(1697).
Toukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan
yläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan
ja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille)
päin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli
uudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä
päivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran
vapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti,
niinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja
apua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset,
muinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen
toisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.
Kun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä
laidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle
huipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit
nenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle
harmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi
katseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen
eteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään
lounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.
Niin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti
Tukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei
ainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan.
Että laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?
Ei kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä
autiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla
pinnalla.
Vanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden.
Epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa
kalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä
syvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää
kostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi
kaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.
Rukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi
vaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon
tulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo
Kluuvirannalle, astui _direktor cantus_ Barthold Härtz huolestuneen
näköisenä häntä vastaan.
«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette
nähneet laivan?»
«En, hyvä tirehtööri, en vielä, mutta aavistan että se pian lähenee.»
«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen
niille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä
parempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan
ei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka
minun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»
«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja»,
keskeytti Jabel lyhyeen.
«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien
muiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»
«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän
tulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka
kauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»
«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi,
mutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä
vaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»
Hän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin
kaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.
Miehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun
kulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.
«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on
kiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»
«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu
käsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka
jättänyt ketään onnetonta auttamatta.»
«Kuka meitä auttaa?» kuului ääni joukosta.
«Ei kukaan muu kuin paholaiset vatsassani», tokaisi muuan repaleretku.
«Onko armollinen hallitus kerrassaan unohtanut Suomen kansan?»
«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin»,
ulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin
ruuanapu!»
«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen
alamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»
«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin
pasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas
Maunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on
kyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel
ottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut
luineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»
«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. —
Lähtekääämme, Barthold Härtz!»
«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt,
paha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»
Hän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen
samalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui
hiljakseen:
«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla,
kun laskettelee runoja keskellä katua.»
Jabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan
pääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei
laiva tule, miksi, miks'ei — —»
Jotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni
purjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja
Kustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään
kaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka
oli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin
hartioilleen kepakon varaan.
Mutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun
Anna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään
osoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat
silmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni
sammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut
kova.
Mies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä
näkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli
ehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat
kiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan
kukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen
aikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos,
ollut riittämään asti.
Kalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan
joutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden
kuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset
tällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat
kapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän
edessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo
olevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän.
Tullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.
Tuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin
päämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko
nälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.
«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä
mies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.
«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä
eikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»
«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi
muuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»
«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän
petäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»
«Ei minulla ole, minä — —»
«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut
raajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa.
«Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on
hänellä hyvät eväät!»
Joukko ahdisti ja monta kättä kurottautui kalastajan nyyttiä kohden.
«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna
Sofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he
ovat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille
vähän kalaa?»
«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja
suuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka
hänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»
«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun
armottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»
Säikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan
ja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle
hän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä
kurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies
niin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin
kauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen
selästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen
suustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.
«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua
tulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä
sen pitäisi ehtiä tänne.»
Tuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi
sanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva
tulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat
joka haaralle levittämään iloista uutista.
Sitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in
taloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta
jälellä.