(1718).
Joulukuun 4 päivänä iltapäivällä sai nimismies Jan Nilsson
Nordmalingissa pikasanoman etelästä, että Kaarle kuningas viisi päivää
aikaisemmin oli kaatunut Norjan sotaretkellä.
Rivakoin askelin ja mahtipontisen näköisenä astui innokas
pienikasvuinen virkamies ystävänsä kirkkoherran luokse ja kertoi
kiireisesti tuon suuren surullisen uutisen. Tuskin oli hän sanonut
jäähyväiset Jan Nilssonille, kun hän jo riensi menemään naapurinsa
lukkarin luokse, ja hetkistä myöhemmin nähtiin tämän kirkonpalveljian
juoksujalassa kiiruhtavan talosta taloon ilmoittamaan mitä erinomaista
oli tapahtunut. Ja niin joutui ukkoja ja eukkoja, vilkasjalkaisia
poikia ja pitkäsäärisiä tyttöhepakoita liikkeeseen, ja sanoma kulki
kylästä kylään saapuen illan suussa ensimäiseen pirttiin Årejoen suun
kalastuspaikkaan.
Eerik Anderssonin talossa, joka sijaitsi uloimpana lumisella
maankielekkeellä, työskenteli muutamia miehiä takkavalkean loisteessa.
Kaksi veisti ja kolmas katseli työn kulkua. Pirtin isäntä sattui
olemaan poissa; hän oli aamiaisten aikaan pannut kelkkaansa vasun
tuoreita matikoita, ja lähtenyt Grundsundaan, mutta hänen veljensä,
miehekäs ja muutamien mielestä vähän kehuskeleva Anders Andersson
piti isännän virkaa ja johti puhetta. Hän se siinä katseli kuinka
luotsivanhus ja Bergöön-Matti [Bergö, saari pari penink. Vaasasta
lounaaseen] veistelivät.
— No, Bergöön-Matti, alotti Andersson puheen, syntyykö kauppaa vai
ei? Minä tarjoon viimeisen kerran 22 taaleria veneestäsi, puolet
hyvissä hopeataalereissa ja toiset puolet Gjörtzenin kuparirahassa!
Kättä päälle vaan, niin saat kaupanpäällisiksi tämän pienen pullon
lääkeviinaa. Katso itse: tässä on kirjoitettuna, jos osaat lukea, Uoma
Vendela Hammarsköld vainajan voimavettä, ranskalaisesta paloviinasta
tislattua ja vihriällä vihtrillillä, meripihkalla, kirsikalla,
karhunsapella ja majavanhajukkeella höystettyä. Sitä kelpaisi nauttia
ja sen pitäisi tekemän hyvää, sillä minä olen maksanut puoli taaleria
tästä pikku pullosta.
Tähän sanatulvaan vastasi veneenomistaja, nuori varteva mies, jolla oli
reipas silmänluonti ja päivänpuremat terävät kasvonpiirteet:
— Ei myy seppä vasaraansa eikä sotilas kivääriänsä, eikä kalastaja
luovu vapatahtoisesti veneestään. Ja kuinkas minä matkustaisin kotiin
ilman venettä?
Mies laski kirveen, jolla hän juuri oli veistänyt airopuusta suuren
lastun, hetkiseksi lepäämään.
— No, te kun olette niin osava veneenrakentaja, jatkoi Andersson
mielistellen, voitte kyllä tehdä itsellenne uuden veneen, tai lähteä
naapuripitäjän suomalaisten kanssa yhteen matkaan.
— Kas vaan, kun ei ole muistavinaan, että vallesmanni toisella viikolla
otti pois heidän veneensä, kun he tahtoivat lähteä Suomeen. — Mutta
minä en todentotta ymmärrä mitä pahaa siinä on että ihmiset haluavat
lähteä kotiin!
— Niin, menkää vaan minusta nähden vaikka maailman toiseen laitaan,
niin pääsemme teistä, suomalaiskerjäläisistä.
— Suu kiini, Andersson, en minä eikä perheeni ole kerjännyt päivääkään
siitä saakka kuin laskimme maihin tänne, ja siitä on jo neljä vuotta.
Kunniallisella työllä olemme elättäneet itseämme. Sitä paitsi Andersson
kyllä tietää, että me, niinkuin muinoin juutalaiset Babylonin virtain
äärellä, olemme kerran toisenkin ikävöineet ja halanneet päästä kotiin.
— No, no, vähemmällä, vähemmällä, vastasi ruotsalainen hymyillen.
