(1715).
Ja viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari
Andrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch
Torbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen
hymyyn:
— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma
rakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä
oivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.
— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää
kotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet
omaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja
ikävöi kotiin.
— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä
Ljukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta
oluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka
päivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä
pahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit
hyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat
sen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me
kohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti
tahtovat jakaa aarteemme.
— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole
jakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden
hyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun
jalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman,
sinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin,
eläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on
minulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua
mahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa
tai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan
viimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli
leiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle,
hemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin
runsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko
pois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on
sananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»
Torbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti
suloisesti.
Ljukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia
voimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet
vikkelästi nousemaan ja virkkamaan:
— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä,
mutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!
— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki
kertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin
poika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen
veljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli
sukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs,
täällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa,
että nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat
toisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina
ilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen.
No niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes
tulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme,
ja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä
koiraheimoa.
— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana
vietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?
— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle
kanaljalle kulauksen olutta.
— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun
omalla äidilläni.
Andrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla
askelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään
haavakuumeessa.
— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin
vasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä
et tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet
lähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa,
mutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme
ja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen
oluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman,
tarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, _yhden ainoan_ vaan,
mutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä
pitemmänkin. «Juopihan kanakin!»
— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä
muuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että
olet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää
puukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei
Ivanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi.
Sinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle
tule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!
Sairas puisteli kieltävästi päätänsä ja örähteli: vettä, vettä!
Silloin puuttui Torbasov riemuiten puheseen ja sanoi:
— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi,
mutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on
«vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan,
niin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.
Korpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden
pienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa
talonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun
huulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten
kohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa
sovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.
— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei
maks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme
terveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.
Malja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää
ja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä
ei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten
kurkuista alas.
— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat
ryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa
sängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä
pois.
Torbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan
ja lausui vakuuttavasti:
— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä
omallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan,
tempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli
odottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä.
Heidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki
kukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten
tervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita
irti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena
riippui kahden hevosen välissä.
Parin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa
eväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään
pirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.
Näyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi
pyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut.
Rintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä
rykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti
samalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.
— Mitä hyvää kuuluu, lapset? Onnistuiko tehtävänne.
— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi
kuin yhdestä suusta.
— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni,
kun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä
taaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?
Muuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli
tehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä
ystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että
muutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä
häntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten
vaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla
vaatekappaleilla.
Asentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko
järjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.
— Kenen käskystä on tämä mies tässä sidottu ja piesty?
Aliupseeri astui kalveten esiin.
— Kuka otti hänen rahansa?
Harmaapartainen sotamies astui rivistä.
— Kuka otti hänen vaatteensa?
Nuorempi sotilas asettui vanhemman sivulle.
— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä
olen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa.
Tsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka
nyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.
— Onko täällä ketään, joka ei tiedä sitä?
— Ei, teidän jalosukuisuutenne, kajahti vastaus.
— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi
aliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin,
joka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset
saavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden
ajutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan
täytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana
hävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin
varovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja
vaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään
kuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on
täytetty. Hyvästi!
Eversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä
pois.
Jälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa,
mutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi
määräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun
raipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa
puolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea,
virkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla
läimäyksellä selkään.
Eversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala.
— Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja
Feodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se
oli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan
sivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.
Kun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat
molemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät
niin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat
säännöllisessä tahdissa sängyn luokse.
Sairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen
viereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet,
vaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen
miniänsä, oluthaarikan.
— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme,
virkkoi Ljukin kuiskaten.
Silloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi.
Vaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen
Andreille sanoen:
— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene
milloinkaan.»
Kun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka
heistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi
maille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja
he suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen
toistansa vuosikausiin.
Ja sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja
verraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.