(1716).
Lunta oli satanut yötä päivää monet vuorokaudet perättäin, suuria
pehmeitä hiutaleita tyynellä ja suojailmalla, ja pieniä teräviä kypeniä
tuiskulla ja pakkasella. Sitä oli kasaantunut kerros toisensa päälle,
nietos nietoksen viereen, ja sadan peninkulman laajuisen valkean
peitteen alla makasi Suomi kätkössä ja unhotuksessa.
Melskeisten taistelujen ja huutavan hädän perästä oli nyt tullut niin
hiljaista ja tyhjää; ei mitään tykinjyräyksiä ja musketinpamauksia,
ei mitään kirveeniskun kajahuksia metsässä, ei mitään puheen tai
laulun ääniä taloissa, ei niin jälkeäkään elossaolevien töistä eikä
kaatuneiden verestä.
Pitkillä hoippuvilla askelilla nähtiin yksinäisen vaeltajan kahlustavan
paksujen lumihankien läpi Nuasjärven jään yli. Se ei ollut mikään
merkillinen mies, olipahan vaan Jukko Urpala, joka pyrki itäänpäin,
entistä kotiansa kohden Sotkamoon.
Kun Armfeldt harvenneine joukkoineen oli vetäytynyt Länsipohjaan,
oli Jukko eräänä iltana sanomatta jäähyväisiä kellenkään heittänyt
muskotin olallensa ja lähtenyt omille teillensä. Niin oli hän jonkun
aikaa käynyt sotaa omin päinsä, vaan pitemmän päälle ei tahtonut oikein
kannattaa tuo joidenkuiden kuljeksivien kasakkain väijyskeleminen.
Eloon jääneet kostivat kyläläisille, ja sitä paitsi oli Jukon painetti
taittunut viime ottelussa. Se tarvitsi teroittamista ja sitä varten oli
hän lähtenyt kulkemaan Kajaanin linnaan. Mutta sinne oli hän tullut
päivänä sen jälkeen kuin majuri Fieandtin oli täytynyt harvalukuisen
joukkonsa kanssa luopua kauan sankarillisesti puollustamastaan pikku
linnoituksesta. Jukko viivähti jonkun aikaa seudulla, vaan kun hän
eräänä päivänä oli saanut nähdä ja kuulla, kuinka ryssät räjähyttivät
linnan ilmaan, ja hän itse hädin tuskin oli pelastunut joutumasta
vangiksi, oli hän lähtenyt tiehensä seutuihin, missä toivoi löytävänsä
kunnollisen tahkon ja vanhoja ystäviä.
Nyt tallusti Jukko, niinkuin sanottu, vaivaloista matkaansa raskain
askelin. Muskotti, joka nahkaviilekkeessä riippui hänen olallansa,
painoi enemmän kuin tavallisesti, mutta vatsa oli sitä keveämpi, sillä
36:teen tuntuu ei sinne ollut eksynyt yhtä suupalaakaan. Muutamin
paikoin oli lunta ajautunut nietoksiksi, jotka kohosivat kulkijan
vyötäisiin saakka, ja siinäpä oli aikamoinen työ päästä eteenpäin.
Suunnan oli hän kumminkin pitänyt aivan suoraan; hän tunsi hyvin
seudun, eikä siinä vaikea ollutkaan osata, sillä kaakossa kohosi
Vuokatin jyrkkä lumen painama selkä sekä Pöllyvaara ja Keimavaara,
ja koilliseen Nuasjärvestä samoinikään korkea honkametsäinen
Naapurinvaara. Nyt oli vaan kuljettava vaarojen välisen laaksomaan
kautta tullakseen suoraa päätä Sotkamon taloihin.
Jukko pyyhki huolestuneen näköisenä hikeä otsaltaan, sillä hän tunsi
voimainsa vähenevän.
— Kunpa vaan jaksaisin rantajyrkännettä ylös, mutisi Jukko, niin
kömpisin Pöllyvaaran juurella olevaan karhunpesään nukkumaan muutamaksi
rupeamaksi» Mahassa kuuluu kurinaa ja jalat puolestaan sanovat,
etteivät muka tahdo enää polkea puolta peninkulmaa enempää, vaan eihän
tästä pitäisi enää lähimpään taloon pitemmältä ollakkaan. Kas niin,
Jukko, mars eteenpäin!
Hän haukkasi vähän lunta suuhunsa ja alotti työlästä kiipeämistänsä.
Jukon lähimpänä päämääränä oli se kohta, missä Sotkamon kirkolle menevä
tie sivusi Vuokatin juurta. Ettei sitä ollut päiviin ehkäpä viikkoihin
kukaan kulkenut, aavisti hän kyllä, mutta, yhtähyvin piti siinä toki
olla jonkun verran tien pohjaa tuntuvissa tai ainakaan ei siinä ollut
lumitaakkaisia kuusenoksia tietä sulkemassa.