Enhän minä nyt tarkoittanut sinua enkä luotsivanhusta, mutta niinkuin
itse olet sanonut, on Ruotsi aina Tukholmasta asti kauas Länsipohjaan
saakka täynnä suomalaisia pakolaisia. Miksi ette paremmin puolustaneet
maatanne, niin ei teidän olisi tarvinnut tulla tänne?
— Elä vastaa hänelle, Matti, virkkoi harmaapartainen luotsivanhus,
Matin, lanko, veistele sinä vaan airoasi. Ehkä tarvitsemme sen ennen
kuin luuletkaan. Tunnin perästä on minulla puomi valmiina, ja jos
kiiruhdamme eikä meri jäädy, pitäisi meidän saada parin päivän perästä
vene vesille ja sitten jääkää hyvästi vaan!
— Mutta kun korkea esivalta on kieltänyt teitä lähtemästä niin — — —
— Lähdemme kuitenkin, lisäsi Bergöön-Matti päättävästi. Täällä käy aika
pitkäksi, ja vaimoni ja minä tahdomme vihdoin päästä takaisin kotiin.
Jos Andersson toimittaa vallesmannin meitä estämään, niin sopiihan
koettaa mitä se auttaa. Kyllähän on ihmisiä vähin kussakin, jotka ovat
valmiit rahan edestä tekemään mitä tahansa. Mutta minun venettäni ei
Andersson sinä ilmoisna ikänä saa, ei rahalla eikä viinalla.
Samassa nykäistiin ovi auki, ja muuan naapuri astui sisään, huutaen:
— Jumala meitä auttakoon, hyvät ystävät, nyt on kuningas ammuttu
kuoliaaksi!
— Mitä, mitä sanot?
— Minä en tiedä muuta kuin että onnettomuus on tapahtunut Norjassa.
Hänen majesteettinsa sai luodin päänsä läpi ja kuoli ennättämättä sanoa
hyvästiäkään.
— Kuinkas nyt valtakunnan käypi ja vieläköhän sotaa jatketaan? kysyi
Bergöön-Matti huolestuneena.
— En tiedä, kysy lukkarilta! — Kas niin, hyvästi siksi aikaa, minun
täytyy rientää muuanne. Mies meni, ja Matti jatkoi:
— Nytpä ei taida Ruotsissa kuningasta ollakkaan. Eiköhän nyt voisi
saada lupaa lähteä kotiin? Vai mitä arvelet, lanko, joka olet vanha ja
viisas?
— Maltahan kun vähän mietin, mutta elä anna sill'aikana kirveen jäätyä
kiini kouriisi!
— Tällaisena surun päivänä pitäisi antaa kaiken työn seisattua, sanoi
Andersson ja pani kätensä ristiin. Kaarle kuningas oli hyvä kristitty
ja kelpo sankari.
— Tahtoisinpa tietää, — sanoi Matti, — mitä hyötyä valtakunnalla on
ollut hänen monista ja pitkistä sodistansa. Maa on lopen köyhtynyt ja
autio; pirtit ovat tyhjät ja haudat täydet.
— Urhoollisen alamaisen tulee rakastaa ja kunnioittaa esivaltaansa.
— Kyllä minäkin tavallani olen rakastanut Kaarle kuningasta, lisäsi
luotsivanhus miettiväisenä. Minä vaan odotin, että hän rientäisi kotiin
turkkilaisen maasta ja tulisi Suomeen, jossa hätä oli suurin. Me
pohjolaiset emme ole mitään suuria sotaherroja ja karoliineja, jotka
elävät kunniasta ja komeudesta, me olemme vaan halpaa kansaa, joka elää
silakasta ja leivästä. Jos sekä ruokaa että vaatteita puuttuu ja siihen
lisäksi on karkoitettu kodistaan, niin tahtoo ilo käydä vähänlaiseksi.
Mutta saattaisippa kyllä olo muuttua taas paremmaksikin, kunhan
päästäisiin kotiin.
Anderssonia rupesi haukottamaan ja hän kiipesi vuoteellensa ja käänsi
selkänsä molemmille Bergöön miehille, jotka äänettöminä ja ahkerasti
jatkoivat työtänsä. Kun puomi ja airo pari tuntia myöhemmin oli
valmiina, menivät langokset rantaan, jossa vene oli. He pitivät pitkän
neuvottelun ja päätökseksi tuli että he huomis-aamuna aikoivat lähteä
matkalle.
Ilta yhä pimeni, mutta siitä huolimatta tekivät he vielä työtä hyvän
aikaa. Vene tyhjennettiin vedestä ja muutamia telapuita noudettiin.
