(1715).
«1689, joulukuun 24 päivänä synnyin minä Narvassa. Yhdeksän vuotta
myöhemmin komennettiin isäni, konstaappeli Martti Löfving, Käkisalmen
linnoitukseen ja minä seurasin rakkaita vanhempiani mainittuun
kaupunkiin.
1703 sijoittivat vanhempani minut erään Viipurin kauppiaan J. Frees'en
[runoilija Jaakko Freesen isä] luokse, mutta kun Mars'in [Mars =
sotajumala] seura säihkyi minulla myötäänsä silmien edessä, käytin
minä kerran tilaisuutta mukiloida isäntääni niin perusteellisesti että
hänen täytyi pysytteleidä 3 viikkoa huoneen lämpimässä, josta teosta
olisin vähällä menettänyt oikean käteni, ellen olisi oppinut pitämään
jokapäiväistä kirjaa isäntäni kaupasta.
1710 jouduin ensi kerran erään venäläisen partiojoukon vangiksi ja
sain monta aimo sivallusta kun en ilmaissut Savon herraskartanon
omaisuutta ja hevosia. Jäin kuitiksi pienestä rahakukkarostani ja
vaatteistani, minut sidottiin köydellä käsistä ja sain juosta hevosten
välissä Kiteen pappilaan neljänneksen peninkulmaa. Siellä riisuttiin
minulta paita ja housut, en nähnyt edessäni muuta kuin kuoleman, sillä
siellä valmistettiin suuria rovioita, mutta säilyin kuitenkin Jumalan
sallimuksesta ja sain vanhan paidan päälleni. Yöllä karkasin ja tulin
juostessani isolle suolle.
Muutamia tuntia sen jälkeen läksin maantielle ja tapasin siellä erään
kasakan. Hän pyysi minua pitämään hevoistaan, laskeutuaksensa maahan.
Mutta kun hänellä oli suuria myttyjä ja monta kattilaa satulansa
takana ja täytyi hänen sen vuoksi kumartua syvään, voidakseen heittää
toisen säärensä yli toiselle puolelle, tartuin minä häntä niskaan ja
omalla miekallaan pistin hänet hengeti. Niin sain häneltä 100 taaleria
kopeekoita, joukon hopeasormuksia ja solkia ynnä viherjän kauhtanan.
Juoksin sitten metsään ja pääsin monet peninkulmat juostuani ystävien
luokse.
1711 tulin katsastelukirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin ja
lähetti kreivi Nieroht vainaja minut usein partioretkille vihollista
vastaan; samaten vuonna 1712.
1713 komensi kenraali majuri Armfeldt minut polttamaan Porvoon
siltaa vihollisten edestä. Kun olin sillan päässä, ampui vihollinen
muutamilla sadoilla musketeilla niin että maa savusi allani, vaan
minuun ei osunut kumminkaan mitään. Sitten tuli muuan minua vastaan
juosten sillalle ja tähtäsi minua. Minä osuin häntä rintaan ja hän
minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen sillan pää
poroksi. Kun minä palasin takaisin, kohtasi minut majuri Gyllenström
ja surkutteli sanoen: «Miksikäs nyt Löfvingiä on kutsuttava, kun on
korvansa, menettänyt?» Minä vastasin: «Korvani olen menettänyt, vaan
moni menettää henkensäkin.» Nykäsin sitten äkkiä korvanlehden pois,
joka riippua repsotti sivulla.
Nyt nousi majuri korkealle kivelle, ja silloin suuntasi ryssä kanuunan
pappilanmäeltä ja ampui häneltä vatsan puhki. Majuri putosi polvilleen
ja hänen viimeiset sanansa olivat: «Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!»
[«Ah, hyvä herra Pastori, herra Pastori!»] Sitten asetettiin hänet
karhuntaljalle ja kannettiin 4:n muun kanssa pois. Hänen suunsa kävi
pitkän aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.
Toisena päivänä marssimme Porvoosta Hämeenlinnaan ja jäi viholliselle
avoin tie Helsinkiin ja Turkuun, ja kun meidän suomalainen
armeijamme oli lyöty ja hajoitettu, ja pieni osa veneillä vetäytynyt
Ahvenanmaalle, jätettiin minut parooni ja maaherra Stiernstedtin
määräyksestä Juho Ahokkaan kanssa kahden vakoilemaan ryssän vastaisia
toimenpiteitä. Turusta menin minä jalkaisin Sauvoon ja pysyin hiljaa
asunnossani Halilassa 4 päivää. Sain sitten käskyn lähteä Hiittisiin
polttamaan siellä olevaa makasiinia ryssiltä. Kun minä tulin
Hannukosken kylään, menin siellä erääseen taloon. Siellä istui muutamia
talonpoikia viinalekkerien ääressä ja pyysivät minun painamaan puuta.
