(1708).
Kun kaupunkilaiset pikku Porvoossa sunnuntaina 11 p. toukokuuta k:lo
11 aamupäivällä jumalanpalveluksen loputtua tulivat ulos kirkosta,
saapui sana eteläisistä rantakylistä: venäläisiä oli äkkiä ilmaantunut
Pellinkiin.
Kaupungin pormestari ja raatimiehet pysähtyivät kirkon seiniviereen
pitämään pientä neuvottelua ja päättivät kutsua viipymättä porvariston
aseisiin. Tiedustelemaan kuinka pitkälle viholliset olivat jo ehtineet,
määrättiin luutnantti Gran ja kolme sotamiestä lähtemään veneellä jokea
myöten suupuolelle päin.
Niin kului muutamia tuntia levottomassa odotuksessa. Taloista ja
taloihin juoksenteli vaimoja ja lapsia, ja vilkasta liikettä havaittiin
niiden 80:nen täysissä varuksissa olevien porvarien joukossa, jotka
olivat asettuneet raatihuoneen edustalle. Vasta neljän aikaan
iltapäivällä tuli muuan renki juoksujalassa metsän läpi Haikosta ja
kertoi läähättäen, että 14 venäläistä laivaa oli ankkuroinut selälle ja
että osa miehistöä oli jo ryöstänyt Peipotin kartanon. Hän tiesi sitä
paitsi kertoa että ne lähetetyt tiedustelijat olivat joutuneet vangiksi
ja että kaksi heistä oli ammuttu.
Nyt lähtivät aseelliset porvarit vääpeli Fogelbergin sekä raatimiesten
Juhana Schumacherin ja Iisakki Stigell'in johdolla yli sillan ja
miehittivät honkametsäisen Nääsinmäen läntisellä jokivarrella.
Ennenkuin he kumminkaan olivat ehtineet luoda esivarustuksia, tuli
vihollinen 300 miehen suuruisena joukkona marssien yli Nääsinpellon.
Sellaista paljoutta vastaan ei luultu voitavan mitään. Porvarit
sentähden peräytyivät sillalle repiäkseen sen hajalleen ja asettuakseen
ranta-aittojen väliin jokikadun varrelle.
Ainoastaan pari siltapalkkia ja muutamia hirsiä ennätettiin repiä
irti, ennenkuin vihollinen nähtiin kolmelta taholta retkivän sillalle
johtavaa tulliporttia kohti. Vääpeli komensi koko käännöksen ja joukko
vetäytyi taaksepäin melkoisessa hämmennystilassa. Muutamat kuulat,
joita venäläiset pitkän matkan päästä ampuivat heidän jälkeensä,
vinkuivat niin ilkeästi ja rapisivat niin pelästyttävästi seiniin
ja katukiviin, että ei vähempää kuin noin viisikymmentä porvaria
katsoi parhaaksi juosta suin päin tiehensä pelastamaan kodistaan
irtaimistoansa. Kun itse johtaja, vääpeli, oli vetäytynyt virran
mukana, otti nyt neuvokas Iisakki Stigell päällikkyyden.
— Pitäkää vaari, veljet ja asetoverit, huusi hän, että tähtäätte
suoraan eteenpäin, jokainen miestänsä, ettemme laske useampia luoteja
samaan ruumiiseen. Ensimäisen laukauksen päästämme kaikki yhtäaikaa,
vaan sitten ainoastaan puolet kivääreistä kerrassaan. Toiset laitetaan
sillaikaa panokseen.
Pari silmänräpäystä kului ankarassa jännityksessä. Silloin alkoivat
ryssien rivit suurella huudolla tunkeutua alas sillalle.