Tuhdot, airot ja purje kasattiin veneeseen. Lukitusta kala-aitasta
kantoi Matti pari siniseksi maalattua arkkua ja pari turkkia. Ne
peitettiin irtonaisilla laudoilla ja suojapeitteellä. Sitten lähtivät
he pirttiin, jossa Matin vaimo ja lapset asuivat. Se oli sangen ahdas,
ja sen vuoksi olivat he olleet veistämässä Anderssonin luona. Matin
ilmoitettua muutamin sanoin vaimollensa päätöksestä että muutamien
tuntien perästä oli kotimatka edessä, rupesivat he kaikki levolle.
Aamulla varhain, kun Matti hiljaa astui Anderssonin pirttiin,
noutaaksensa unohdettua höyläänsä, näki hän kummakseen vuoteen olevan
tyhjän. Joku tärkeä asia oli mahtanut olla syynä siihen että tuo
riidanhaluinen veneen ostelija niin varhain oli jättänyt leposijansa.
Matti kiiruhti sen vuoksi joutuisasti perheensä luoksi kehoittamaan
lähtöön.
Eikä viipynytkään monta minuuttia, ennenkuin Matin vaimo oli pukenut
Maija Liisan, Juho Erkin ja nelivuotisen iloisen Priita Maijan.
Lapset kiiruhtivat edellä rantaan, isä ja äiti tulivat perässä, kantaen
suuria vaatemyttyjä.
— Kas niin, lapset, virkkoi Matti iloisen näköisenä, sittenkuin kaikki
tavarat olivat sijoitetut veneeseen, nyt lähdetään Jumalan avulla
menemään kotiin Bergööhön. Tarttukaas kiini nyt kaikki, sekä pienet
että suuret; vene vesille!
Raskas pursi alkoi hitaasti liikkua, vierien teloillaan. Mutta
sitten pysähtyi se, ja molemmat miehet loivat huolestuneita katseita
toisiinsa; se oli raskaampi kuin olivat luulleetkaan.
Pitäisikkö heidän nyt lykätä lähtönsä muutamaa tuntia myöhemmäksi
ehtiäkseen hankkia pari luotettavaa apumiestä kalastuspaikalta. Mutta
se viivytyshän saattaisi tehdä tyhjäksi koko lähdön. Luotsivanhus sanoi
nimittäin luulevansa että Andersson oli arvannut heidän aikeensa ja
lähtenyt kielittelemään nimismiehelle. Hän huudahti siis:
— Nyt ei saa kukaan säästää voimiansa. Tarttukaa kiini, joka kynsi!
Mutta vene ei hievahtanutkaan, ennenkuin Matti tunsi kuinka pikku
Priita Maija nykäisi häntä polventaipeesta ja kertoi sanat: Tarttukaa
kiini, joka kynsi! Silloin kasvoi Matin voima. Hän kohotti ylös veneen
perän ja veti sitä samalla eteenpäin. Nyt se alkoi mennä, ja muutaman
minuutin kuluttua saavuttiin rantajäälle; nyt alkoi kova työ jään
särkemisessä.
Kun ohutta jääpeitettä oli enää vaan muuan syli särkemättä ja kaikki jo
olivat veneessä paikoillaan, nähtiin pari miestä juoksevan rantaa kohti
ja tiukka ääni kuului huutavan:
— Pysähtykää, pysähtykää! Maaherran nimessä kiellän teitä menemästä
kauvemmaksi!
— Ja kenenkäs nimessä maaherra käskee? huusi luotsivanhus vastineeksi
ja nousi seisalleen, ylpeänä katsoen pientä nimismiestä, joka varovasti
soluttelihe jäälle.
— Kuninkaan nimessä, tietysti!
— Kuningas Kaarle on kuollut, emmekä me tiedä kestään muusta.
— Minun asiani on vaan täyttää käskyjä, vastasi nimismies, joka
oppaansa Anderssonin seuraamana oli pysähtynyt muutamien sylien päähän
heistä. Kielto on annettu, ettei yksikään suomalaisvene saa lähteä yli,
ettei joutuisi vihollisen käsiin ja helpottaisi hänen hyökkäystänsä
Ruotsin kimppuun.
— Veneestäni minä kyllä tiedän pitää huolen, ettei se joudu vääriin
käsiin, huudahti Matti, ja lisäsi ivallisesti: vai kuinka, Andersson,
eikös tämä ole oiva vene, joka kulkee sekä maalla että merellä, mutta
korjaa nyt luusi, muutoin — — —
Kun se, jolle nämä sanat lausuttiin, näki Matin kyyristyvän alas,
ehkäpä aikeessa tarttua hylepyssyynsä, lähti hän juoksemaan, mutta
pysähtyi sitten nolona, kun koko hyökkäys typistyi siihen, että Juho
Erkki heitti hänen jälkeensä suolatun silakan.
