[Alma mater = armas äiti, yliopiston hyväilynäni.]
Korkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari
Halin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa
tiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa
penkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän
oli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo
täyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi
hän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja
mieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi,
professori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua
pyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta
polveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen
johtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja
ihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti
voidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia
kaavoja.
Nyt ajoi pihaan reki, jossa istui vankkarakenteinen mies aimo turkki
päällä.
— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä
mahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään
sinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä
niin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen
noilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko
aamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on
tullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin
härkä. Minä tulen kohta perässä.
Professori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun
aikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen
muutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa
oleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen
marhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle
sylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen
puukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.
Hetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului
ulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin
kohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä
huudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.
Roteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää
valkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori
katsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta
sitkeästä pukimesta.
— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä
ihoa.
— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen,
kun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee
karva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla
suojella papinkauhtanaa. Joko käsität?
— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja
kaulukseen?
— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen
puvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta
riippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle
sinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni
Kurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt
astukaamme sisään sinun saliisi!
Professori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja
asettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.
— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan
katseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan
kirjatelineeeseen.
— Kuinka niin, kirjathan ovat oppineen työkalut ja aseet.
— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä
oktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20
vuotta.
— Apulaisena, lisäsi professori hymyillen,
— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä
tiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701
nimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa
kirjoissasi?
— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas
kuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.
— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä
tiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20
vuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan,
vihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis
vaatii, puristan talonpoikia ja loisia.
— Mitä veli sillä tarkoittaa?
— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että
kun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai
juoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa
honkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili
professoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että
kylkiluut rusahtelevat.
— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä
jo, hellitä jo — — —
— Eikös tämä ole puristamista?
— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi
professori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet
valinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?
— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi
kappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii
lähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä
niin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me,
liberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä
Turussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä
ollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?
— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis
[opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin
akatemiassa.
— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin
sanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.
— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo
hiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo
selkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.
Hyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla,
sentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin
konsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että
— niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan
muistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?
Kappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa
jälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli
ehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi
kappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:
— Mahtoikohan veli ehkä unohtaa ruuan?
— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen
nauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?
— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko
matkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla
hevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi.
Sinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on
konsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta
elämästä.
— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos
hänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän
tasaantumaan.
— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck,
vetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?
— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon
tappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja
eikä ole voinut sitten niitä maksaa.
— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika
on minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän
panisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä
järjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja
poikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:
Vaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet
anastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän
toivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni
luonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen
laatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi
sitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin
akatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä
yhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään
syytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat
kirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta
siis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä
monella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide,
ja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja
tähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään
kuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen
vertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. —
Aurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta
olisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps
et totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin
kappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen
johteiden mukaan!
Nuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678,
mutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi
täydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.
Kappalainen jatkoi lukemistansa:
Pro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja
muita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar
ja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa
länteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren
kuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta
vuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.
Professori nauroi ja kappalainen hymyili hämillään.
Pro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä,
vesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka
oli todistettava.
Pro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit
Jupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja
Mars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa
tähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet
vaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt
Oinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla
janoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää
minulle 3 taale — — —
— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani —
huudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?
— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden]
vaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen
järjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan
tietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo,
anna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen
tarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!
— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime
kirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin.
— Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt
tuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?
— Kuolinsoittoa Fredrik herttualle.
— Mikäs pökö se sitten oli, uskallan kysyä?
— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko,
kaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan
soittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.
— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi,
heittäytyen sohvalle selkäkenoon.
— Miksikä ei? Tuomiokapitulin kiertokirje...
— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt?
Mutta kuinka olikaan ruuan laita?
— Arvelin juuri ehdottaa että tekisimme ensin kävelyretken kirkolle.
— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa
puhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi
kappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui
pöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän
professorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —
Tunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien
kätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä;
ja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta
papinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.
— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin
vankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja
kämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen
toistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli
tapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.
Sitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti
suoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi
hartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus
pikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun
läänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut
paikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi
niiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa.
Kornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn
miehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos
nyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän
huomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa
lähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen
hartain halunsa.
Näitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä,
vaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta,
vaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon»,
josta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista,
voimakkaampi kuin ensimäinen.
Gideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi
rekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman
päässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka
omistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo
hevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa,
varten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut
tarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä,
kiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi
rahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei
auttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein
kirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.
He erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin
luokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.
Seuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä
professorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat
tulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo
Starck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa,
ja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.
Tuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle
tulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita,
jotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä
jäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli
antanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior
= vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»
Gideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin
ja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.
Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa,
Kapakat, akateemiat jättää hän saa.
Sic tempora dura mutantur.
Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi,
Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi.
De gustibus non disputamus.
Hän syöksyvi tuimast' taistelemaan
Suurmoskovalaista nyt vastahan vaan.
Pro patria dulce est mori.
Isän Harmo se ratsuns' on moitteheton,
Sylen mittainen säilä se vyölläns' on.
Per fas et nefas in bello.
Kun Gideon viuhtoo tuomarimiekkaa,
Niin päät vihollisten ne sinkovi hiekkaan.
De mortuis nil nisi bene.
Kyll' Saksenin Aukust' nyt oppia saa
Miten tallukat taivaalle keikahtaa.
Sic transitqve gloria mundi.
Ja Ruotsit ne Puolan poikia piinaa
Pahemmin kuin teinejä lingva latina.
Infandum, regina, jubesqve....
Sä kuningas Kaarlolle terveiset vie,
Ja armotta ryssää kuonohon lyö!
Finlandia herosqve vivant!
Ylioppilaat hurrasivat, ja Gideon Gabriel istui ylpeänä harmaan
konkarinsa selässä tehden kunniaa miekallansa.
— Kiitos kunniasta, jota minulle ansiottani olette osoittaneet, huusi
hän, ja voikaa hyvin, kunnon toverit! Teidän tähtenne tahdon tapella
kuin aika mies, murskata kalloja ja valloittaa kaupungit ja kastrat
(linnat).
— Sic itur ad astra, [ Niin tähtihin noustaan (= saavutetaan kuolematon
maine).] huusi senior heiluttaen hattuansa, Harmon lähtiessä täyttä
neliä kiitämään itää kohti viepää tietä. —
Tuntia myöhemmin oli jo pimeä, ja tulliportilla oli taas hiljaista.
Silloin tuli kaupungista päin kookas mies vetäen tyhjää rekeä. Se oli
kappalainen Simo Starck, joka nyt asiat Turussa hyvin toimitettuaan
oli kotimatkalla. Hän oli itsepäisesti hylännyt ystävänsä professorin
ehdotuksen vuokrata hevonen; eihän muka ollut kysymyksessä muuta kuin
parin tunnin jalkamatka talonpoikaistaloon, missä aiottu hevosen osto
oli tehtävä.
Simolla oli paljo tuumailemista, eikä hän sen vuoksi huomannut, kuinka
hetkistä myöhemmin muutamia hiipiviä olentoja häämötti hänen takanansa.
Äkkiä kuului voimallinen hurraahuuto. Kuusi väkevää käsivartta
kahinasi kiini kappalaiseen, väänsi hänet siinä tuokiossa rekeen
ja tarttui aisoihin. Vielä useampia oli työntämässä, ja niin sitä
mentiin aimo vonkaa iloisessa juoksumarssissa. Mutta ne eivät olleet
mitään tavallisia taivaltajia ja maankulkureita, vaan Gideon Gabrielin
tovereita, jotka, kun eivät olleet tavanneet vanhaa kunnian-arvoista
kappalaista professorin talossa, olivat kiiruhtaneet jälkeen ja
hyökänneet hänen kimppuunsa kotimatkalla. Se oli Simo Starckin ainoa
riemuretki maailmassa ja sitä peninkulmaa ei hän unohtanut milloinkaan.