Tuskin oli Jukko monen vaivan perästä hengästyksissään vihdoin saapunut
tielle ja istahtanut muutamalle kohopaikalle vähän huokaamaan, kun
hän tunsi vankan käden painahtavan vasemmalle olallensa ja kuuli
tervehdykseksi sanat:
— Jukko Urpala, mistä kummalta sinä nyt tulet? Minä kun luulin jo
olevani ainoa elävä olento koko läänissä!
— Kas vaan, totta tosiaan on siinä nuori Rosenfelt, no mistäpä te
sitten tulette, kysyi Urpala vastaan, puistellen tanakasti toisen
ojennettua kättä.
Puhuteltu, noin kolmikymmenvuotias mies, lyhyessä lammasnahkaturkissa
ja pitkävartiset saappaat jalassa sekä karpiinilla, miekalla ja
pistoolilla varustettuna, istuutui Jukon vierelle.
— Minä olen nyt jo neljä vuotta, aina siitä asti kuin yhdessä oltiin
sarkasotaa alkamassa, oleskellut täällä Karjalassa. Monta partioretkeä
vihollista vastaan olen tehnyt, monta kelpo ruplaa ottanut, vaan vaikka
minä olen jokseenkin hyvissä rahoissa, niin olen köyhä kuin peijakas
kaikesta syötävästä. Sinulla kai on, Jukko, jotakin suuhun pantavaa?
— Ei niin leivänpalaa, ei edes kynnen hienoista viipaletta, kuului
vastaus. Sitte eilisaamun en ole syönyt muuta jumalanviljaa kuin vähän
lunta, mutta tuolla taloissa — hän viittasi kourallaan itään päin —
toivon saavani jotain nälkäni sammukkeeksi. Nuori Rosenfelt ei suinkaan
liene syönyt kaikkea minulta? Ja Jukko virnisti ystävällisesti suutansa.
— Elä naura, Urpala, ruokavarojen laita on huonompi kuin voit
aavistaakkaan! Kahden peninkulman matkalla itäänpäin ei ole ainoatakaan
taloa, enää jälellä!
— Häh, mitäpä hän pakisee?
— Totta se on; vihollinen on polttanut kaikki, mikä palaa voi, ja
kaikki ihmiset ovat pakosalla, vankina tai kuolleina.
— Voi, voi! Sitäpä en olisi uskonut. Nyt meidän täytyy kuolla nälkään!
Tuokion perästä jatkoi Jukko:
— Minnekkäs Rosenfelt nyt menee?
— Minä aion Ruotsiin. Sota on täällä lopuillaan; täällä ei ole enää
kunniaa eikä rahaa ansaittavana. Tuhma minä olin, kun en jo ennen
lähtenyt. Ensiksi poikkean kumminkin Kajaaninlinnaan levähtämään
viikkokaudeksi kaikista rasituksistani.
— Ei maksa vaivaa sinne mennä.
— Mitä sillä tarkoitat, kyllä minä jaksan maksaa sekä kortteerista että
ruuasta!
— Kai kai, mutta minä sanon vaan, että linna on valloitettu ja
lennätetty ilmaan.
— Jos totta puhut, niin paholainen vieköön sekä vihollisen että meidät!
— Ei pidä vannoa ja heilutella noin käsivarsiaan! Kyllä kaikki ilmankin
menee tarpeeksi nurinpäin!
Tuskin oli Jukon suusta päässyt varoitus, kun hän sekä Rosenfelt
kummastuksissaan hypähtivät jaloilleen. Kivi, jolla he luulivat
istuvansa oli liikahtanut vaaksan verran syrjään.
— Mitä tämä tietää? mutisi Jukko ja pyyhkäsi kämmenellään päällimmäistä
lunta pois, tutkiakseen syytä heidän istuinpaikkansa liikahtamiseen.
Eikö kivet enää kestä istua?
Seuraavana hetkenä huudahti hän:
— Voi, voi, toveri! Me olemme istuneet ruumiin päällä; nyt se on
käännähtänyt selälleen. Mies se näkyy olevan; kas täällä pistää esiin
käsivarsi ja tukkaa. Niin, niin, sillä lailla se käy, kun suotta vannoo!
— Jopas nyt peijakas, huudahti Rosenfelt ja astahti vielä pari askelta
taaksepäin. Tule, lähtään pois, mitä sinä kopeloit?
— Ei, maltetaanpas, meidän pitää ensin katsoa mikä hän on miehiänsä.
Jukko paljasti nyt parhaimman mukaan tuon jäätyneen ruumiin lumesta ja
tutki sitä tarkoin.