Nyt oli vene joutunut sulan reunaan, ja muutamassa tuokiossa olivat
purjeet ylhäällä ja kunnossaan. Lounaistuuli täytti purjeet ja hyvällä
vauhdilla alkoi alus kulkea avointa ulappaa kohti.
— Jumala varjelkoon herra vallesmannia ja Ruotsia myös, huusi Matti
ja heilutti koirannahkalakkiansa jäähyväisiksi. Me emme karkaa
valtakunnasta, me matkustamme vaan kotiin.
Ja silloin hurrasivat kaikki veneessä olijat, ja itse vallesmannikin
unohti ankaran käskynsä ja viittaili rohkealle miehelle ystävälliset
jäähyväisensä.
Vene kulki aika vauhtia. Se kohoili ja vaipui vaahtoisissa aalloissa
ja tyrsky loi sisään ylälaidan puolelta kun keula sukelsi laineeseen.
Mutta siitä ei kukaan välittänyt. Sade oli lakannut, ja kaakossa rupesi
joulukuun aurinko kohottamaan vaaleankeltaista kehräänsä näköpiirin
yläpuolelle.
Veneen pohjalla olivat lapset ryömineet tyynyjen ja myttyjen väliin,
ja siellä heillä oli oikein lämmin ja hyvä olla. Äiti antoi heille
kullekin leipäpalasen ja Priita Maija sai kupposen maitoa, mutta
ennenkuin oli kunnolla saanut iltaistaan lopetetuksikaan, nukkui hän jo
uneen. Isän vene oli hyvä kehto.
Suunta pidettiin suoraan kaakkoa kohti, ja eteenpäin sitä mentiin aimo
kyytiä.
Iltasella myöhään näkyi Isosaari kirkkaassa tähtivalossa pistävän
ylös taivaanrannalta, ja paljaiden kallioiden näkeminen herätti
sydämmellistä iloa tuossa pikku matkueessa. Tuntia myöhemmin jäi
Koukkusaari alatuulen puolelle, ja kun vene oli onnellisesti
sivuuttanut Pohjoiskivet, alkoivat matalan Bergöön heikot piirteet
häämöittää näkyviin. Matkalla olivat molemmat langokset vuorotellen
peränpidossa, mutta kun vene läheni kotirantaa, pyysi luotsivanhus
päästä peränpitäjäksi, vaikka toisen vuoro ei vielä ollut lopussa.
Täysin purjein kiiti vene Joutsensaarten ja Ytterbådan välitse suoraan
Bredhällin lahteen.
Meri oikein mylleröitsi. Karit kuohuivat ja vaahto räiskyi korkealle
rantoja vastaan. Olipa kuin vene olisi kiiruhtanut kulkuansa
saapuaksensa niinpian kuin mahdollista vanhaan valkamaansa.
Luotsivanhus käänsi peräsimenvartta vähän vasemmalle ja niin pyyhki
vene iloista vihakkaa kivikoiden välitse suoraan maalle.
Semmoinen oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut Bergööläisten rohkea
maihinmenotapa.
Kaikki hyppäsivät venheestä maalle ja kun Maija Liisa valitti
jalkojensa kankeutta, otti luotsivanhus häntä kädestä ja lähti
juoksemaan rantaa ylös. Mutta Matti otti vaimonsa syliinsä ja suuteli
häntä, ja sitä ei Juho Erkki muistanut koskaan ennen nähneensä, ja
sitten otti hän Priita Maijan käsivarrellensa ja oikein tanssi. Ja se
huvitti tytöntypykkää niin paljon, että hän nauroi sydämmensä pohjasta
ja veti isää parrasta.
— Kas niin, Matti, jouduppas nyt, niin peitetään kirstut purjeilla ja
lähdetään kylään — jos sitä vielä on olemassa, lausui luotsivanhus
miettiväisenä ja tähysteli tutkivasti itäänpäin.
Matti noudatti kehoitusta ja hetkisen perästä olivat pakolaiset tiellä.
Kello oli viisi aamulla, kun he saapuivat kylään. Kaikki näytti
olevan entisellään. Pirtti seisoi vanhalla paikallaan. Vihollinen ei,
jumalankiitos, ollut niitä polttanut poroksi. Äiti sytytti suuren
roihun takkaan, isä haki kala-aitasta vanhan pukinnahkaturkkinsa ja
luotsivanhus meni tarkastelemaan kalanpyydyksiä.
Niin alkoi vanha työ taas uudestaan.