(1711).
Oikeastaan omisti Kukkarannan muori ainoastaan puolen nuottaa, joten
saaliistakin vain puolet tuli hänen osalleen; mutta koska naapurin
isäntä eukkoineen lapsineen oli kuollut ruttoon ja talo jäänyt
autioksi eikä perillisiä ollut ilmoittaunut, niin oli Kukkarannan
muorin mielestä toisinaan koko nuotta hänen omansa. Hän olikin viime
talvena kutonut uuden kolmea syltä pitkän kappaleen ja pannut sen
«osakas-puoliskoon»; senpätähden olikin muorilla mielestään sitä
enemmän syytä puhua «meidän nuotastamme.»
Ja nyt oli se meressä, mutta oli maihin päätymäisillään tuossa
mainiossa silakka-apajassa Suomalaissaaren luona. Entisinä
hyvinä aikoina, kun saaristossa oli kyllälti väkeä, oli, paitsi
«nuottapäällysmiestä», Kukkarannan isäntää, kolme reipasta miestä
katsottu tarvittavan nuottaa hoitamaan, sillä se oli 55 syltä pitkä ja
7 kyynärää korkea. Mutta nyt ei ollut varaa panna muuta kuin yksi mies
ja kaksi vaimoa, joista tietysti Kukkarannan muori itse oli toinen.
Mies — se oli hänen nuorin poikansa, joka oli kolmannellakolmatta
ikävuodella ja jonka nimi oli Kaarle Antero. Yksin hoiti hän nyt
nuottaa toisella laidalla, kun toisella vetivät äiti ja Loviisa
Ulriikka, kalastajan tytär Sipoon Kaunissaarelta. Tyttö oli vastikään
tullut veneellä selän poikki lainaamaan vakallisen rukiisia jauhoja, ja
kun hänen kumminsa, Kukkarannan muori, oli sanonut että hän kentiesi
saisi vähän tuoreita silakoita kotiviemisiksi, jos malttaisi jäädä
vetämään yhtä apajaa, niin oli hän jäänyt, ja mielelläänpä jäikin,
sillä siitä oli viikkoja kulunut, kun hän viimeksi oli nähnyt Kaarle
Anteron. Mutta siitä hän ei virkkanut mitään.
Ja nyt oli, niinkuin sanottu, nuotta jo likellä rantaa, eikä silloin
ollut aikaa tyhjiä rupatella. Muori kiskoi kiskomistaan ja mietiskeli
itsekseen, että tokkohan hänen kaksi vanhempaa poikaansa, jotka viisi
vuotta sitten olivat lähteneet sotaan, vielä elivät ja mahtoivatkohan
koko aikana saada edes kertaakaan kunnollista suolasilakkaa syödäkseen.
Kaarle Antero, jonka jäntereisessä ruumiissa asui hyvän sävyinen mieli,
oli hyvillään runsaasta saaliista, ja samalla hän tuumaili että olipa
arvon hyvä että vaikka tänään oli lauvantai, hän oli tullut ottaneeksi
puhtaan paidan, koska Loviisa Ulriikka oli sattunut heille tulemaan.
Kun nuotan köydet oli saatu rantaan ja jonkun aikaa oli lapettu märkää
nuottaa, sanoi Kaarle Antero verkalleen:
«Tänään saamme mitata silakoita tynnyrittäin eikä kapottain.»
«Hyväpä olisi», huudahti äiti, «jos Jumala taas kerrankin siunaisi
köyhän apajan! Luuletko siinä olevan neljän tynnyrin paikoilla?»
«Niillä vaiheilla tai hiukan enemmän.»
«No, sitten suolaan runsaan tynnyrin verran osakaspuoliskon edestä. Ei
tuota tiedä, kuka sitä vielä voipi tulla perimään.»
Nyt ehti nuotan perä rantakiville, ja vesi oli oikein paksuna kaloista.
Silakanpoikaset mennä vilistivät sivuttaisin silmukoista ja katosivat
merenpohjalle päin. Mutta isot, ne eivät päässeet mihinkään, vaan
makasivat väristen ja räpistellen, niin että vesi ja suomukset
pärskyivät. Lokit lentelivät kerjäten pienissä piireissä Loviisa
Ulriikan pään päällä, ja kun Kaarle Antero näki, että hän oli heittänyt
heille suuren silakan, viskasi hän pari kolme muuta perässä. Täytyyhän
tässä olla vähän antelias linnuille, tuumi hän.
«Sill'aikaa kun käännätte verkon ja tyhjennätte kalat vasuihin, menen
sisään ja keitän oikein hyvää ruokaa. Täytyyhän sitä joku kerta
vuodessa semmoisellakin herkutella.»
Näin sanoi muori, mennessään saaren länsipuolisessa painanteessa
sijaitsevaa tupaa kohti, jossa hän poikansa kanssa asui.
Nuoret jäivät työhön, ja ripeästi se luistikin. Kaarle Antero oli juuri
rupeamaisillaan lappamaan nuottaa veneeseen, kuin hän äkkiä pysähtyi ja
kysyi:
«Miksi et ole niin pitkään aikaan ollut meillä?»
