin vasta muutamia päiviä, mutta tuo onnellinen
esimerkki on minulle vakuuttanut, että missä todellinen rakkaus
vallitsee, on synti, vaikka vaan minuutiksikaan lykätä häitten pitoa,
ja senvuoksi pyydän täten armollisen neidin kättä."
"Mitä kuulenkaan? Kuule Klara, sinä et ole minulle siitä koskaan mitään
kertonut? Mutta, jos te olette yksimielisiä, niin ei minulla ole mitään
asiaa vastaan!"
Kaunis Klara punastui, loi katseensa alas -- mutta ei vastannut.
"Mutta nyt on jo aika minunkin lähteä", tuumi pastori, tarttuen
lakkiinsa, "muuten pelkään jälleen joutuvani pakkotilaan perustamaan
laitonta liittoa."
"Elkää pelätkö, minulla ei ole viritettyä pistoolia taskussani!"
virkkoi leikkisästi herra Zsoltai -- "mutta eikö totta -- huomenna
suostutte tahtooni?"
"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä teen sen päiväseen aikaan ja oikeuden
ja lain mukaisesti!" Tämän jälkeen pastori läksi, toivottaen koko
maailmalle -- ja erittäinkin minulle -- hiljaista, onnellista yötä.
Seuraava aamu näki yhden onnellisen parin lisää.
Onnettomin ihminen.
Tahdoin olla varma siitä, että historiani tulisi luetuksi ja senvuoksi
valitsin näin kuvaavan otsikon.
Tahdon myöskin heti lisätä, että tuo onnettomin ihminen ei ole kukaan
muu, kuin -- minä itse.
Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ruokahaluni ole tyydytettävissä,
sillä minä olen, kuten tavallisessa elämässä on tapana sanoa, ahmatti,
mutta sen ohella köyhä piru.
Te hymyilette pilkallisesti, rakkaat lukijani. Te olette odottaneet
jotakin muuta: kimppua harvinaisia, hirmuisia, tärisyttäviä
onnettomuuden tapauksia -- äärettömiä, tähän asti vielä tuntemattomia
kärsimyksiä.
Hyvä, ette tule toivossanne pettymään. Mitä teille nyt aijon kuvata, on
äärimmäistä inhimillistä kurjuutta ja maallista tuskaa.
Onko ruokahalu perittyä sairautta, vaiko vain huonosta kasvatuksesta
johtuvien tottumuksien seuraus?
Minun tietääkseni ei tiede tähän saakka ole tyydyttävästi ratkaissut
tätä kysymystä.
No niin, kuulukoon se mihin kategoriaan hyvänsä, niin varma on, etten
ole eläissäni vielä koskaan saanut kylläkseni syödä!
Tiedättekö, mitä merkitsee nähdä nälkää viisikymmentä vuotta? Ja
nähtävästi olla nälkäinen hautaan asti? Sillä olen jo aikaa sitten
heittänyt toivon tulla kylläiseksi.
En tahdo väittää, että olin tai olen niin köyhä, etten olisi ollut
tilaisuudessa hankkimaan itselleni kaikkia niitä ruokia, joita
tulisesti aavistava, vaan ei koskaan tyydytetty kylläisyyden tunne
voipi keksiä -- mutta voi! aina tuli este, joka teki tyhjäksi tämän
suloisen unelman.
Jos minulla oli rahaa, puuttui minulta ruokaa: jos sitä oli, puuttui
minulta aikaa päästäkseni päämaaliin, ja jos onnellinen sattuma salli,
että nämä molemmat tekijät yhteensattuivat, valtasi minut vaistomainen
häpeäntunne, joka pakotti minut vielä kahdennellatoista hetkellä
ihmisellisen arvokkuuden nimessä laskemaan kahvelin kädestäni. Jos minä
voitin tämänkin tunteen, ja olin päättänyt äärimmäisyyteen asti pysyä
vankkana, silloin kieltäytyivät hampaani palveluksestaan ja alaleukani
valtasi kuolettava lamautuminen.
Niin, elän siis kuin kirottu. Sen sijaan, että iloitsisin vatsasta,
iloitsen danaiidien vuotavasta astiasta, ikuisesti tehden työtä,
ikuisesti turhaan toivoen.
Nälän hirmuisia tuskia tuntevat vain harvat, sillä ne, jotka niitä
tutkivat, kuolevat tavallisesti tähän opiskeluun. Näihin kärsimyksiin
ei saata mitään verrata, ei hampaan- eikä päänsärkyä, ei ahtaan
saappaan puristusta tai muuta senkaltaista kurjuutta. Raukkamaisuudesta
en minä edelleen elä ja kärsi näin hirvittävää tilaa, vaan ainoastaan
uteliaisuudesta. Jos kohta olenkin, kuten jo sanoin, hylännyt toivon
saada kylläkseni syödä, niin ehkäpä kuitenkin voisi tapahtua ihme,
jonka avulla pääsisin tilaisuuteen oppia tuntemaan tuota tunnetta, jota
"kylläisenä olemiseksi" nimitetään.
