(1711).
Honkametsäiselle hiekkaharjulle, joka etelään käsin ulottuu Suvantoon
Kiviniemen luona, oli eräänä iltana elokuun lopulla leiriytynyt pieni
parvi jalkarakuunoita. Ilma oli kolea, mutta salatakseen oloansa eivät
he olleet sytyttäneet lämmittävää nuotiovalkeata, vaan ainoastaan
pienen tulennoksen, jonka ääressä kaksi miehistä paistaa kärventeli
muutamia koivupuikkoihin varrastettuja jäniksiä. Lopetettuaan
toimensa, jota toiset suurimmalla huomiolla olivat seuranneet, alkoi
iltaisen syönti. Kukin piti siinä hyvästi puoliansa; voimakkaat
leuvat pureskelivat leveitä pettuleivän viipaleita ja likaiset sormet
silpoivat lihaa kalan selkäruodosta. Tuon tuostakin ryypättiin aimo
kulaus hapanta piimää parista puuleilistä.
— Kas niin, Volmari ja Saarela, nyt teidän on hyvä aika lähteä
vahtivuoron vaihdolle — lausui suomeksi pienen parven päällikkö,
kapteeni Simo Torakka. Pitäkää silmänne auki ja antakaa merkki
tavallisella tavalla, kun kuormat lähenevät siltaa. No, mitä te
siekailette, ovatko jalkanne pölkkyjä, häh! Sukkelaan tielle, niin
ennättävät ehkä vielä toisetkin saada muutaman suupalan ennen tappelua.
Ne, joille nämä sanat lausuttiin, nousivat seisalleen, tarttuivat
kivääreihinsä ja katosivat äänettöminä metsän peittoon Kiviniemen
puolelle.
Kapteeni istahti tyhjälle säkille ja muut miehet heittäytyivät
nurmikkoon ympärille. Leirikuva ei näyttänyt juuri kovin
sotilaalliselta. Ellei olisi kimallellut sinne tänne heitettyjä aseita
ja jokunen pistooli vyössä, ei kukaan olisi voinut aavistaa että tässä
oli urhoollisten värvättyjen jalkarakuunojen eli «Sissien», niinkuin
heitä kansan kesken nimitettiin, kantajoukko, vaan luullut, että ne
olivat joitakin maankulkureita. Ei edes upseereillakaan ollut mitään
ulkonaisia merkkejä arvostaan. Hetkisen vaitiolon perästä rupesi
Torakka taas puhumaan:
— Minä huomaan että potrat poikani ovat täysin levänneitä, kosk'ei
kukaan jaksa edes maata. Jutellaanpa sitten vähäsen, niin aika kuluu
ratommin. Suru majurin kiinijoutumisesta ei nyt tarvitse ijankaiken
tukkia urhoollisten miesten suita. Luukkoinen oli kyllä reippain meistä
kaikista, vaan Kuninkaallisella Majesteetilla on kyllä muitakin kelpo
upseereja Suomessa. — Katsokaas, miehet, näettekö mitä minulla on tässä
— hän veti esiin vähäisen käärön suutupakkaa —; tässä on viimeinen
jäännös hänen kreivillisen ylhäisyytensä kenraali Nierohtin lahjasta
majurille ja minulle urhoollisuudesta sodassa, ja nyt minä tahdon
jalomielisesti suoda puolen tästä mustasta mitalista sille teistä, joka
kertoo parhaan jutun.
Miehet nousivat puoliksi istualleen ja katselivat ahnain silmin
kapteenin kädessä olevaa aarretta.
— Minkälaisia juttuja ne sitte pitää olla, kysyi eräs heistä,
luutnantti Tarhanpää.
— Niin tosiaan, sinäpä, Olli, oletkin oikea mies alkamaan. Sinä, joka
ennen olet ollut ryssän palveluksessa, olet kyllä siellä rajan toisella
puolella oppinut kehumaan. Kerroppa nyt jostain urostyöstäsi, mut
valitsekkin oikein mehevä, muutoin menee tupakka sivu leukojesi.