— En tunne miestä; näyttää olevan viidenkymmenen maissa. Vaatteista
päättäen näyttää olevan rajamaan asukkaita, suomalainenko vai Venäjän
karjalainen, en osaa sanoa. Ei näy mitään haavoja, hän on kai
paleltunut kuoliaaksi. Malttakaas, niin, viisi päivää sitten oli oikea
tulipalopakkanen. Niinhän se on, toiset saavat kuolla kylmään, toiset
nälkään; luulen kumminkin, että se ensimäinen kuolema on parempi.
— Katsohan, mitä miehellä on povessa nutun alla, kehoitti Rosenfelt,
ehkäpä hänen eväänsä.
Jukko avasi varovasti vainajan sarkanutun ja veti iloisena esiin leivän.
— No, siin' on mies mokoma, rupeappas kuolemaan, pistämättä ensin
poskeensa oivaa evästään! Niinpä niin, toisen surma, toisen ruoka,
saattaa nyt tosiaankin sanoa.
— Aiotko ottaa sen — ruumiilta? kysyi Rosenfelt inholla.
— Nuori Rosenfelt ei mahda olla kovin nälissään, kun voi puhua noin
syntisesti! Mutta jos hän pitääkin halpana kuolleen lahjaa, niin en
ainakaan minä, sillä minulla on kovin nälkä.
— Ei, Jukko, anna tännekin palanen; polttelee kuin tulella tyhjässä
vatsassani. Tunnen itseni niin ruuanhaluiseksi, että luulisin voivani
syödä kymmenen leipää. Tahdotko myydä minulle oman puoliskosi viiteen
hopearuplaan, kuule, viiteen!
— Huono tarjous; elämä on suuremman arvoinen kuin muutamat ruplat.
— Kas niin, — Rosenfelt polki jalkaa, — sukkelaan, tai — — —
— Mitä tai? Jukko katsahti häneen kummastuneena, pisti leivän tyynesti
turkkinsa poveen ja vieritti sitten ruumiin alas suureen lumikinokseen.
Tämän tehtyään otti hän lakin päästänsä, pani kätensä ristiin ja luki
siunauksen.
Toinen katseli malttamattomana ja kummastellen hänen tointansa, vaan ei
ilmaissut ajatustansa. Kun Jukko oli rukouksensa lopettanut, pani hän
lakin päähänsä ja sanoi miettiväisesti:
— Kuulkaahan nyt, minä olen arvellut omalla tavallani ja luulen että
meidän on paras tehdä näin. Leipä on kohtalaisen iso, mutta kuitenkin
liian pieni kahden jaettavaksi. Se ei riitä pitämään täysikasvuista
miestä voimissaan kauvempaa kuin yhden vuorokauden, ja ennen kahden
päivän valkenemista ette te enkä minä tapaa ihmisiä. Minä näet otaksun,
että menemme eri haaralle kumpikin. Minun täytyy hakea tahkoa, eikä
sitä ole Kajaanin puolella.
— Mikä on aiheesi Jukko? Aiotko todella viedä yksin koko leivän?
Parempaa luulin vanhasta sotatoverista!
— Se on turhaa puhetta, ja nyt ei ole aika laskea joutavia, vaan pitää
ensin ajatella ja sitten toimia. Ellette olisi ennen-maailmassa sotinut
rinnallani, niin voisimme muitta mutkitta ratkaista asian, kumpiko on
saapa koko aarteen, taistelemalla siitä, puukolla tai pistoolilla, sama
se. Mutta nyt me jätämme sen keinon koettelematta ja valitsemme toisen,
joka viepi meidät tai oikeammin toisen meistä pikemmin perille.
Urpala päätti harvinaisen pitkän puheensa taittamalla lähimmästä
petäjästä kuivan oksan ja paloittamalla siitä kaksi eri pituista
kappaletta. Ne kätki hän toiseen käteensä, ojensi sen Rosenfelfiä
kohti ja sanoi: — Kas niin, vetäkää nyt elämä tai kuolema! Joka vetää
pitemmän puikon, se saa leivän ja jääpi eloon.
Vapisevalla kädellä tarttui Rosenfelt toisen puikon päähän ja veti.
Se oli pitempi. Hänen iloisesti huudahtaessa veti Jukko, kasvojaan
värähdyttämättä, povestansa leivän, käänteli ja punnitsi sitä varovasti
ja sanoi:
— Nuorella Rosenfelt'illä oli parempi onni kuin minulla. Kas tässä!
Ottakaa omanne ja lähtekää matkaanne! Aika on kiiruhtaa, sillä päivä
kuluu.
Empien otti toinen leivän, vaan samassa kun hän oli saanut sen
käteensä, kiiruhti hän taittamaan polveansa vasten siitä kannikan.
— Ota edes tämä pieni palanen!
