(1710)
Sill'aikaa kuin Euroopan valtiaat kahdeksannentoista vuosisadan
ensi kymmenluvulla Espanjan perintösodassa ja isossa Pohjansodassa
parhaimpansa mukaan hävittivät toistensa maita ja kansoja, tuli
Aasiasta uusi vihollinen, joka ei välittänyt miekoista eikä
musketeista. Se vihollinen anasti nopeasti Pultavan voittajalta
Etelävenäjän, nutisti hiljaa ja helposti Unkarin, Puolan ja Itäsaksan
jalkojensa juureen ja valtasi alulla vuotta 1710 kaikki huomattavammat
rantaseudut Kuurin- ja Liivinmaalla sekä Virossa.
Silloinpa mahtava tsaarikin vapisi, sillä hän havaitsi että rutto
oli vaarallisempi vihollinen kuin ruotsalainen. Hän kiiruhti
joukollansa sulkemaan Inkerinmaan länsirajan ja kielsi hengen uhalla
kaiken yhteyden saastutettujen maakuntain kanssa. Ja tsaari Pietarin
onnistuikin suojella uusi hallituspaikkansa Nevan varrella, mutta sitä
hurjemmin raivosi suljettu vihollinen niiden venäläisten joukkojen
seassa, jotka piirittivät Riigaa ja Tallinnaa. Edellisistä tempasi
kulkutauti 900 miestä ja siihen lisäksi kolmannen osan kaupungin
väestöstä. Elokuulla kukistettiin Tallinna, ja nyt asettui kamala
vihollinen vaanimaan tilaisuutta päästäkseen Suomen puolelle.
Sellainen tilaisuus tarjoutuikin pian. Maalais- ja kaupunkiväestöä
riensi ruotsalaisesta maakunnasta pakoon sekä ryssää että ruttoa.
Muutamat kiiruhtivat Itämeren yli, toiset Suomenlahden poikki.
Jälkimäisten joukossa, niin kertoo vanha tuomiokirja, oli myöskin
komisaari Möller ja neljä nimittämätöntä miestä perheineen. He ottivat
kotieläimensä ja irtaimistonsa mukaansa laivaan ja purjehtivat
pohjoiseen. Heidät ja heidän mukanaan kuoleman vei tuuli maihin
Pellingin saaristoon Porvoon pitäjässä.
Sundön rantaan kasattiin sänkyjä ja patjoja, turkkeja ja vuotia,
mattoja ja palttinapakkoja, elintarpeita ja tupakkaa. Möller
seuralaisineen «anasti väkisin» asunnokseen Antti Hannunpojan pirtin,
vaan ainoastaan pari päivää kesti kun jo kaikki viisi makasivat
kuolleina. Ruumiit jätettiin viikkokausiksi makaamaan hautaamatta
riihimäelle, sillä useimmat saaristolaisista olivat sairastuneet ja ne
harvat, jotka jäivät terveiksi, eivät uskaltaneet heihin kajota.
Mutta tullimies Kaarle Kustaa Nilssonin tuli sääli Tallinnalaisten
oivallista jälkeen jäänyttä omaisuutta ja hän kuljetti sen pohjoiseen
päin Grennääsiin. Sillä matkalla pääsivät ruttohenget leviämään yli
koko rannikkoseudun, lentäen kuin raatolinnut itään ja länteen saalista
hakemaan. Syyskuun 9 päivänä tulivat ne Helsinkiin.
Vaara kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Papit saarnasivat ja
kuuluuttelivat viranomaisten varokeinonmääräyksiä. Lääkärit, ne harvat
joita oli olemassa, määräilivät, mikäli tilaisuus ja olot myönsivät,
estekeinoja ja lääkkeitä. Terveiden piti muka pestä itseään etikalla ja
sitruunahapolla, ja sairaiden nieleksiä alunaa, kanvärttiä, salpietaria
ja tulikivijauhoa. Kylissä otettiin vanhat kotilääkkeet käytäntöön
ja uusia koeteltiin. Kuumetta koetettiin ehkäistä keinotekoisella
hiostamisella ja veren vuotoa nenästä semmoisilla keinoilla kuin
«vetämällä nenäänsä kuumennetulle tiiliskivelle pantua sianlantaa.»
Mutta vaan aniharvoja onnettomia pelastui.
Päivä päivältä ilmaantui yhä uusia taudinkohtauksia. Voi sitä
kuumesairasta, joka sai kouristuksia ja kainaloita mustanpuhuvia
paiseita kaulaan ja rintaan! Useimmissa tapauksissa joutui hän parin
vuorokauden perästä johonkin joukkohautaan. Ei ollut enää aikaa
hommata arkkua ja hautaa jokaiselle erikseen. Tusinoittain mätettiin
ruumiita suunnattomiin kuoppiin ahtaiden kirkkomaan aitauksien sisä-
ja ulkopuolelle. Mutta ei edes niinkään kunniallista hautausta suotu
kaikille ruton uhreille.