— Olkoon menneeksi, herra kapteeni, ja lyhyesti vaan navakasti.
Jos minä nyt alan elämänvaiheitteni alusta, niin sanon että minä
olen synnyltäni karjalainen Slovankasta Inkerinmaalta, otettiin
19-vuotisena venäläiseen sotapalvelukseen, tulin vuonna 1703 hänen
tsaarillisen majesteettinsa käskystä siihen paikkaan, johon uusi
Pietari piti rakennettaman. Siellä sain käskyn pieksää ja rääkätä
suomalaisia talonpoikaistyömiehiä, kun he kantoivat kiviä sylissään
ja soraa nutunliepeissään, mutta sitten sain erään kerran itse
maistaa solmuruoskaa siitä etten kylliksi kovaa lyönyt muuatta
jo ennestään puolikuollutta raukkaa. No niin, se ei oikein mulle
maistunut, ja iltasilla pistin minä sapelini aliupseeriin — se
tapahtui leirin ulkopuolella illan kähmässä — ja pakenin kirvelevin
nahoin karjalaiselle niemelle. Tulin sitten sattumuksesta Taneli
Luukkoisen ja kuninkaan palvelukseen. Taneli oli silloin kapteeni ja
oli hänellä alaisenansa vaan yksi 42-miehinen komppania. Ensimäisellä
retkellä vihollista vastaan pistin minä hengeti neljä ja haavoitin
puoliviidettä; sen tempun jälkeen nimitti kapteeni minut korpraaliksi.
— Siinä oli palkkaa kylliksi, tarvitsemattasi vielä saada tätä
harvinaistupakkaa, sanoi Torakka kuivasti. Onko sulla vielä muuta
kertomista?
— Ei, vastasi toinen; tietäähän kapteeni kyllä, että olen sivullanne
monet kerrat tapellut ja tehnyt viholliselle vahinkoa ja haittaa.
— Jokapäiväistä työtä! Mutta jatkappas sinä, Sidensnöre, jolla on
hienoa ruotsalaista verta suonissa ja osaat lukea ja kirjoittaa
yhtä hyvin kuin meidän Berthold Antonius! Sinähän osaat liikutella
parempaakin asetta kuin kynää. Mistä teosta sinä enimmin ylpeilet?
Puhuteltu, 20-vuotias nuorukainen, pitkä ja roteva, kohottautui
toiselle kyynäspäälleen ja lausui:
— Urhoollisten jalkarakuunain joukossa, jossa joka miehen tulee
olla uljasta poikaa, on varsin vähäiseksi kiitokseksi voida sanoa
lyöneensä kuoliaaksi kymmenkunnan vihollista. Minä muistutan sen
vuoksi mieleenne, kuinka minä, kun toukokuussa majailimme Koivistolla
ja näimme nälkää että sielu oli vähällä lähteä käpälämäkeen, hiivin
kenraalin kortteeriin Liljendaalissa ja palasin kantaen puolta tynnöriä
ruista ja siankinkkua selässäni. Muistelen että te palatessani tulitte
jokseenkin iloisiksi. — —
— Niin kyllä, se oli oiva teko, sanoi eräs miehistöstä. Sidensnöre
on aina ollut vankka ja rohkea partioretkeilijä sekä hyvä toveri. Ja
rukiista ja kinkusta sietää hänen saada ylimääräinen palkinto.
— Malttakaas, malttakaas, ystävät, kehoitti kapteeni. Tuomio ei saa
langeta, ennenkuin kaikkia asianosaisia on kuultu. Suu käymään, Siuri,
sinulla kaiketi pitäisi olla yhtä ja toista kerrottavaa, sinä musta
tattaripeijakas!
— Niinkuin kapteeni käskee, vaikka kehuminen ei ole minun tapojani.