— En ota, leipä on liian pieni kahden jaettavaksi, johan sen sanoin,
mutta malttakaas, — ristiriitaisia tunteita näytti liikkuvan tuon
muuten niin jörömäisen suomalaisen povessa — antakaa minun vaan vielä
kerran katsella sitä jumalanviljaa! Aikoja on kulunut siitä, kun
viimeksi näin selvää ruisleipää.
Jukko otti nyt leivän käteensä ja tarkasteli sitä sekä murrospaikasta
että syrjiltä ja lappeilta.
— Täällä näyttää olevan vähän jauhoja alapuolella; hän viivähti joka
sanalla. No, jauho nyt ei oikeastaan olekaan itse leipää. Mitähän jos
ma ottaisin sen?
Jukko katsahti toveriin vähän hämillään.
Rosenfelt nyökkäsi hymyillen, ja silloin antoi Jukko leveän kielensä
hitaasti kulkea yli jauhoisen kohdan ja maiskautti suutansa.
— Niin, kyllä se tuntuu olevan selvää ruisjauhoa! — Mutta nyt on meidän
aika erota. Suunnatkaa ensin kulkunne Naapurinvaaraa kohti ja sieltä
sitten luoteeseen päin Rupukkavaaralle, niin pitäisi teidän 10 tuntia
kulettuanne päästä parille metsäpirtille, jonne vihollinen ei vielä ole
löytänyt. Jumala olkoon kanssanne, ja pitäkää evästänne säästin mukaan!
Terveisiä kotiin!
Molemmat miehet kouristivat lujasti toistensa kämmeniä ja erosivat.
Kyynel kimmelsi Rosenfeltin silmässä, kun hän näki vakavan toverinsa
pitkillä askelilla kiipeävän ylös Vuokatin rinnettä ja katoavan
kuusikkoon.
Jukko ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut suurelle lumipeittoiselle
louhikolle. Siellä löysi hän helposti mitä oli hakenutkin, nimittäin
kahden kallionlohkareen yli kaatuneen hongan. Toisen lohkareen
kielekkeen alla oli pieni luolan tapainen ontelo, ja siihen oli pari
vuotta sitten majoittunut muuan naaraskarhu. Sen oli Jukko kiertänyt
ja tappanut karhukeihäällään, ja samaisella metsästysretkellä oli hän
pannut huomioonsa, että olipa mesikämmen siinä osannut valita kelpo
makuupaikan itsellensä.
Hetkisen huoattuansa vaivaloisesta kiipeämisestään Jukko taitteli
muutamia tuuheita kuusenlehviä ja puhdisti, niin hyvin kuin voi,
karhunpesän lumesta. Sitten levitteli hän havut luolan pohjalle ja
puuhaili, hommaili, kunnes oli saanut siihen itselleen kuivan ja
mukavan vuoteen.
— Isoisethan ne saavat havuilla verhotun haudan, mutisi hän, ja
senhän minäkin voin toimittaa itselleni. Tässä nukkuu Urpalan Jukko
tuomiopäivään asti, eikä vaan kukaan hänen lepoaan häiritse.
Sitten ryömi hän havujen väliin ja vetäytyi pitkälleen. Mutta ennenkuin
hän sulki silmänsä, luki hän sanat: «Maasta olet sinä tullut« j.n.e.
ynnä kaikki hautarukoukset. Vaan sitten alkoi Jukko miettiä, tokko
Herramme mahtaisi hyväksyä sitä, että hän oli yhtaikaa pappina,
lukkarina ja haudattavana. Lopuksi ajatteli hän hetkisen vanhaa
äitiänsä ja vihdoin viimein sitä leipää ja niitä ruisjauhoja.
Korkeat kuuset humisivat niin omituisesti hänen korviinsa, hän koetti
kuulla, huusiko ken hänen nimeänsä — — —
Ilta tuli raskaine pilvineen. Sää muuttui suojaiseksi, ja lumihiutaleet
vaipuivat kerros kerroksen päälle yli seudun. Ja kului yö ja kului
päivä, ja kaikki oli vaan yhtä autiota ja hiljaista. Mutta kun seuraava
yö oli joutunut puoliväliin, alkoi lumikinos karhunpesän päällä
liikahdella ja esiin konttasi Jukko Urpala hymyilevänä ja entistään
ehompana.
Hän katseli kummastellen ympärilleen, haukotteli ja oikoi käsivarsiaan,
lausuen viimein:
— Vai niin, Jukko, sinä et ole näkynyt jaksavan kuolla; no, sinun
täytyy kai elää sitten.
Ja nyt kiskaisi hän nälkävyönsä kireämmälle, heitti musketin olallensa
ja laskeutui rivakoin askelin Vuokatin rinnettä alas.