(1721).
Samalla aikaa kuin Viipurin linnan päällikkö piti upeita
kaksipäiväisiä kemuja tsaarin käskyläiselle ja tahallaan viivytti
hänen lähtöänsä Uuteenkaupunkiin, pidettiin siinä pienessä kaupungissa
rauhanneuvottelua. Ruotsin valtuutetut asiamiehet, valtakunnanneuvos
kreivi Lillienstedt ja Kopparbergin läänin maaherra vapaaherra
Strömfelt olivat parhaimpansa mukaan koettaneet tinkiä venäläisten
asiamiesten runsaista vaatimuksista.
Keskustelut olivat kestäneet jo toukokuun lopusta saakka, ja nyt,
30:s päivä elokuuta, oltiin päästy niin pitkälle, että riidanalainen
rauhansopimus oli viimeistä kertaa luettavana ja tarkastettavana.
Kenraali, kreivi Bruce, toinen tsaarin valtuutetuista, alkoi hitaasti
ja juhlallisesti lukemisen:
«Tästä päivästä aikain on ainainen, ikuinen, todellinen ja
rikkomaton rauha maalla ja merellä sekä vilpitön sopu ja ijäti
pysyvä ystävyydenliitto oleva Ruotsin Kunink. Majesteetin ja Venäjän
tsaarillisen Majesteetin välillä.» — — —
Hymyn vivahdus värähti parooni Östermanin jyrkillä kasvoilla, ja
Lillienstedt, joka neuvottelupöydässä istui häntä vastapäätä,
tahtomattaan kiinitti ajatuksensa rauhansopimuksiin kuluneelta
vuosisadalta. Niissäkin oli sisältynyt «ikuisen rauhan» määräykset.
Mutta silloin oli Ruotsi ollut ottavana puolena. Nyt oli laita
päinvastainen. Nyt oli kukistetun, nöyryytetyn valtakunnan asia antaa,
antaa yhdellä haavaa pää-osa suuruudenajan ylpeistä valloituksista.
Alakuloisena kuunteli rehellinen Lillienstedt kohta kohdalta sen
sopimuksen esittelyä, jonka laadinnassa hänen oli ollut pakko olla
mukana. Kyllä oli hän taistellut ja vaan tuuma tuumalta antanut myöten.
Bruce oli nyt joutunut neljänteen pykälään, ja vastoin hänen tahtoaan
kuvastui hänen äänessään tyytyväisyys mitä hän tunsi, vaan koki peittää.
«Ruotsin Kunink. Majesteetti luovuttaa täten •omasta ja jälkeläistensä
puolesta Hänen Tsaarilliselle Majesteetillensa ja hänen
jälkeläisillensä ikuiseen huostaan ja täydellisesti omiksi, jota
luovutusta ei koskaan peruuteta, Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa
aseilla Ruotsin valtiolta valloitetun Liivin-, Viron- ja Inkerinmaan
ynnä osan Karjalaa — — kaupungit ja linnoitukset Riigan, Dünamünden,
Pernon, Tallinnan, Tarton, Narvan, Viipurin, Käkisalmen ja kaikki muut
— — —
— Pysähtykää, hetkinen, keskeytti Lillienstedt säihkyvin silmin. Minä
vetoon vielä viimeisen kerran Teidän Ylhäisyyteenne. Sallikaa jalon
sydämenne puhua ja antakaa rajan kulkea itäpuolitse Viipurin. Se paikka
on portti Ruotsin valtakuntaan. Siitähän ei konsanaan voi olla eri
mieliä, kenen omaisuutta portti on, isännänkö vai naapurin.
— Herra kreivi on jo ennen monissa kokouksissa puhunut lämpimästi
Viipurin puolesta, vastasi Österman kohteliaasti, ja kun minä tiedän
että Te pidätte Suomea isänmaananne, annan minä tunnustukseni teidän
tunteillenne, mutta tässä kohdassa kieltävät määräykseni minua kaikista
myönnytyksistä.
— Mutta mitä sanovat kansalaiseni, mitä sanoo Ruotsin kansa — — —
— Nykyaika ja jälkimaailma on kernaasti myöntävä, että Herra kreivi
on täyttänyt raskaan velvollisuutensa miehen tavalla. Venäjän joukot
ovat voittaneet, heikomman puolen tulee antaa myöten. Miksi ei Kaarle,
XII valinnut rauhaa silloin kuin hän olisi voinut lopettaa sodan
kunniakkaasti. Muistakaa, ettei meillä ole tässä vahvistettavana
loppupäätöstä viimeisten yhdentoista vuoden sotaretkistä tässä köyhässä
Suomenmaassa, vaan nyt on tullut hetki Venäjälle tehdä loppusuoritus
kokonaisesta aikajaksosta aina vuodesta 1617. Parooni Österman oli
korottunut ääntänsä.
— Erehdyksiä ja vääryyksiä on tapahtunut, vastasi Lillienstedt
arvokkaasti, mutta niitä ei tasoiteta uusilla. Mennään eteenpäin.
Kenraali Bruce jatkoi pitkän asiakirjan monien pykälien lukemista eikä
kukaan läsnäolevista häntä enää keskeyttänyt.
Kun hän oli lopettanut, ojensi hän kynän Lillienstedtille. Tämä
sipaisi joutuisasti nimensä ja hänen jälkeensä kirjoitti Otto Reinhold
Strömfelt huolellisesti nimensä. Niiden oikealle puolelle kirjoittivat
Johan David Bruce ja Heinrich Joh. Friedrich Österman.
Tuokion perästä oli myöskin toinen kappale sopimuskirjaa saanut
allekirjoitukset ja Uudenkaupungin rauha oli peruuttamattomasti
vahvistettu.
Kokouksen päätyttyä tekivät Ruotsin valtuutetut pitkän kävelymatkan
ulos kaupungista. Vilkkaassa puhelussa ollen kiinnittivät he vaan
ohimennen huomiotansa siihen että eräs kuriiri idästäpäin täyttä
nelistä ratsasti heidän sivuitsensa. Vasta viikkoa myöhemmin tuli
heidän korviinsa se sanoma, että käskyläinen, jonka he olivat
kohdanneet, oli ollut tsaarin kuriiri, joka, viivytettynä Viipurissa,
oli tuonut Östermanille sen käskyn, että jos Ruotsin herrat
itsepäisesti pitävät kiini siitä ettei Viipuria olisi luovutettava, hän
siinä tapauksessa saisi antaa myöten.
Lillienstedt ja Stömfeldt jatkoivat kauvan keskusteluansa päivän
suuresta tapauksesta. Kun he olivat juuri eroamaisillaan, lausui
viimemainittu:
— Jos sovintokirjan määräys täytetään, pitäisi 6:n tai 8:n viikon
kuluttaa tätä maata koskeva Venäjän valloitustoimi olla loppuun
suoritettu. Mitä luovutettuihin maakuntiin tulee, niin olemmehan
koettaneet niiden asukkaille laittaa asiat niin hyvin kuin mahdollista.
Minä tarkoitan 9:ttä kohtaa.
— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, rakas veli, virkkoi Lillienstedt
lämpimästi, ja suo minun lohdutukseksemme vielä kerran kertoa se.
«Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa lupaa maakuntien kaikkien asujanten
oikeudet, perintötavat ja etuudet, mitä he Ruotsin vallan alaisina ovat
omistaneet, pysyväisinä ja järkähtämättöminä säilyttää, voimassa pitää
ja suojella.»