(1714).
Isonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli
saanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla.
Neuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä
pääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa
nyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili
kenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa
asemapiirrustusta.
— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä
en, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin
olemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.
— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De
la Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa
vihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä
Isossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo
lukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta
ratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne
tuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.
— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi
Armfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei
muistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos
silloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan,
niin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina
sotapakolaisina.
Punotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli
saattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella
kääntyi hän Friisin puoleen sanoen:
— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi
kertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu
tappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin
heikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin —
niinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä
epäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.
Friis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta
kun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän
pitkäveteisesti:
— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet
eivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin
mitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä
niin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä.
Sotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene
saamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä,
etteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.
Eversti Juhana Stjernschantz puuttui puheeseen:
— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole
sotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en
tiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan.
Everstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia
palveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat
persoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.
— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea
lomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi
hyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista,
kuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla
miehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla
ja heititte sen Vuokseen?
— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz,
ja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole
enää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin
kohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.
Sotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja
puheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:
— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen,
haluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?
— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen
vilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän
olisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa
taistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!
— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään
kohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä
enemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä
päivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna
toukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme
Korkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä
sanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut
velvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko
teillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat
kumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.
— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui
De la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan
maaherralta Clerkiltä.
Armfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata
mukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän
kirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se
sisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan
toimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan
aivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä
kiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia
kiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa,
kiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että
Suomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui:
— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja
800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin
sotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista
apua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun
ajatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla
kentillä vihollista.
Samaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan
everstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.
Kun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja
lausui hitaasti:
— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan,
etten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun
täytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista,
joka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä
viholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me
ryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta
siitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin
paikalleen!
Sotaneuvosto hajaantui.
— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle,
joka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä.
Puhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan
kirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit
olivat poistuneet.
— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt
ystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun
ystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin
sotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?
Kun Bure viivytti vastausta, jatkoi toinen:
— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle
ystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä
paikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että
moni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.
— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun
ajatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne
kanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan
ainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita,
myönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että
meidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa
avonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt
ratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De
la Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on
jonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.
— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua
Lybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.
— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä
sodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä
hyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.
Kuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka.
Suo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille
poskillesi ja sinisille silmillesi, poikani!
— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle
kumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun
jälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut
käymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän
siinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin
sekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan,
setä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen
jalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.
— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin
rykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona
lippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt
sanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne
tottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä
ankara kuin Nieroht vainaja.
— Niin, mitenkähän viimein käy Ruotsin ja kuninkaan?
— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen
Majesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on
kai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.
— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina
taikka on hän sitte tullut puolihulluksi.
— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas
ei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.
Keskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti
että muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.
— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen
vankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:
— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä
jotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin
odotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole
luotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun
lähteä vakoilemaan sitä!
— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun
omat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.
— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen
usein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki
tiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin
suksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin
kuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.
— Milloinka herra tahtoisi lähteä?
— Huomisaamuna ennen päivän koittoa.
— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja
hänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16
miestä joukostasi hänen seuralaisikseen.
Peldan kiitti hänelle uskotusta toimesta ja poistui.
Kenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren
osan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.
Seuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot,
lähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki
Sippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti
tulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja
sanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin
vuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä,
ja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä
Isonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat
niille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä,
vaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi
oli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.
Annettiin käsky että tappelujärjestys oli heti paikalla muodostettava.
Tavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen.
Siinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut
seitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan
muodostettiin v. 1710.
Oikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4
Turunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita;
koko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin
vastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi.
Se oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo
mainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.
Sotajoukon rintaman edustalla oli kunnaalla Napuen kylä.
Se vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista
asuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä
tykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta
päiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200
jalkamiestä.
Kohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä
Vaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut
paikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä,
Laihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä
odotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.
Sillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi
pitkiä raskaita odotuksen hetkiä.
Tiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä
niinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan
saanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi
päinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman
kattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui
hankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala
toki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä
kankeutta ja suurta väsymystä.
Torstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi,
talokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi
suuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti
paennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä
kolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön.
Tämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen
pontevuuden uudestaan eloon.
Paria tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli,
muutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin
tykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti
ensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei
luoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui
hevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti
etuvartijapalvelusta.
Kasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman
taistelua.
Vasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat
vihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän
kuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten
molemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman
ympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien
rykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen;
heti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa
takeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö,
urhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella
hevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota.
Kauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja
Nishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.
Kun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin,
kenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli
näkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä
oli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat
tuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.
Itätuuli ajoi valtavia savupilviä suomalaisten rivejä vastaan.
Kello oli nyt 1 päivällä.
Kenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti
joukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä
jakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan
avulla.»
Saavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä,
lausui hän hiljakkaasti:
— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun
ryhtymistä, ja tekevän parastanne.
— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat
viluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä
vaikka joki on niin lähellä.
— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä
lämpöisiksi! Hyvästi!
Armfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille,
jotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin
paikoilleen.
Vihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli
arvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80
sylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui
esiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat
päästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan
luona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi
laajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen
tekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen
ratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.
Armfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt
oman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten
jalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä
paitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle
sivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.
Kello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan
ryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat
suomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia
kehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski
kannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa
hurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät
sivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui;
muutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä
vihollisrivin läpi.
Kun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava
venäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti
sulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki
olevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän
taistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin
tietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät
kumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin
takana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset
löysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä
sekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet.
Selittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan
syöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä
hillityksi menivät myttyyn.
Kentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme
eskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti.
Ratsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä.
«Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt
vastaus. Bure nelisti takaisin.
— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla!
Nyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta
ainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan.
Kuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin
hurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät
ehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli.
Sapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja
pyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja
lumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin
tai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi
venäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi
ja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.
Vielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä.
Mutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli
rynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana
maahan.
Armfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa
ratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha
itätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista
kylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen.
Jalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa,
ja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista
pataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten
puolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät
uupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama
kymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli
kuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.
Siellä hakattiin ja pistettiin, ja veri liotteli peltosarkoja.
Kello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi
vihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi
anastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen
oli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki
väkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä
ratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät
myöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta
sivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja
Vaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat
näkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja
talonpoikaisrekiä kauvempana.
Mutta yhä uusia venäläisiä pataljoonia sukelsi esiin lyötyjen sijaan.
Turkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut,
vaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla.
Päällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun
viimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen,
antoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten
ratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja,
mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja
iskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä
uudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä
vaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta
Sising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»
Samassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun
Miltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän,
käski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei
kumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi
tullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.
Armfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan
käsikahakkaan.
Satoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit
kaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita.
Tuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä
myöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa
olla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.
Kenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu
eversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari
von Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin
ruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä
seuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa
kuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle
päin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä
Porin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan
tavattiin sittemmin «32 haavaa.»
Niin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen
kylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000
sotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille
sotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista
makasi hengetönnä tappotantereella.
Minkätähden De la Barre oli paennut, ei koskaan saatu oikein selville.