Kertoakseni kumminkin jotain uutta tovereille, tulkoon sanotuksi, että
minä viime perjantaina, kun minut lähetettiin vakoilemaan Taipaleeseen,
sain kuulla että neljä kasakkaa nukkui eräässä pirtissä. No, mitäs oli
tehtävä, minä nostin muutamia hirsiä oven pönkäksi, kokoilin halkoja,
olkia ja lastuja nurkkiin ja sytytin kokon palamaan. Silloin mahtoi
ruveta savun haju tuntumaan pahnassa, sillä ne neljä sian ryökälettä
röhki ja töykki sisällä niin vietävästi.
— Eikö ainoakaan päässyt ulos?
— Kyllä, neljä sielua lakeistorven kautta; ruumiit olivat liian paksuja
mahtuakseen mukana. No, mitäpä siitä enää puhutaan; minä otin heidän
neljä hevoistansa ja möin ne kenraali Armfeltin joukolle.
— Minkätähden sinä et ole virkkanut tapauksesta ennen?
— Enhän minä tuonut mukanani vankeja enkä tavaraa.
— Mutta sen sijaan minä toin, puhkesi majoittaja Lammasharju sanoinaan.
Minä se olin, pojat, joka sen ryssäläisen everstin reestä sieppasin
ne 80 luotia hopeata, jotka majuri sitten myötti Savonlinnassa 60:een
karoliiniin.
— Kehu mitä kehut sillä urostyöllä, sanoi Torakka, kaiketi muistanet,
ettei me siitä saaliista paljoa lihottu.
— Ehkäpä Paavo Koivistolaisella on parempi juttu kontissaan, lisäsi
Siuru.
— Eipä kehumista, vastasi Paavo, minä vaan löin ja pistin kuin vimmattu
pakana, etteivät majuri ja kapteeni Ritz joutuisi ryssien käsiin;
muistattehan sen kerran kun meidät yllätettiin puolitoista peninkulmaa
Viipurista.
— Kyllä, minä näin että sinä taistelit kuin arkkienkeli, Paavo. Minusta
näytti että sinä purit korvankin yhdeltä. Miltä maistui?
— Niinkuin kapteeni käskee, kuului vastaus. Mutta onkos kapteeni
kuullut, että moskovalaiset löivät majurin rautoihin, kun hän pahoin
haavoitettuna vietiin Pietarin puolelle. Saman ne tekivät muutoin
meidän urhoolliselle kapteenillemme Tillaiselle ja luutnantille. Minä
en enää muista hänen konstikasta nimeänsä.
— Sen ne kyllä saavat vielä maksaa, ehkä jo tänä yönä. No, Niilo
Tompura, onkos sinulla mitään lystiä kerrottavana, niin ann' tulla!
— Ei, herra kapteeni, vastasi lyhytkasvuinen keski-ikäinen,
leveänaamainen ja sinisilmäinen mies.
— Etkö sinä sitten olekkaan ollut mukana sodassa koko näinä kuutena
vuotena?
— Olenhan tuota, herra kapteeni.
— Onko vihollinen vääntänyt sinulta kielen kantimiltaan, ettet osaa
muuta kuin myötellä ja kieltää?
— Ei, herra kapteeni.
— Sinä olet tuhma ja itsepäinen kuin seitsenkertainen sonni.
— Niinkuin herra kapteeni käskee.
Miehistö nauroi kapteenin turhilla kokeilla saada harvapuheista
Tompuraa virkkamaan muuta kuin välttämättömimpiä sanoja.
— Minä tiedän, huudahti Tarhanpää, että siitä päivin, kun ryssä Nyenin
luona riisui alasti ja paistoi Tompuran isän ja äidin ja kaksi sisarta
päällepäätteeksi, hän usein, — —
— Nyt ei ole sinun vuorosi puhua, keskeytti häntä Torakka, joka
nähtävästi oli itse halunnut saada sananvuoron. Nyt kerron minäkin
teille jutun. — Hän alkoi. — Sodan alussa palvelin minä pelkkänä
ratsumiehenä Inkerinmaalla aatelislipun alaisena ja sitten ratsumestari
Roosilla renkinä, vaan aina minua käytettiin partioretkillä.