Talonpojat pitivät minua herrana, sillä minun liivinkaulukseni kapea
kultakaluuna pisti näkyviin. Isäntä sanoikin heti:
— Tulkaa lyömään vetoa 100 riikintaaleria, ettei Ruotsi koskaan enää
omista Suomea.
Minä vastasin ettei minulla ollut niin paljoa rahaa. Hän käski minun
mennä toisten Suomen herrojen perässä helvettiin. Sain sitten suuresta
maksusta vähän ruokaa, ja minun syödessäni tuli vanha ukko istumaan
pöydän päähän. Mutta isäntä meni ulos ja palasi takaisin keihäs
kädessä ja aikoi pistää minut läpi vasten seinää. Kun minä silloin
kyyristyin pöydän alle ja tartuin muskettiini oikealla kädelläni,
tarrasi ukko minun kaulaani ja aikoi pitää kiini, mutta minä sysäsin
häntä musketinperällä leukaan, vedin hanan ylös ja ajoin talonpojan
muutamilla miekan sivalluksilla ulos. Silloin tuli emäntä korennon
kanssa ja aikoi panna päähäni verisen hatun, vaan minä löin korennon
hänen käsistään ja voitelin miekan lappeella hänen peräpakaroitansa,
sillä kun korento putosi, koetti hän ottaa keihästä. Sitten juoksin
minä ulos toverini luokse, joka seisoi hevosten tykönä. Ajoin sitten
Hiittisiin ja toimitin makasiinin puti-puhtaaksi.
Vihollinen antoi sanomakartulla kuuluttaa koko Turun läänissä,
että jos kuka majoittaa tai suojelee ruotsalaista sotaväkeä tai
säätyläis-pakolaisia, niin heidän talonsa poltetaan ja heidät
vaimoineen lapsineen viedään Siperiaan. Sen vuoksi täytyi minun
kaksiöistä jäätä kulkea yli Paimioon ja Paraisiin, ja menetin kuorman
plootuja mereen, ennenkuin pääsin ylitse. Annoin sitten maaherralle
raportin kaikesta mitä oli tapahtunut ja että vihollinen majaili
Turussa 24,000:n miehisenä joukkona. —
Eräänä sunnuntaina 1714 tulin joidenkuiden miesten kanssa Korppoon sekä
olin saapuvilla jumalanpalveluksessa ja kuulin herra Muntinin saarnan.
Tultuamme ulos Herran huoneesta, alkoivat talonpojat haukkua meitä
täyttä kurkkua mitä rumimmalla tavalla, kiihoittaen koko seurakunnan
meitä vastaan. Meidän täytyi silloin turvautua kranaatteihin.
Heitettiinpä siis yksi maahan, ja niin pian kuin se räjähti, livistivät
talonpojat yksi sinne toinen tänne.
Toisena päivänä kutsuin minä kaikki talonpojat koolle, muistutin heitä
velvollisuuksistaan, mitä olivat vannoneet entiselle kuninkaallensa.
Tavattiin ryssälle kootuksi 363 plootua paloveroa, ne otin minä pois ja
annoin nuhteita. Silloin antautui koko seurakunta ja vakuutti minulle
olevansa uskollinen, mutta sitä vastoin lupasin minä olla viettelemättä
ketään ryssää heidän pitäjäänsä. Sen ajan jälkeen ei kukaan uskaltanut
asettua minua vastaan.
Keväällä tulin toverieni, vapaehtoisen Ahokkaan kanssa Iniöön. Siellä
huseerasi eräs venäläinen vänrikki 11:n sotamiehen kanssa pahoin. Minä
tuhosin vänrikin ja 4 sotamiestä; muut pakenivat. Sain siten 5 hevosta
ja 8 hevoskuormaa saalista, sillä minä ajoin pakenevia takaa, kunnes
jättivät kaikki reet tielle ja pelastivat nahkansa pelkillä hevosilla.
Siitä pelästyivät talonpojat sangen suuresti eivätkä uskaltaneet
ynähtääkkään, tulinpa minä mihin kylään hyvänsä. Sitten täytyi minun
siirtyä pois Kumlingesta. Tapahtuipa eräänä yönä, että minä näin
taivaan kannella kirkkaasti loistavan tähden ynnä sen ympärillä
kaksinkertaisen C:n, josta minä ennustin että minua kerran kohtaa armo
saada hänen kunink. majesteettinsa kanssa suullisesti puhua, joka
myöskin tapahtui 1717.
