(1713).
Kolme vihreää veljestä», oli lasten tapana sanoa kolmesta tasakorkeasta
tiheästä kuusesta, jotka kasvoivat syöttöha'an pohjoisreunalla pelkkien
koivunvesojen keskessä. Niiden edessä seisoi nyt ratsutilallinen Hannu
Väfvars ja näytti kovin miettiväiseltä.
Hän hyvin tiesi, ettei maill' ei halmeilla ollut ainoatakaan ihmistä
valveilla, joka olisi saattanut nähdä mitä hänellä oli tekeillä, mutta
siitä huolimatta pälyi hän ympärillensä, ennenkuin tarttui lapioon ja
rupesi kaivamaan vähäistä kuoppaa keskimäisen veljeksen juurelle.
Kun työ oli muutamassa tuokiossa suoritettu, veti ukko poveltaan
siniruutusen tuoheen käärityn mytyn. Sen sisällyksen tunsi hän niin
hyvin, ettei hän huolinut enää sitä sen enempää tarkastaa, vaan laski
sen joutuisasti kuoppaan. Sitten peitti hän haudan huolellisesti
maalla, lehdillä ja kuivilla oksilla, ja lähti kävelemään kiirein
askelin kotiin päin.
Hannu Väfvars oli parempiin varmempiin aikoihin kätkenyt koko
rahallisen omaisuutensa, ja summa ei todella ollut suuri, vaikka
kylläkin raskas: kaksi 4:n ja kolme 2:n taalerin kupariplootua, lyödyt
jo Kristiina kuningattaren hallituksen aikana, ja pari tusinaa äyrin
kappaleita yhdennentoista Kaarlen ajalta.
Ratsutilallinen oli arvellut viisaimmaksi kätkeä aarteensa niinkuin
toisetkin olivat tehneet, sillä edellisenä päivänä oli kerrottu, että
suuri venäläinen sotalaivasto oli lähestynyt Pernajan lahtea, eikä
kukaan voinut tietää, kuinka pian vihollinen olisi ovella.
Ukko oli juuri astumaisillaan tupaansa, kun hän näki kaukaa jonkun
tulevan juoksujalassa polkua myöten, joka valtamaantieltä toi taloon
yli petäjikköharjun. Tulija oli Lyyperin Janne, kirkko väärtin
16:vuotias pitkäsäärinen poika. Hengästyneenä saapui hän perille ja
huusi:
— Hyvää huomenta kanss', Väfvarin ukko, nyt teidän täytyy lähteä heti
mukaan, sillä minä tuon teille sanaa herra Jobstilta. Kappalainen
lähetti terveisiä ja käski sanomaan, että kohta paikalla toiset
hautajaiset pidetään Röysön suolla. Hän sanoi Väfvars-ukon olleen
mukana ensimäisissä ja tietävän kyllä mistä on kysymys.
— Oikein puhuttu, ja mielelläni tahdon vielä kerran tehdä seurakunnalle
palveluksen. Ehkä se onkin viimeinen. Mutta missä meidän pitää odottaa
hautajaissaattoa?
— Valtamaantien varrella; ne ovat siellä koht'ikään.
Juoksun hölkässä lähtivät ratsutilallinen ja nuorukainen menemään,
ja muutamien minuuttien perästä olivat he maantiellä, joka viepi
Degerbyystä Porvooseen. He istahtivat isolle kivelle ja alkoivat
hiljakseen puhella viime päivien tapahtumista.
Hannu kertoi kuulleensa että venäläinen sotajoukko oli kulkenut
Kymijoen yli ja hyökännyt Strömfors'iin ja että kenraali Lybecker
suomalaisten joukkojen kanssa oli Mäntsälässä tai Orimattilassa. Janne
puolestaan tiesi sanoa, että pitkä rivi venäläisiä sota-aluksia oli
purjehtinut pohjoiseen päin Terviikin ja Segersbyyn ohitse ja laskeneet
ankkuriin Gislarbölen rantaan. Kirkonkylästä oli suuri joukko perheitä
lähtenyt pakoon, niiden muassa myöskin kappalainen Veckman. Mutta
toinen, herra Jobst Totilius, ja kirkkoherra Serlachius olivat vielä
jääneet, vaan nekin näyttivät varusteleivan lähtemään.
Väfvars-ukko rupesi juuri kertomaan kuinka ruotsalaiset joukot
olivat polttaneet Helsingin, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa.
Pari reenjalasta vingahti ilkeästi maantiensoraan, ja tulemassa
olevain miesten ääniä alkoi kuulua. Ukko ja hänen seurapoikansa nousi
paikoiltaan ja kiiruhti tulijoita vastaan.