Vuonna 1710 jouduin minä Kivekkään joukkoon, ja päästettyäni yli
100 ryssää päiviltä ja tehtyäni monta vankia, pääsin luutnantiksi.
Niin, tammikuussa oli minulla 11 miestä omassa johdossani ja silloin
kirjoitti Berthold puolestani hänen kreivilliselle ylhäisyydellensä,
pyynnön saada asettaa oman komppanian. Sain luvan ja sinetillä
vahvistetun kapteeninvaltakirjan. Se on minulla täällä taskussa sekä
käsky ja määräys pitää teitä vahvassa kurissa. Totta puhuen, olenpa
iskenyt rikki satasen vihollista ja tusinan päälliseksi. No, mitäs
arvelette?
— Minusta, vastasi Koivistolainen mielistellen, kapteeni saa pitää
tupakan omina hyvinään.
— Niin minustakin, sanoi Torakka ja antoi vähäisen kääryn pujahtaa
takaisin housunlakkariin. Mutta nyt on aika tarkastaa onko musketit
kunnossa ja vänkiruuti kuivaa.
Tuskin oli kapteeni saanut sen sanotuksi, kun hän ja kaikki muut
säpsähtivät. Pitkä vihellys, jota seurasi kaksi lyhempää, kuului
pohjoisesta päin metsästä.
— Muutamia meikäläisistä on lähestymässä, mene sinä Tompura niille
vastaan, käski kapteeni.
Käsketty totteli ja kiiruhti metsän sisään, mutta ei kestänyt kauvempaa
kuin pari minuuttia, ennenkuin hän taas tuli näkyviin, mukana kaksi
miestä. Vanhempi heistä, pitkävartisissa saappaissa ja kulunut
ryssänkauhtana yllä, kantoi olallansa pitkää rakuunasapelia. Toinen,
katsastelukirjuri ja luutnantti Barthold Antonius, veti huomion
puoleensa tavattoman pulskalla tummansinisellä sarkapuvullaan. Kevyt
miekka, hopeahelainen pistooli ja mitali rinnassa osoittivat parempaa
varallisuudentilaa ja saavutettua kunniaa. Nähdessään heidän tulevan
nousivat kaikki seisalleen ja tervehtivät. Torakan puoleen kääntyen
lausui Antonius:
— Minä olen matkalla Armfeldtin leiriin viemään käskyjä ja kirjeitä.
Poikkesin tänne luoksenne saamaan jotakin juotavaa; olemme kulkeneet
kaksi peninkulmaa levähtämättä.
Eräs rakuunoista toi piimäleilin ja Antonius seuralaisineen joi siitä
pitkät siemaukset. Sitten virkkoi edellinen:
— Ensiksi kerron teille sen uutisen että me nyt olemme saaneet papin.
Sotakonsistoorio on jalkarakuunain saarnaajaksi nimittänyt Henrik
Lechlinin, joka on kauvan kärsinyt puutetta ja ollut puolikymmentä
vuotta pakolaisena virastaan Toksovassa. Sitten tuon minä mukanani
kopion kuningas Kaarlen viimeisestä kirjoituksesta kenraalille ja olen
saanut käskyn lukea sen sekä sotaväelle että rahvaalle.
— Asentoon, pojat, komensi Torakka, ja lakit päästä: kuunnelkaapa mitä
kuningas kirjoittaa.