Kesäkuun 24 p:nä hätyytin minä 7:n miehen kanssa erästä venäläistä
luutnanttia, joka 58:n miehen kanssa seurasi erään välskärin ja
rykmentinkassan suojelusväkenä. Ryssä ampui 3 laukausta meitä kohden,
mutta ainoastaan kersantti Holmgren sai nilkkaansa vähäisen naarmun.
Meidän muskotit olivat ladatut 14:llä pienellä luodilla. Luutnantti
ynnä aliupseeri ja 50 miestä jäi tanterelle. Kappalainen Oxsenius,
joka saapui paikalle, sanoi tahtovansa huomaamatta saarnatuolissa
tehdä kiitoksen Jumalalle, joka niin vähillä miehillä niin ihanan
voiton antanut oli. Sitten päästimme me Somerossa, Vihdissä ja viimein
Lohjalla muutamia rakuunoita pois päiviltä, ja sitten tulin minä
amiraali Vattrangin luokse, joka oleili Hankoniemen edustalla ja
elokuussa saavuin onnellisesti Tukholmaan. Läksin kumminkin jo viikon
perästä takaisin Ahvenanmaalle partioretkille.
Monien seikkailujen jälkeen, joista tässä tulisi liian pitkäksi
kertoa, saavuin helmikuun lopulla 1715 Signilsaarelta Ekkerööhön.
Siellä kohtasin talonpoikia ja papin, jotka olivat pakomatkalla
Ruotsin puolelle. Minä sain Herran pyhän ehtoollisen jäällä Gabriel
Gronoviukselta.
Kun me tulimme jäätä myöten Boxööhön, oli 40 venäläistä kasakkaa ja
rakuunaa meidän kimpussamme. Minä käskin toverini seistä kentällä
heitä vastassa, sillä muutamia oli rannalla ja osa kaukana jäällä:
ensimäisten oli siis odottaminen viimeisiä. Sillä välin pistäysin minä
tupaan ja sain yhden leivän ja pienen juuston. Siellä oli suuri joukko
talonpoikia, jotka olivat sinne paenneet. Sitten marssin minä toverini
kanssa pihasta ja kohta tuli vihollinen hätyyttämään talonpoikia
ampuen ja hakaten. Me olimme saarella pimeään yöhön saakka; sitten
käänsin kenkäni takaperin ja marssin koko yön. Kun tulimme Skagöön
pohjoispäähän, kohtasi meitä kokonainen venäläinen partiokunta.
Siellä pistettiin vierustoverini kuoliaaksi ja minä juoksin korkealta
vuorelta alas meren rantaan. Ryssät eivät voineet päästä luokseni
eivätkä myöskään ampua minua. Minä istuin vuorenhalkeamassa, riisuin
kengät jalastani, sillä ne jäätyivät kokoon ja puristivat jalkojani
pakkasen tähden. Jälkeen puolenpäivän tuli taas muuan partiokunta
samaa tietä ja alkoi ampua minuun kuin pilkkaan, mutta heidän luotinsa
menivät turhaan, sillä meri oli huuhdellut vuorta vastaan suuren sulan
aukeaman. Luodit kimposivat ensin veteen, sitten vuoreen. Minä istuin
Korkeimman suojeluksessa enkä pelännyt ensinkään niitä tuhatmääriä
vihollisia, jotka pyrkivät luokseni. Yöllä kiipesin korkealle vuorelle,
taittelin muutamia kuusen oksia alleni ja päälleni, makasin puolen
yötä ja värisin vilusta niin että sieluakin vapisutti. Nousin ylös ja
kuljin Geetan vuorelle 2 runsasta peninkulmaa ilman kengittä ei muuta
kuin pari Tukholmasta saamiani hienoja lankasukkia jalassani. Jää jota
kävelin, oli ahtojäätä; kun se teki kipeää jaloilleni täytyi minun
käsin ja päin varoa itseäni kaatumasta; joka askel tuli merkityksi
verellä koko sen kahden peninkulman matkan.
Päivän sarastaessa saavuin maihin Geetan juurelle, istuuduin kivelle
enkä nähnyt edessäni muuta kuin kovan kuoleman viluun ja nälkään,
ajattelin myöskin niitä hulluja talonpoikia, jotka eivät ole
piiloutuneet niin tiheään metsään ja kaukaiseen seutuun. Astuin sitten
taas muutamia askelia metsään ja jouduin pienille ja suurille jälille,
jotka olivat kulkeneet vihollisen edellä. Minä juoksin kuin lintukoira
sinne tänne, kunnes osuin muutamalle havumajalle; sieltä löysin tyhjän
ja vanhan karkean säkin, leivän ja pienen rasian puolillaan voita.