— Heinäkuorma on raskas, virkkoi ratsutilallinen ja tervehti nöyrästi
pappia.
— Ja vielä raskaampi on retki, rakas Hannu, vastasi tämä. Hyväpä oli
että tälläkin kertaa tulit, sillä ei kukaan minun väestäni tunne niin
tarkkaan suota kuin sinä. Me olemme kätkeneet ruumiin heiniin ettei
ketkään asiaankuulumattomat voisi aavistaa mitä me tässä kuljetamme
näin varhaisella aamupuhteella. Niin, niin, aika on niin paha että
myöskin totuuden ja sanan palvelijan on pakko harjoittaa valhetta ja
petosta. Nyt sinun on otettava kulkueen johto huostaasi ja määrättävä
koska ja missä meidän tulee poiketa tieltä.
— Onko matka samaan paikkaan, minne viime kerralla kätkimme
kynttiläkruunut?
— Se on sinun päätettäväsi.
Hannu Väfvars nosti lakkia ja liittyi niiden kolmen vanhemman
talonpojan seuraan, jotka kävelivät kuorman perässä. Kuormaa ajoi
puukenkäinen liinatukka poika, joka huolimatta varoituksista
tuontuostakin huusi hevosille ja rapsahutti ohjaksilla. Kun hiekka
pureutui niin lujaan kiini jalaksiin, että kulku seisahtui, asetti
pari reipasta nuorta miestä kankeja reen alle kohauttaen siten rekeä
ylös ja eteenpäin. Heidän kiivautensa suututti muuatta repaleista
kierosilmäistä ukkoa, jolla oli tuuhea tukka ja lammasnahkalakki
päässä. Hän kulki lähellä kuormaa ja nojasi varovasti oikealla
kädellään heinähäkin kylkeen. Mutta hänen kanssaan, — Tuomas
kellonsoittajan, taikka Garpgårdin hupsun, niinkuin häntä myös
mainittiin, — ei kukaan puhunut, sillä hän antoi aniharvoin järjellistä
vastausta.
Vähäsen puhuttuaan kirkkoväärtin kanssa otti Hannu ohjakset käsiinsä
ja ajoi kuorman tieltä metsän reunaan, ja nyt tarvittiin kaikki
käsivarret auttamaan hevosia eteenpäin. Kiviä ja kaatuneita puunrunkoja
raivattiin, mikäli mahdollista, pois tieltä, ja muuan vesa sieltä
täältä katkaistiin.
Talonpojat tekivät työtä hiessä päin. Niin päästiin tasaiselle
niittymaalle, ja siinä märässä ruohossa luisti kuorma helposti
eteenpäin. Niitty muuttui vähitellen paksuksi sammalikoksi, ja siinä
sieti varoa, ettei kuorma kaatuisi, ja valita sellaisia kohtia, mistä
vetäjät saattoivat kulkea uppoamatta liian syvään. Kappalainen oli jo
pari kertaa ehdottanut että pysähdyttäisiin, mutta Hannu Väfvars katsoi
paikan olevan liian likellä maantietä.
Aurinko oli jo noussut korkealle puidenlatvojen yli, kun viimeinkin
päätettiin lopettaa kulku. Pappi istahti korkean kannon päähän ja
pyyhki hikeä otsaltaan. Sittenkuin muutkin olivat hetkisen levähtäneet,
otettiin heinistä rautaseiväs ja kaksi lapiota, joilla rivakimmat
joukosta tuota pikaa kaivoivat kolmea kyynärää syvän kuopan. Se
verhottiin sisältä puunoksilla, sammalilla ja heinillä. Sitten
vedettiin kuorma kuopan partaalle, ja Pernajan kirkon pienempi kello
paljastettiin heinistä esiin.
Kaikki miehet, paitsi Tuomas, tarttuivat siihen kiini, ja kumahtaen
putosi kello hautaansa.
— Niin, siellä sinä nyt makaat, lausui pappi. Saa nähdä, kuka meistä on
mukana sinua nostamassa takaisin ylös. Minun ei ole tarvis kehoittaa
teitä, rakkaat ystävät, pitämään salassa sen mitä nyt olemme tehneet.
Meidän maamme kirkot ovat jo saaneet kärsiä niin monet vahingot,
ettei ole varaa enää useampiin. Tätä aarretta ei vihollinen ainakaan
saa ryöstetyksi, yhtä vähän kuin niitä kolmea kynttiläkruunuakaan.
Täyttäkää nyt hauta, ja peittäkää niin ettei mitään jälkeä tästä meidän
toimestamme jää näkyviin.
