Uudenvuoden aikaan 1695. Hämärtää alkoi. Raatimies Heikki Jabelin
talosta Pitkänkadun varrella Helsingissä ei vielä kumminkaan
pilkuttanut mitään valoa lyijypuitteisten lasiruutujen lävitse. Isäntä
oli kuitenkin kotona ja täydessä työssä kirjoituspöydän ääressä.
Kankealla kädellä piirteli 68-vuotias ukko rivin toisensa perästä
vaaleansiniselle paperiarkille, samalla kuin hän vaivaloisesti koki
nähdä ja tuontuostakin kohensi sarvisankasia silmälasiansa.
Hitaasti edistyi työ. Pyrylumi tarttui ruutujen kehyksiin, ja yhä
mustempana kuvastui sängyn korkean karmin varjo harmaiksi kuluneille
lattiapalkeille. Nurkkakaappia punakukkaisille kaksoisovineen ja
siniseksi maalattua vetokirstua tuskin enää saattoi silmä selittää!
— Ei, totta tosiaan enää pääse pitemmälle, puhkui raatimies ja
pyyhkäsi takinhihalla hikeä otsaltansa. — Maaherra saa kun saakin
odottaa huomiseen kirjoitustani. Eipä se taida juuri kovin tervetullut
ollakkaan, vaan eihän pahaa kukaan liian kauvan odota.
— Ettekö, isä rakas, tahtoisi että toisin tänne kynttilän? Meillä on
vielä kolme kokonaista talikynttilää ja yksi vahakääryn pätkä, sanoi
samassa Jabelin 21-vuotias tytär, joka kammariin tullessaan oli kuullut
isänsä sanat.
— Kaikkia vielä, lapseni, kynttilää ei minun talossani turhan vuoksi
sytytetä; senhän tietänet vanhastaan. Kun meidän Herramme suopi tähän
aikaan vuotta niin paljon pimeätä ja herrat Tukholmassa antavat
kuninkaalliselle raatimiehelle vaan 75 taaleria vuosipalkkaa, mutta ei
mitään kynttilärahoja, niin saapi virkatyöni täksi päivää päättyä.
Varovalla kädellä otti raatimies sitten mustaksi silatusta
dantsigilaisesta lippaasta ruskean hietarasian ja päästi aimo
hietasateen paperille. Muste imeytyi ahnaasti kuiviin jyväsiin ja
viimeiset rivit muodostuivat korkeaksi mustaksi kohokirjoitukseksi.
Sittenkuin kaikki paperit oli asian omaisesti lykätty pöytälaatikkoon,
sulkakynä pyyhitty kainalokuoppaan ja lipas suljettu, kääntyi raatimies
tyttärensä puoleen kysymyksellä:
— No, mitäpä uutta kuuluu teidän taloon, Elisabet? En ole tavannut
miestäsi sittenkuin eilisiltana, kun pikimmältään käväsin hänen
luonansa. Oluen kauppa viinilässä — viinittömässä — käy kaiketi
niukanlaisesti?
— Totta sanotte, isä! Minä pyysin Anterolta tänään kahta taaleria
kuuteen kyynärään kangasta uutta kamlottihametta varten, mutta hän
sanoi siihen nyrpeästi «ei«, vaikka olemme vasta puoli vuotta olleet
naimisissa!
Raatimies nyökäytti päätänsä, ja tytär jatkoi:
— Näittekö, isä, että raatimies Torsten Burgman'in vaimolla kirkossa
viime pyhänä oli uusi sininen sarssihame mustine agramaanineen ja
päässä ruskea samettimyssy värjättyine näädänhäntineen?
— Turhuutta, tyttöseni, turhuutta kaikki; ei ole ajateltava semmoisia
ylellisyyksiä, kun puoli maata näkee nälkää. Sinun kunnianarvoinen
miehesi tulee vielä vallan hyvin toimeen — kas niin, elä keskeytä
minua, sitä en kärsi —, mutta niin kauvan kuin hän veisteli kuvia, ei
ollut kehumisen varaa. Luulenpa, että tuo meidän nykyisen armollisen
kuninkaamme kipsikuva tuolla kaapin päällä taisi jäädä hänen
viimeiseksi mestariteokseksensa.