Muistui mieleeni heti Danielin sanat jalopeurain luolassa: «Herra,
vieläkö ajattelet minua?»
Kävelin sitten Dyngööhön, jonne muutamia ihmisiä oli palannut kotiin;
istuttuani muutamia tuntia huoneenlämpimässä, menivät jalkani aivan
pilalle, niin että kaksi miestä, kannattaen kummastakin kainalosta
saattoi minua kylien väliä, kunnes pääsin Finnströmiin erään lesken
luokse.
Minä ryömin polvillani, hakkasin halkoja, muurailin uunia, korjailin
ikkunaa, ovea ja permantoa; eukko kun näki minusta olevan itselleen
apua, lupasi ruokaa sekä parannusta jaloilleni, jos tahtoisin jäädä
hänen luoksensa, sillä hän pelkäsi maamiestensä ryöstöilemistä, niillä
kun ei ollut vähänvähääkään millä tulla toimeen. Mutta hän oli kätkenyt
lumihankeen tynnörin jauhoja, tynnörin herneitä navettaan, sekä
leiviskän voita ja 2 leiviskää juustoja.
Jumalan armosta ja eukon avulla pääsin minä, heinänsiemenistä ja
jäätyneestä hevosenlannasta keitetyllä puurolla, jolla haudottiin
jalkojani niin kuumalta kuin suinkin kärsin, muutamissa viikoissa taas
tervejalkaiseksi ja maksoin elatuksestani yhden karoliinin viikolta.
Kesäkuussa läksin Turkuun, kerjäten siellä ympäri ja olin ruhtinas
Galitsinin luona, joka pudotti 10 kopeekkaa lakkiini. Sitten hiivin
sisään hänen kyökkiinsä, jossa hänen kokkinsa tutkisteli minua, mistä
minä olin; minä vastasin olevani Rymättylästä. Hän kysyi, pyydettiinkö
siellä kalaa; minä sanoin, että kyllä siellä silakkaa tulee. Hän
valmistautui seuraamaan minua kahden nihtinsä kanssa, otti mukaan
pullon paloviinaa, 2 ryssänlimppua ja 50 ruplaa kopeekoissa, jotka
joutuivat sitten minun halttuuni. Minä kannoin maston ja purjeen
veneeseen, ja kun olimme päässeet kaikkien kaljaasien sivuitse ja
tulleet Rymättylään, otin minä esille pistoolini ynnä avasin toisen
silmäni, jota minä olin koko ajan pitänyt kiini; kokki huomasi sen,
nousi ylös ja aikoi ehättää kimppuuni kuin myöskin soutumiehet;
mutta minä ojensin kahta pistoolia ja pyysin heitä istumaan koreasti
paikoillaan, muuten ampuisin heidät. Niin seurasivat kaikki 3 minun
kanssani Ahvenanmaalle; siellä tapasi minut komentööri Vrangel, jonka
fregatissa seurasin mukana Kappelluodolle, lahjoitin komentöörille
niiltä miehiltä ottamani veneen, matkustin eräällä laivaveneellä
Tukholmaan 19 päivänä kesäkuuta ja jätin huostastani vangit sekä
raportin Hänen ylhäisyydellensä ylimaaherra Kustaa Aadam Taubelle.»
<tb>
«Ison vihan» partioretkeilijöistä oli vääpeli Löfving rohkeudestaan
kuuluisin. Hänen omakätiset päiväkirja-muistiinpanonsa, jotka
ulottuvat vuoteen 1720 ja ovat tätä nykyä säilytettyinä Porvoon lyseon
kirjastossa, kertovat hänen monista seikkailuistansa tässä vihollisten
täyttämässä maassa. Vaikka hän sodan jälkeen näyttää antautuneen
vähemmän kunnioittaviin vehkeihin, sai hän palkinnoksi aikaisemmista
palveluksistaan noin 1734 Hommanääsin (oik. Hofmansnäs) tilan Porvoon
pitäjässä ynnä 1747 majurintittelin sekä vuonna 1752 vuotuisen
eläkkeen. Porvoon ehtoolliskirjasta näkyy, että Löfving oli ollut
kolmasti naimisissa, nimittäin ensin Kristiina Magdaleena Alceniuksen
kanssa, sitten Heleena Ugglan kanssa (k. 25 p. helmik. 1751) ja vihdoin
Maria Beata Frontinin kanssa (joka kuoli 1760-luvulla). Löfving kuoli
lapsetonna 22 p. lokakuuta 1777 Hommanääsissä.