Ratsutilallinen otti sylyyksen heiniä heittääksensä ne kuoppaan, mutta
hänet työnsi syrjään Tuomas, joka uhkamielisesti puhkesi sanomaan:
— Hei, hei, se on minun ja meidän Herramme kello; ei kukaan muut kuin
minä saa haudata sitä. Hän on minun morsiameni ja 34 vuotta on hän
ollut minulle uskollinen. Hän paleltuu, jos hänet haudataan ilman
kääriliinoja. Veisatkaa ruumisvirsi, lukkari, veisatkaa, lukekaa
rukoukset, pastori! Minä soitan kelloja piu—pau—pom, piu—pau—pom!
Kappalainen ja kirkon vartija koettivat hyvillä sanoilla ja puolittain
väkivallalla saada Tuomasta antamaan tilaa, mutta hän huusi ja reuhtoi
uhkaavasti käsillään, valmiina puollustamaan itseänsä.
Kun siinä parhaillaan neuvoteltiin mitä olisi tehtävä, astui Janne
esiin ja sanoi viekkaasti:
— Minusta Garpgårdin Tuomaan tulisi itse verhota morsiamensa
käärinliinoilla ja lukea rukoukset; me toiset, me vaan peitetään hauta
sitten kun hän tahtoo.
Tuomas katsahti ylös; hänen puoliksi suljetut harmaat silmänsä
välähtivät. Siinä tuokiossa oli hän riistänyt vanhan takkinsa yltään ja
laskeutunut kuopan reunalle, josta käsin hän sitten peitteli takillansa
vielä näkyvän osan kelloa. Hän sovitteli ja laitteli peitettä kylmän
malmin ympärille ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsukainen.
— Kas niin, nyt on hänellä lämmin levätä, sanoi ukko tyytyväisenä ja
nousi. Sitten pani hän kädet ristiin ja mutisi muutamia rukouksia
toisten asetellessa puunrunkoja kuopan päälle ja kattaessa sitä
sammalilla ja kivillä.
Kun kaikki oli valmista, lausui pappi:
— Suuri kiitos teille, hyvät ystävät, tästä palveluksesta, jonka
olette tehneet kirkollemme. Ja hän jatkoi empien: kirkossa tulee
jonkun aikaa tästä puoleen ainoastaan rovasti silloin tällöin
saarnaamaan. Katsokaas, minun täytyy jättää teidät, viedäkseni talteen
jälellä olevat kirkon hopeat. Mutta sitä paitsi on meidän armollinen
hallituksemme hänen korkea-arvoisuutensa piispan kautta antanut maan
papeille oikeuden joksikin aikaa jättää seurakuntansa, ja koska
vihollinen milloin tahansa saattaa yllättää meidän kotimme, täytyy
minun kirkonhopeain ja oman perheeni turvallisuuden tähden paeta.
Ymmärrättekö minua, rakkaat ystävät?
— Kyllä, herra pastori, me ymmärrämme teitä, lausui Hannu terävällä
äänenpainolla. Me toivotamme teille sitä rauhaa, jota me itse piakkoin
kaipaamme. Minä olen liian vanha pakenemaan. — Lähtekäämme nyt kukin
kotiamme huomispäivää odottamaan. Rukoilla meidän täytyy, mutta valvoa
ehkä myös!
Paluumatka maantielle kävi sangen pian. Ainoastaan vastenmielisesti oli
Tuomas seurannut mukana. Hänet oli kuitenkin saatu houkutelluksi sillä
tekosyyllä että hänen olisi muka hankittava kukkasia armaansa haudalle.
Päätään nyökäyttämällä oli kellonsoittaja ilmaissut myönnytyksensä.
Nyt kulki hän käsivarret veltosti riipuksissa ja katse tylsänä,
välittämättä aamukylmästä ja tuulesta, joka häilytteli hänen repaleisen
paitansa kielekkeitä.
Maantien reunassa riisui kirkonvartia hevosensa valjaista, ja Jobst
herra kiipesi sen selkään. He olivat hiljaisuudessa sopineet siitä että
pastori saisi ratsastaa kirkonkylään, joutuakseen pikemmin kotiin ja
sitten pois Suomesta.
* *
Kun kappalainen Justinus Totilus vuonna 1722 palasi pakoretkeltään
Ruotsista, ei yhtään ainoata ollut enää elossa niistä, jotka olivat
olleet mukana hautajaisissa Röysön suolla. Paikkaa minne ne kolme
kynttiläkruunua oli kätketty, ei Jobst herra enää voinut löytää — sen
salaisuuden on suo osannut säilyttää — mutta kello kaivettiin esiin ja
riippuu tänäkin päivänä paikallaan Pernajan kirkontapulissa.