Muutamissa seuduin vaikutti hirmuinen rutto sen, että ihmiset
kovasydämmisyydestä tai mielettömästä pelosta kerrassaan unohtivat
luonnollisimmat velvollisuutensa. Siitä on todisteena muun muassa
kuuluutus, jonka kenraali Nieroht 20 p:nä marraskuuta 1710 julisti
Turun kaupungin asukkaille. Kenraali sanoo että se yleinen ruttosääntö,
jonka hän on painosta julkaissut ja yli koko maan noudatettavaksi
levittänyt, on jätetty varteen ottamatta. Hän oli surulla kuullut «että
osa pahantapaisia ja kristillisen velvollisuutensa unohtaneita ihmisiä
on ryhtynyt sellaiseen hulluuteen että ovat öisin työntäneet kaduille
kuolleita ruumiita, vieläpä joukossa semmoisiakin, joissa vielä oli
henkeä ja joita olisi voitu auttaa, menettely, joka todella on sekä
häpeällistä että kristillisyyttä vastaan sotivaa.» Sen kauhistavan
menettelyn estämiseksi, «että ihmisiä niinkuin metsänpetoja ja
järjettömiä luontokappaleita heitetään kadulle ja kuraan» säädettiin,
että joka semmoiseen tekoon havaitaan syypääksi «vedetään kaakinpuuhun
ja toisille varoitukseksi ja pelotukseksi ankarasti ruoskitaan ja
suomitaan elikkä myös sakotetaan sata taaleria hopeaa.» — —
Kuinka paljo joutui ruton uhriksi silloin Suomessa? Kysymys ei
liene vastattavissa, sillä varmoja tietoja asian tutkijalle on vaan
muutamista paikkakunnista.
Puhukoot ne tunnetut numerot yksinkertaista kieltänsä!
V. 1710 asui Helsingissä 713 manttaalin kirjoitettua henkilöä;
seuraavana vuonna oli luku alentunut 387:ään. Marraskuun 22 päivänä
haudattiin yhtaikaa 30 kaupungin porvaria. Kun rutto joulukuussa
vihdoin lakkasi, oli se temmannut kaupungista 1,185 henkeä,
vierasseutuiset siihen luettuna. Summa ei kyllä itsessään ole suuren
suuri, mutta kasvaa vertaillessa lukuun 1,800, jota kaikkien luulojen
mukaan voidaan pitää kaupungin väkilukuna alulla vuotta 1710.
Syyskuun lopulla joutui rutto Turkuun. Se sai aikaan täydellisen
häiriön yhteiskunnan kaikissa oloissa. Kauppa seisahtui, kaikki
maalaistuotteet jäivät tulematta; hovioikeus ja akatemiat lakkauttivat
työnsä. Useita kymmenkuntia perheitä kuoli sukupuuttoon. Etevin
ruttolääkäri, tohtori Kylburger laskettiin paareille. Marraskuussa ei
enää ehditty tavallisella tavalla haudata ruumiita, vaikka erityinen
joukko «ruumiinvetäjiä» oli palkattu kunnan palvelukseen. Hämeentullin
ulkopuolella virui viikkokausia hiekkarinteellä kasoittain ruumiita.
Kaupungin noin 6,700:sta asukkaasta oli sillä ajalla likipitäin joka
kolmas kaatunut kuoleman saaliiksi. Tauti levisi sitten kaikkiin
kaupunkeihin Pohjanlahden rannalla. Pikkuruisessa Uudessakaupungissa
kuoli 77, Vanhassa Kaarlebyyssä 100. Miten paljon yksityiset
maalaiskunnat 1710 saivat luovuttaa hautoihin, ei sanottavasti tunneta.
Hauhossa, Pälkäneellä, Kruunun kylässä, Mäntyharjussa ja Elimäellä
kuoli paljo. Itäiseltä Uudeltamaalta, jossa osa Suomen sotajoukkoja
seisoi Kymin varrella, tuli sanoma, että sotilailta puuttui sekä
lääkäreitä että lääkkeitä, sekä pappeja että ehtoollisviiniä, jonka
vuoksi «miehet kauheasti tuskiansa valittaen makasivat ja kuolivat kuin
pakanat.»
Niin kului kumminkin vihdoin vuosi loppuun, ja rutto alkoi useimmilla
paikoin lakata. Vaan eloonjääneiden muistosta ei vuosi 1710 voinut
koskaan haihtua. Se oli myös sama vuosi jolloin Viipuri, oltuaan neljän
vuosisadan kestäessä alinomaa itäisen naapurinsa hyökkäysten alaisena,
vihdoin viimein joutui venäläisten käsiin.