«Eihän sitä olisi puuttunut halua käydä katsomassa naapureita toisilla
saarilla. Mutta entäs sinä itse? Matka täältä Kaunissaarelle ei liene
sen pitempi kuin sieltäkään tänne.»
«Enhän ole voinut jättää äitiä yksin pyydyksineen.»
«Enkä minä isää... yksiinpä tuo menee. — Kuulehan, Kaarle Antero»,
jatkoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, «koetappas arvata erästä somaa
arvoitusta, jonka isä eilen opetti minulle. Hän oli sen nuoruudessaan
kuullut muutamalta Ahvenan merimieheltä.»
«No, anna tulla!» sanoi nuorukainen, asettuen kivelle istumaan ja
nojaten käsillään polviinsa.
«Tämmöinen se arvoitus on», jatkoi Loviisa Ulriikka hiukan hämillään:
«Makea kuin mansikainen,
Kaikki sitä halajais;
Kukaan kyllästyis ei vainen,
Vaikka millä mitoin sais.»
Kaarle Antero mietti hetkisen, mutta sitten hän napsautti
keskisormellaan peukaloa vastaan ja huudahti:
«Mitä saan, jos arvaan oikein?»
«Ehkäpä saat jonkun pienen muistin.»
«Tässä on selitys» — Ja Kaarle Antero veti tytön polvillensa ja painoi
suudelman hänen huulillensa. Loviisa Ulriikka aikoi ensin huutaa,
mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä nuorukainen suuteli häntä
vielä useita kertoja, ja kiireessä oli tyttö kietonut kätensä hänen
kaulaansa. Sitten he istuivat pitkän aikaa kuiskaillen, kuulematta
miten aallot loiskuivat rautaa vastaan tai kalalokit kirkuivat.
Mutta silloin tuli muori takaisin rantaan, ja samassa seisoivat nuoret
suorina nuotan vieressä. Eukolla oli hyvät silmät; hän näki, että
vasuissa, oli runsaasti viisi tynnyriä silakoita, ettei nuottaa vielä
oltu lapettu veneeseen ja että Kaarle Anterolla, jolla oli ollut
kaksi kalansuomusta poskella, nyt oli vain yksi, jota vastoin Loviisa
Ulriikka oli saanut suomuksen ylähuuleensa. Niin, niin!
Mutta muori ei sanonut mitään, naureskelihan vain itsemielessään.
Hänen miesvainajansa oli kerran nuorra miessä hänen tähtensä seisonut
päällään täydessä kalavasussa!
Kun kaikki olivat tulleet tupaan, sylkäsi Kaarle Antero kerran ja
yskäsi kahdesti. Sitten hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja sanoi, että
Loviisa Ulriikka ja hän nyt olivat kihloissa ja huomenna he aikovat
lähteä kirkolle panettamaan kuulutuksiin.
Kukkarannan muori tarttui poikansa ja tytön käteen ja sanoi
odottaneensakin että niin kävisi. Sitten hän luki siunauksen heidän
ylitsensä ja toivotti heille onnea.
Kun äiti sitten meni ulos, jäi Kaarle Antero tyttöinensä istumaan
penkille ikkunan alle; täytyihän heidän tietenkin saada vähän jutella.
Auringonpaiste tulvasi ikkunasta sisään leveinä juovina, sääsket
hyppelivät pannen hienointa piipitystään, ja kimalainen röykytti
selkäänsä ikkunalasia vastaan suristen karkeata surinaansa. Koivuissa
tuvan ulkopuolella liversi pari peipposta, ja kärpässieppo viserteli
pensastossa; mutta kaikkea tätä soitantoa eivät nuoret kuulleet, siinä
kahden kesken istuessaan. — —
Iltapäivällä seurasi Kaarle Antero morsiantaan Kaunissaarelle, ja
seuraavana aamuna kolmen aikaan he taas istuivat veneessä matkalla
kirkkoon. Erkinniemellä he nousivat maihin ja kulkivat sitten jalan
puolitoista peninkulmaa. Kun kello löi 9, seisoivat he rovastin
virkahuoneessa pappilassa ja kuulivat, kuinka vanha kirkkoherra
harmaalla sulkakynällä piirsi heidän nimensä suureen mustaan kirjaan.
«Milloinka häät pidetään?»
«Viisi viikkoa ennen Mikonpäivää.»
«Vai niin, minulla ei tänään ole muita aviokuulutuksissa kuin teidät.
Ajat ovat levottomat, mutta täytyyhän ihmisten mennä naimisiin, vaikka
onkin sota maassa. Jumalan haltuun!»
Sydämmessä tuntui niin omituinen liikutus, kun nuoret kihlatut astuivat
vanhaan harmaakiviseen kirkkoon. Talvipakkanen ei ollut vielä kokonaan
haihtunut sen paksuista muureista, mutta ilman kosteus ja raakuus jäi
heiltä vallan huomaamatta. Saarna alkoi, ja harvalukuinen kirkkoväki
kuunteli hartaudella. Mutta sitten tuli tarkkaavaisuus keskeytetyksi.