— Elä sano niin, isä. Minun on ollut aina suuri huvi nähdä kuinka hänen
ketterät kätensä vatkasivat harmaata savea ja muodostelivat ihmisen
kuvia. Mutta sen taitoammattinsa on hän nyt — Jumala paratkoon — saanut
heittää, sittenkuin ovela Mikkeli Mangolt on päässyt kaupunkimme
porvariksi ja alkanut tyrkytellä sinikirjavia naamakuviansa, lisäsi hän
huoaten. Minä toivoisin — — —
Hän pysähtyi kesken puhettaan, sillä ulkoa porstuasta kuului kovaa
jalan töminää ja tuota pikaa astui sisään vanha tuttava, nuori reipas
raatimies Jaakko Reimers.
— Jumalan rauhaa tänne — lausui vieras nyökäten ja pieksäen lumista
lammasnahkalakkiansa saappaanvarsiinsa. Poikkesin tänne teille, Jabel,
kysymään eikö pyryilma ole herättänyt teissä halua juomaan haarikan
kuohuvaa olutta vävypoikanne Klinck'in luona.
— Kiitos vaan ja paina puuta, virkkoi isäntä ystävällisesti ja antoi
nuorelle virkaveljellensä aimo kädenlyönnin. Mitä uutta kuuluu
kaupunginlahden puolelta?
Reimers istahti vetokirstulle nurkkaan ja nojausi vasten sileäksi
piiluttua hirsiseinää.
— Huonot ajat, isä raatimies, huonot ajat eivät tuo hyviä sanomia, sen
tiedätte itse. Meidän kaupunki on sitäpaitsi niin pieni, että ontuvakin
voi juosta, sen ympäri neljännestunnissa. Mitäs kaupunginlahden
puolella voisi tapahtua, joka ei viidessä minuutissa olisi tietona
Suolla, ja jos joku niistää nenäänsä Laivasillan tienoilla, niin kaikuu
se Espoontullilla. Niin, sellaista se on meidän kaupungissa! — Reimers
sylkäsi lattiaa pitkin.
Toimellinen vanha raatimies rypisti otsaansa, ja vielä syvemmäksi
kävivät rypyt, kun Elisabet pirtistä toi talikynttilän ja asetti
tinajalan ja kynttiläniistimen pöydälle isänsä lähettyville.
Kynttilän valossa saattoi nyt nähdä miten yksinkertaista pienen kamarin
sisustus oli. Huonekalustona oli pöytä, kokoonsysättävä sänky, kaappi,
nahkatyynyinen keinutuoli ja kaksi korkeata puujakkaraa. Toisella
lyhemmällä seinällä riippui lasittomassa kehyksessä pieni Kaarlo
XI:n ja hänen puolisonsa, vuonna 1693 kuolleen Ulriikka Eleonooran
kuva. Pienoisella laudakkeella sen alla seisoi vanha lasilyhti kahden
tinapikarin välillä, sekä vähäinen tammilipas ilman lukkoa. Ei
mitään uutimia, mattoja tai pöytäliinoja ollut nähtävänä. Kankaasta
valmistettua ei näkynyt muuta kuin sänkyä peittävän lammasnahkavällyn
harmaa sarkapäällinen.
— Huonot ajat, toisti Jabel konemaisesti ja veti syvästä takintaskusta
nuuskarasian, jonka hän ojensi Reimersille.
— Olkoon menneeksi, virkkoi tämä hymyillen. Raatimies Jabelpa se onkin
ainoa, jolla vielä on lahtonen tätä siunattua nuuska-tupakkaa, josta
minä nyt sanon hälle suuret kiitokset.
Hän painoi hyppysensä syvälle rasiaan ja veti sitten täyden annoksen
pörhistettyihin sieramiinsa. Kun temppu oli tehty ja yrittelevä
aivastus oli rauennut siksensä, lausui Reimers huolettomasti:
— Eilen sain kirjeen lankomieheltäni Hämeenlinnasta. Hän kirjoittaa,
että se vähäinen tilkku on tulvillaan nälkäisiä kerjäläisiä ja
maankulkijoita, jotka kaikki pyrkivät rannikkoa kohti. Soisin heidän
kaatuvan matkalle; eihän täällä kuitenkaan kukaan voi auttaa niin
suuria laumoja. Kaupungin viranomaiset saavat vaan vaivaa niiden
hautaansaattamisesta, ja haudankaivaja vaatii lisäpalkkiota niin
suurista haudoista.
— Te puhutte kehnosti, Reimers, keskeytti häntä vanhus silminnähtävästi
suuttuneena. Minä voin Jumalan ja sieluni autuuden nimessä vakuuttaa
etteivät kaikki Helsingin porvarit vielä ole niin rutiköyhiä, joskohta
monella saattaakin olla niukalti leipää. Torsten Burgman'illa
kuuluu vielä olevan varastoaitassaan 16 tynnöriä ruista ja puoli
kolmannestynnöriä ohraa.