Ei ole tapani koristaa itseäni vierailla sulilla enkä tahdo kivenkovaan
väittää, että kaikki ne keinot, joita tuskieni lievennykseksi olen
ottanut käytäntöön, olisivat omista aivoistani kotoisin. Minulla on
paljosta kiittäminen sellaisten onnettomien traditsioneja ja
kokemuksia, jotka minua ovat aavistaneet, mutta kehumatta uskaltanen
väittää, että minä vieläkin näihin saakka tuntemattomilla uusilla ja
vaikuttavilla resepteillä lisäsin ruokahalua turmelevien tai ainakin
sitä hämmentävien taidekeinojen lukumäärää.
Maailmaa mullistavat paljastukset tällä alalla tulevat senvuoksi
julkaistaviksi uudessa teoksessani: "Matkaopas nälkäisille", kärsivän
ihmiskunnan hyödyksi ja opiksi. --
Tämän yleisen periaatteellisen johdannon jälkeen otan itselleni
vapauden esitellä vähäpätöisyyteni arvoisalle yleisölle:
Nimeni on Aristides Krizanckoi; en tiedä, olisiko vielä tarpeellista
erittäin painostaa, että polveudun ylhäisestä, mutta köyhtyneestä
perheestä. Olen viidenkymmenen vuotias, naimisissa, kahden lapsen isä
ja kolmannen luokan kirjanpitäjä valtiovarain ministeriössä.
Palkkani tekee kuusisataa guldenia vuodessa ja sata guldenia
vuokrarahoja.
On kylliksi, kun selitän teille, etten minä vielä koskaan elämässäni
ole syönyt tarpeekseni.
Suurin kurjuuteni johtuu arvostani, minkä perheeni, jonka traditsionit
jokainen Krizanckoi aina on asettanut korkealle -- ja hyvinkin jo
seitsemänsadan neljänkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, alkaen Brunosta,
ensimäisestä Krizanckoin herrasta -- aina on käsittänyt. Niin, niin se
on: _noblesse oblige_. Esi-isäni eivät alkuaan olleet erittäin
rikkaita, mutta aina kavaljeereja; nykypäivinä ovat he vieläkin
köyhempiä, mutta he ovat silti jääneet entisajan hienoiksi herroiksi.
He tietävät, mikä heille sopii ja he näkevät mieluummin nälkää, kuin
saastuttaisivat kätensä karkealla työllä. Tosin en käytä miekkaa enään,
niinkuin esi-isäni, vaan kynää, mutta tämä ei ole aatelismiehelle
alentavaa.
"Sata guldenia vuokrarahoja" -- tällä summalla saapi ehkä
kellarikerroksen; mutta niin matalalle ei toki kukaan Krizanckoi voi
alentua. Minä asun ensikerroksessa ja maksan kolmesataa viisikymmentä
guldenia. Sitten jääpi minulle vielä monta sataa guldenia, millä töin
tuskin tyydytän omani ja perheeni tarpeet.
Rouvani, syntyisin Percivel, on samoin kuin minäkin ylhäisesti
ajatteleva, aristokraattinen henkilö; hänen äitinsä oli oikea
paroonitar. En tahdo kieltää, ettei avioliittoamme solmittu
rakkaudesta, vaan perhesuhteiden perustalla.
No niin, Krizanckoit samoin kuin Percivelit oivalsivat, että aika ja
olosuhteet ankarasti vaativat molempien sukujen välillä vallinneita
eripuraisuuksia lopetettaviksi. Ja niin yhtyi Krizanckoin jalopeura
Percivelin viisaan käärmeen kanssa yhteistä vihollista -- Breckon
perhettä vastaan.
Kävisi liian pitkäksi, jos minä tässä, vaikkakin vain lyhyesti,
ryhtyisin kertomaan näitä riitoja -- riittäköön siis, että minä menin
naimisiin Carolie Percivelin kanssa, kysymättä toisiltamme,
rakastammeko toisiamme, vaan ainoastaan perhesuhteitten ja harrastusten
perustalla.
Mielelläni otin muuten tuon köyhän aatelisnaisen. Ensimäisinä
kuherruskuukausina ei onnellamme ollut rajojakaan. Kuinka suloiselta ja
autuaalta minusta tuntuikaan, kun Coralie kihlaus- ja kuherrusviikkoina
ei syönyt muuta kuin hiukan maitoa ja mansikoita. Ehkä valmisti hän
itselleen vielä fasaaninjalan tai palasen kukonpaistia. Mutta voi,
kolmantena viikkona häittemme jälkeen putosivat suomukset silmistäni!
Sydämestäni oli laskettu häpeällistä pilaa! Huolimatta vaimoni
ylhäisestä ajatustavasta ja mehiläisvartalosta, ilmenikin, ettei hän
suinkaan ollut mikään ravitsevan ja voimakkaan ruuan vihollinen, vaan
vieläpä että hän suuria annoksia nauttikin. Oi Jumalani! Te ette voi
sitä uskoakaan -- hän näyttäytyikin suursyömäriksi; tosin ei siinä
määrin kuin minä, sillä muuten olisi hän minuun verraten jo aikoja
sitten lahonnut Percivelien hautakammiossa, mutta joka tapauksessa
nieli hän suunnattomia annoksia. Hän voipi esimerkiksi yhdellä
aterialla syödä puoli kiloa pihvipaistia, ilman että hän siitä sai
vatsanvaivoja.