— Ampukaa, komensi Stigell. Kiväärit leimahtivat ja sillankaiteiden
välillä kieri kymmenkunta ryssää verissään, niiden joukossa myöskin
se upseeri, joka oli juossut joukon etunenässä. Toinen laukaus
saattoi vihollisen möllästymään ja pysähtymään; kolmannet hyvin
suunnatut kuulat vaikuttivat koko käännöksen ja hyökkääjät peräytyivät
epäjärjestyksessä takaisin Nääsinmäelle. Nyt eivät suomalaiset
siekailleet vaan rynnistivät jälestä miekat lyömäasennossa. Kapeassa
tulliportissa syntyi hurja käsikahakka. Porvari Juhana Illberg hakkasi
korvan eräältä ryssältä, vaan kaatui samalla kuoliaana maahan,
sydän kuulan lävistämänä. Hänen nuori sukulaisensa Eerikki Holm sai
miekanpiston silmäänsä ja padanvalaja Matti Nyberg hervahti kuolleena
jokeen. Sinne työnnettiin myöskin monta sekä elävätä että kuollutta
ryssää. Pari edellisistä hukkui, mutta useimmat uivat maihin ja
yhtyivät pääjoukkoon kauvempana mäkirinteellä.
Harvalukuiset porvarit eivät kuitenkaan uskaltaneet jatkaa takaa-ajoa,
vaan vetäytyivät uupuneena entisille asemilleen ranta-aittojen luokse.
Kun pitempi aika kului ilman että vihollista enää alkoi näkyä,
lähetettiin korpraali Riesenkampf neljän porvarin kanssa tiedustelemaan
minne se oli joutunut.
Miehet palasivat pian kertomaan sen epämiellyttävän uutisen, että
vihollinen oli menossa veneillä yli joen ja varustautui nousemaan
maalle kaupungin puolelle jokiniemen alle. Uhattuun kohtaan kiiruhtivat
nyt kaikki, jotka vielä voivat aseita kantaa. Kun kaupunki nyt alkoi
olla vaarassa joutua vihollisen valtaan, ehätti useita perheitä pakoon,
samalla kuin viranomaiset lähettivät pikasanansaattajan Jakkarilaan
pyynnöllä että översti Ramsay väkineen rientäisi avuksi. Jouduttamaan
Ramsayn lähtöä maatilaltansa kiiruhti kohta sen jälkeen vielä kaksi
miestä ratsain matkaan.
Sitten tuli pitkä yö, tuomatta mukanaan lepoa kellenkään. Venäläiset
olivat ensimäisen maallenousun mentyä myttyyn leiriytyneet
vastapäiselle jokirannalle ja lähettivät sieltä tuon tuostakin
terveisiksi vallikranaatteja ja pyssynluoteja.
Varhain maanantaiaamuna palasi ensimäinen sanansaattaja. Hän
toi sen tiedon ettei eversti Ramsay voinut saada ruotuihin ja
rustitiloille hajaantunutta miehistöänsä kokoon. Ainoastaan 20 miestä
everstiluutnantti Rohr'in pataljoonasta tuli lisäväeksi. Se ei todella
ollut paljoa, mutta niiden avulla estettiin vihollisen maallenousua
kello 10:een edellä puolenpäivän. Laukausten vaihto vilkastui taas
hetkeksi, vaan taukosi sitten puollustajain puolelta. Kauppapuotinsa
portailla makasi Olavi Häck pitkänä pituuttaan ja Heikki Gammelberg,
Juhana Degerman ja Hindik Konradinpoika oli ruumiina kannettu
kellariin. Haavoitetut saivat tulla aikoin kuinka parhaiten taisivat.
Pihoilla ja kaduilla juoksi ihmisiä raahaten tahi kantaen vaatemyttyjä,
huonekaluja, tyynynpäällisiä ja säkkejä täynnä tinatuoppeja, lautasia,
lippaita, turkkeja ja ruokatavaroita. Pakolaisten päävirta kulki
pappilan ohitse maaseudun metsiin.