Kaikki nousivat ja asettuivat riviin Bartholdin eteen, joka kuuluvalla
äänellä luki seuraavaa:
«Me lähetämme käskymme Suomen ja Pohjanmaan maaherroille, että he
pitävät teille varalta kaikkinaista apua ja kannatusta, mutta kun
Suomi koko sodan ajan on kärsinyt suurempaa rasitusta kuin mikään
muista lääneistä niin yhdessä kuin toisessa katsannossa ja sentähden
heidän kustannuksiansa mikäli mahdollista on helpoitettava ja
huojennettava, niin käsketään Meidän Tukholmassa oleva neuvostomme ei
ainoastaan lähettämään sinne enemmän miehistöä, mikäli tarpeelliseksi
havaitaan, vaan myöskin viljaa ja muita elatustarpeita joukkojen
ylläpidoksi. Teidän tulee, paitsi muita tarpeellisia toimenpiteitä,
joita maanpuollustaminen vaatii, totuttaa rahvasta käyttämään kivääriä
ja kehoittamalla kehoittaa heitä niinhyvin metsissä kuin muutoin
ahdistamaan vihollista ja tekemään sille vahinkoa. Asujamia ei pidä
jätettämän vihollisen saataville, vaan ne, joita ei voida käyttää
vastarintaan, ajoissa käskettämän pakenemaan tavaroineen kauvemmaksi
sisämaahan armeijan taakse ja jättämään maan tyhjäksi jälestänsä, ettei
vihollinen mitään ravinnoksensa löytää mahtaisi; kieltäen samalla
hengen menettämisen uhalla antamasta viholliselle vähintäkään muonaa
tahi maksamasta hänelle mitään pakkoveroja.» — Näin kirjoittaa meidän
armollinen kuninkaamme Benderistä 7 päivänä tammikuuta 1711.
Kun lukeminen oli päättynyt, alettiin miehestä mieheen keskustella
kuninkaan käskyn sisällyksestä ja merkityksestä.
— Ymmärrätkö nyt, Tompura, sanoi Siuri, että Kuninkaallinen Majesteetti
käskee, ettet saa antaa viholliselle mitään syötävää, vaan pitää
sinun riippua hänessä kiini kuin iilimato ja tehdä hänelle kaikkea
mahdollista vahinkoa?
Tompura nyökäytti ymmärtävänsä.
— Meidän tulee siis hävittää ja polttaa omaakin maatamme, lisäsi
kapteeni, no niin tehdäänpä vaan työtä käskettyä siinäkin!
Mutta kaikki keskustelu päättyi tähän, sillä Kiviniemen puolelta
kuului yökehrääjän kirmakka vihellys miesjoukon korviin. Se oli merkki
lähimmästä etuvartiosta. Yks kaks olivat leirimiehet keränneet aseensa
kokoon ja Torakka etunenässä lähti joukkue kiireesti liikkeelle.
Ainoastaan neljännestunnin noudattivat he maantietä, sitten hiipivät
he, jakautuneina kahteen osastoon, pitkin metsänrintaa.
Puoli, tuntia kului jännittävässä odotuksessa.
Silloin näkyi kirkkaassa kuuvalossa kaksi kuormaa, vartiokuntana
parisenkymmentä venäläistä sotamiestä, ajavan mäkeä alas kapeaa siltaa
kohden. Tuskin oli ensimäinen hevonen laskenut toisen etujalkansa
sillalle, kun Torakka kuuluvalla äänellä komensi: Laukaiskaa!
Kiväärit pamahtivat. Viisi ryssää kieritteli verissään maantiellä ja
toinen hevonen tupertui turvallensa, kaula läpiammuttuna, tehden turhia
nousemisen yrityksiä.
— Iskekää kiini, pojat, elkääkä antako yhdenkään ainoan kanaljan
päästä pakoon, huusi kapteeni ja laukasi pistoolinsa suoraan
vasten vartiokunnan päällikön naamaa. Hirmuinen mellakka syntyi.
Venäläiset, joilla ei ollut ollut aavistustakaan väijytyksestä, vaan
olivat kaikessa rauhassa aikoneet kulkea Käkisalmeen, joutuivat
mitä suurimpaan hämmästykseen; kivääriänsä eivät useimmat ehtineet
laukaista, sillä jalkarakuunat olivat heissä ihan käsin. He
puollustivat itseään kuitenkin vimmatusti. Jalkarakuuna kersantti
Kekäläinen, sai miekanpiston keuhkojensa läpi ja Siurin vasen käsivarsi
riippui puoliksi poikki hakattuna. Koivistolainen sai pajunettipiston
reiteensä, vaan jaksoi kuitenkin pyssynperällä surmata vastustajansa.