Loviisa Ulriikka ja kaikki muut näkivät ihmeekseen vääpelin ja
muutamien sotamiesten astuvan sisään, niin että aseet kupeilla
kalisivat. Vääpeli harppasi pitkin askelin lukkarin penkkiin kuorissa
ja antoi kanttorille paperin, jonka tämä heti vei kirkkoherralle ylös
saarnastuoliin.
Oli siis tullut kuulutus; mitähän pahoja asioita se sisältänee,
tuumaili itsekseen moni.
Kun saarna oli loppunut ja rovasti oli lukenut rukouksen esivallan
puolesta, valtakunnan sotajoukon puolesta maalla ja merellä sekä maan
hedelmästä, oli vuoroon tullut Kaarle Anteron ja Loviisa Ulriikan
kuulutus. Heistä se sointui niin ihmeen kauniille; mutta pari heidän
tuttavistaan pani merkille, että kirkkoherran ääni värähteli.
Viimein tuli sen kuulutuksen vuoro, jonka vääpeli oli tuonut. Siinä
kenraalikuvernööri ja kaikkien Suomeen sijoitettujen ruotsalaisten
joukkojen ylipäällikkö, kreivi Karl Nieroht, lyhyesti ja pontevasti
vaati uutta sotaveroa.
Talonpojat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa kuullessaan mikä määrä oli
kunkin manttaalin suoritettava. Luettelo kuului: «2 tynnyriä rukiita,
1 tnri ohria, 1/2, tnriä ryyniä, 3/4 tnriä kauroja, 7 leiviskää kuivaa
lihaa ja 40 leiviskää heiniä.»
Mutta ei siinä vielä kyllin. Seurasipa toinen kuulutus, joka sisälsi,
että kolmannesrykmentit olivat täydennettävät ja Sipoon pitäjän tuli
asettaa 10 miestä. Koska valitettavasti oli huomattu — niin sanottiin
kuulutuksessa — että rusthollit ja ruodut olivat niskoitelleet ja
tehneet vaikeuksia täyttäessään velvollisuuksiansa korkeata kruunua ja
isänmaata kohtaan, niin lueteltiin nimeltä 10 nuorta miestä, joiden
käskettiin neljänkolmatta tunnin kuluessa saapua pääkortteeriin
Pernajan Sarvilahdella. Jos joitakuita heistä oli kirkolla, niin
olivat he heti «otettavat talteen», luki kirkkoherra edelleen ja
mainitsi lopuksi nimet. Viimeinen, joka huudettiin, oli kalastajanpoika
Karl-Anders Blomstrand Söderkullan saarelta.
Kun Kaarle Antero kuuli nimensä mainittavan saarnastuolista, meni hän
kalman kalpeaksi. Kirkko pilareineen, alttareineen ja vaakunakilpineen
alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän tuijotti eteensä. Mitenkä nyt
kävisi heidän, mitenkä äidin ja nuotan! Hän nousi verkalleen ja käveli
ulos käsityksin Loviisa Ulriikan kanssa. Tyttö veti hänet pois kirkon
seinän luo; siihen he istuivat sireenien alle ja itkivät. Oli niin
vaikea nyt keksiä lohdutuksen sanoja.
Tunnin kuluttua tuli vääpeli ja pyysi Kaarle Anteroa kiirehtimään;
heidän piti pian lähteä. Hänen vaatteensa saatettiin lähettää jälestä
pääkortteeriin.
Jopa se nyt oli ikävää!
Loviisa Ulriikka otti tertun valkeita sireenejä ja pisti sen sulhasensa
käteen.
«Jumala olkoon kanssasi», hän kuiskasi: «kyllä minä odotan sinua vaikka
kuinka monta vuotta!»
Sitten he suutelivat ja Kaarle Antero sanoi: «Vie terveisiä äidille ja
käy häntä joskus katsomassa, kun hän on niin yksin!»
<tb>
Tammikuun 6 p:nä 1719 iltapäivällä jättivät muutamat Pohjanmaan
rykmentin sotamiehet leposijansa Dufedin linnoituksessa Jemtlannissa ja
lähtivät hiihtäen etsimään tovereitansa, jotka olivat jääneet jälelle
paluumatkalla. Norjasta. Kauan he eivät olleet kulkeneet, kun tapasivat
lumeen puoleksi hautaantuneen sotamiehen. He vetäsivät lunta syrjään
muutamilla kuusen oksilla ja huomasivat, että mies, joka oli palvellut
Uudenmaan jalkaväen rykmentissä, oli paleltunut kuoliaaksi. He eivät
silloin vielä aavistaneet, että 600 heidän tovereistaan oli joutunut
yhtä onnettomaan kohtaloon. Kun tämä oli ensimäinen, niin he malttoivat
tutkia häntä vähän tarkemmin ja huomasivat, että hän jähmettyneessä
kädessään piti pientä kuivunutta kukkasta. Ja näytti siltä kuin olisi
se kerran ollut terttunen valkeita sireenejä.