Kun venäläiset 11:n aikaan tulivat marssien tulliportista sisään,
kohtasi heitä vaan yksinäiset laukaukset. Raatimies Stigell, porvari
Lauri Helsing, köydenpunoja Vastens'in renki ja Aksel lasimestari,
ne ne suojelivat viimeisten pakolaisten peräytymistä. Mutta kuula,
joka osui ensimainittua olkapäähän, teki hänet kykenemättömäksi enää
taistelemaan. Toisten avulla saatiin kuitenkin hänetkin talteen.
Ja nyt oli Porvoo autio ja hyljätty, avoin ottamaan vastaan vihollista.
Sen ainoat asukkaat olivat pari kiireessä jäänyttä pahoin haavoitettua
ja hupsu Nääsin ukko, hän joka kuukausmääriä oli kuljeksinut pitkin
joen rantaa, valitellut ja vaikerrellut ja ennustanut kaupungin
häviötä. Nyt istui hän kuin ruovonpäristäjä erämaassa ja tarhapöllö
hävitetyssä kaupungissa majansa katolla kankurikujan varrella ja odotti
mitä tuleman piti.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa.
Venäläinen päällikkö antoi joukollensa käskyn pistää kaupunki
tuleen, ja nyt rynnisti hurjia joukkoja talosta taloon ryöstämään ja
polttamaan. Ikkunat lyötiin säpäleiksi, suljetut ovet paiskattiin
rikki, pistimillä ja miekoilla lävistettiin sänkyjä ja kaappeja. Kuvia
ja tauluja heitettiin maahan, ja kaupungin puollustajain ruumiilta
riistettiin vaatteet päältä.
Jopa leimusi pieni liekki raatihuoneen katossa — kaupungin arkistoa
käytettiin sytykkeinä — ja Rihkamakadun ja Kirkkokadun varrella lensi
se punahelttainen kukko talosta taloon. Vuorikadun vähäisiä hökkeleitä
ei vielä vihollinen ollut sytyttänyt palamaan ennenkuin suomalainen
puukirkko roihusi jo täysissä liekeissä ja sen viereisestä palavasta
kellotapulista lensi kipunoita tuomiokirkon paanukattoon. Ja liekit
kipusivat kuin mitkä punalakkiset kääpiöt tervatuita tikapuita ja
kattoliisteiden tasaisia rivejä myöten ylös itäisen päädyn ristiin.
Pian ahmivat ne ikivanhoja vuoliaisia; orsi ortensa jälkeen romahti
alas, musertaen osia kattokaarikosta ja levittäen paloa kirkon
penkkeihin ja koristeihin.
Tunnin sisään oli kaupunki yhtenä pauhaavana ja räyskävänä tulimerenä.
Tosiaan, niin hurjasti kiitivät liekit pitkin kapeita katuja ja
mutkaisia kujia, että voittajien oli pakko paeta pappilaan, joka
yksinään oli jätetty vahingoittamatta. Näköala sieltä oli laaja ja
hyvä, ja katselijat nauttivat nähdessään liekkien kiemurtelevan
korkealle ilmaan ja kuullessaan sihinää ja vonkumista, kun puoliksi
palaneita seiniä ja tulikuumia tiiliskiviä syöksyi alas jokeen. Eijaa!
Silloin kuului äkkiä voimakas jymäys! Yksi kirkonkelloista oli
paiskautunut kellotapulin korkeudesta maahan. Sitten seurasi toinen ja
sitten kolme viimeistä yhdellä haavaa. Kun ne kolme jykevää malmikieltä
huusivat yksiäänisen «voi teitä murhapolttajat», kouristuivat sydämet
ja muutamat sotamiehistä ristivät silmänsä hartaina, ennenkuin lähtivät
polttamaan kyliä ja kartanoita kaupungin ympäristössä. Sela!
Mutta kun hänen tsaarillinen majesteettinsa sai tiedon urhoollisten
joukkojensa sankarityöstä Porvoossa, lyötti hän iloissaan mitalin
amiraali Feodor Matveievitsch Apraxin'in kunniaksi. Eijaa!