Kun Berthold kahden jalkarakuunan kanssa, jotka olivat seisoneet
reservissä, kovasti huutaen hyökkäsi esiin, alkoivat jälelle jääneet
ryssät juosta metsään.
Tompura, joka vuoti verta parista keveämmästä haavasta, pyyhki hikeä
otsaltaan; silloin havaitsi hän että eräs kuorman ajajista, joka oli
piiloutunut etumaisen nelipyöräisen vankkurin alle, tarttui johonkin
esineeseen kuormalta ja alkoi juosta sillalle. Siellä kohtasi häntä
eräs rakuuna, joka iski miestä, vaan tämä väisti, kääntyi yht'ruttoa
takaisin ja koki juosten paeta pitkin eteläistä joenrantaa.
— Ota kiini, kuului pari ääntä huutavan.
Tompura juoksemaan minkä käpälästä lähti. Pakeneva viskautui silloin
jokeen kahlatuksensa yli, mutta Tompura ei siekaillut hypätä jälkeen ja
onnistui hänen tarrata kiini miehen toiseen jalkaan, kun tämä oli jo
lähellä toista rantaa.
Tänne kinkku, karjasi Tompura ja paukautti vasemmalla nyrkillään ryssää
selkään. Tänne kinkku taikka hukutan sinut! Ryssä, joka tietysti ei
ymmärtänyt sanaakaan puheesta, vaan ymmärsi kyllä iskut, hakkasi
ympärinsä minkä ennätti ja sätki jaloillansa. Viimein onnistui hänen
paiskata lihan kappaleella vastustajaansa kasvoihin niin voimakkaasti,
että suusta ja nenästä turskusi verta.
— Pidä puoliasi, toveri, ja kisko ryssä tänne, kuului kehoittavia
huutoja rannalta.
Kehoitusta ei Tompura tarvinnut. Kun hän näki kinkun putoavan veteen
ja vajoavan, kohensihe hän pystyyn ja kahmasi käsivarsin ryssää
vyötäisiin. Tämä repi Tompuraa tukasta ja raapi hänen kasvojansa.
Sellainen pelmuutus hämmensi suomalaisen niin, että vastustaja oli
vähällä päästä irti. Mutta nyt sai Tompura taas kiini hänen jalastansa
ja veti häntä syvälle päin niin että molemmat kamppailijat katosivat
veden alle. Poreista ja veden vyörystä saattoi kuitenkin nähdä että
taistelua jatkettiin.
Suurella mielenkiinnolla olivat Torakka, Barthold ja pari muuta
katselleet kaksintaistelua, mutta kun hetken kuluttua vesi tyyntyi
eikä mitään Tompuraa tullut näkyviin, komensi kapteeni pari rakunaa
veteen. Kului kuitenkin useita minuutteja, ennenkuin he saivat käsiin
etsittävänsä. Rannalle vedettiin kaksi hengetöntä ruumista.
Tompura ei ollut päästänyt saalistansa. Käsivarret olivat jäykästi
puristuneet vastustajan jalkojen ympäri, ja leuvat pihtien tavoin
pureutuneet kiini hänen toiseen käteensä.
Tuntia myöhemmin oli jalkarakuunoilla valmis hauta luotuna, ja sinne
laskettuna kolme kaatunutta toveria. Kapteeni piti puheen, joka kesti
kolme minuuttia, yhden kullenkin, ja sen päätti hän näillä sanoilla:
— Katsokaas pojat, Tompura oli sentään urhokas partiomies ja
uskollinen alamainen. Hän noudatti kuninkaan käskyä ahdistaa
vihollista kaikin voimin, ja sentähden kunnioitan minä hänen hautaansa
kallisarvoisimmalla kalulla mitä minulla on.
Ja silloin laski hän haudalle sen pienen tupakkakääryn.
Tätä pitivät jalkarakuunat sangen kauniina tekona, mutta kaikki loivat
pitkän erokatseen siihen vähäiseen muistomerkkiin, ennenkuin taas
lähtivät liikkeelle hävittämään ja uutta saalista hakemaan.