Aikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai
suurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle
Vartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli
noin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä
heikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.
Tunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä
kärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet,
jotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet
lohdutuspuheittensa koko varaston.
Kun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä,
oli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle
Susisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien
epätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi
nälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla
oli jaksettu elää?
Raatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin
vene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi
rantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle,
Heikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen
miehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha
kyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä,
jotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi
oli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon
päin ja neljäs makasi sairaalassa.
Pitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka
oli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja
sitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti
ja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat
astumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi
pari.
Taasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät
kärsimättömyydestä ja pitivät melua.
Vihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi
soutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää
vauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä
hiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin.
Kalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi
vielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla
tahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta
eivät kyenneet.
Vene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan
kiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin
ja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin
voimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo,
komentoon koko joukon yli.
«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun
luvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla
ja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.
Toistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se
ehtinyt laivalle saakka.
Se oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä
laivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari
antoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului
taas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene
kalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan.
Muutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville
käsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.
Kun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien
susien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi
kalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä
kallionrinteellä:
«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa
koskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»
Sitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan
eteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.
Kun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha
raatimies Jabel lakin päästään ja huusi:
«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme.
Hänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»
Ja vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla
alttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset
seurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan
aseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.