— Niinpä niin, kaupungin kirjoissa olevista 775 hengestä on tähän
saakka vasta 8 kuollut nälkään, sen minäkin tiedän, mutta muista
on vähintään 200 jotakuinkin laihaa. Itse söin kyllä vadillisen
ohrajauhovelliä päivälliseksi, vaan lieneepä tällä paikkakunnalla
kaiketi sellaisiakin, joilla ei ollut muuta kuin vetää nälkävyötä
tiukemmalle.
— Hätä kyllä voi meidätkin saavuttaa!
— Mahdollista, mutta minut se tapaa parantumattomana vanhanapoikana ja
teidät, Jabel, yksinäisenä leskimiehenä. Ei jää kumpaiseltakaan vaimoa
suremaan. — Reimers nauroi ja katsoi Elisabetiin, joka punastuen loi
silmänsä alas hyljätyn kosijan edessä. — Hän lisäsi: Antero Klinck voi
kyllä pitää huolen soreasta vaimostaan, ja ellei voi, niin kuka käski
hänen naimaan niin väleen:
Jabel teki väistävän liikkeen kädellään, kun hänen tyttärensä puhkesi
sanomaan:
— Arkenholtz kertoi eilen että eräs hyvinuskottu kaupungin raatimies
oli nähty tähystäjän tavoin vaeltamassa pitkin Merikatua, ja se
harvinais-kapine, jota hän tähysteli, oli Martta Gyntherfors,
tiemmäkin. Hohhoo!
— Se veijari! huudahti Reimers, hypähtäen seisoalleen. Juhanan virkana
on pitää pöytäkirjaa raastuvassa, mutta hän näkyy pitävän pöytäkirjaa
myöskin kaupungin naisväen juorutuvassa. Kyllä minä hänet opetan. Mutta
lähtekäämme, Jabel, minä en tahdo vaihtaa sen enempää sanoja tyttäresi
kanssa, ja Arkenholtzin täytyy huomenna purra poikki parjaajakielensä.
Nähtävästi varsin hyvillään alkavan riidan pikaisesta loppumisesta
kiiruhti Jabel vetämään jalkaansa pitkävartisia rasvanahkasaappaitaan
ja pukemaan päällensä lyhyen sudennahkavuorisen takin. Sitten sammutti
hän varovasti niistimellä kynttilän, ja pilkkosen pimeässä hapuilivat
molemmat raatimiehet ulos pihalle. Heidän piti nyt kääntää kulkunsa
Antero Klinck'in kapakkaa kohden. Elisabet rouva jäi vielä auttamaan
isänsä palvelijaa pienen rällikankaan laittamisessa kuntoon.
Ulkona ei vielä ollut kovin pimeä, sillä maa oli valkoinen. Isoja
märkiä lumenhiutaleita putoili runsaasti maahan molempien vaeltajien
tallustaessa Pitkääkatua eli, niinkuin sitä myös sanottiin,
Kuninkaankatua myöten. Sitten poikkesivat he oikeaan torille päin.
Aikamoisia kinoksia, joita ei lumireki pitkiin aikoihin ollut
häirinnyt, oli ahtautunut kirkon ja hautausmaan aitausta vasten.
Virkkamatta sanaakaan toisilleen kulkivat miehet kaupungintalon ohitse
ja tulivat kierolle Hämeenkadulle, joka kääntyi pohjoiseen päin, siihen
suuntaan niissä nykyinen Estnääsinkatu sijaitsee.
Vähäiset puurakennukset pääty kadulle päin näyttivät aivankuin
lyyhistyvän turvekatoille kasaantuneen lumen painosta. Kiiniruuvatut
ikkunanluukut ja autiot kujaset tekivät vanhaan Jabeliin synkän
vaikutuksen. Syntyneenä ja kasvaneena Helsingissä oli hän kyllä monet
kerrat astunut näitä umpeentuiskunneita polkuja, vaan nyt tuntui mieli
apealta. Hän ajatteli ettei elävitten ja kuolleitten kaupungilla,
jotka olivat näin vierettäin, enää ollut mitään näkyviä rajoja. Sama
kamala äänettömyys vallitsi molemmilla puolilla kirkkomaan veräjää.
Lumi putoili yhtä tasaisena ja yhtä raskaana hautakumpujen ja
asuntorakennusten päälle.
Kuljettuaan vielä parisen minuuttia, poikkesivat miehet ahtaalle
solalle ja olivat nyt Suolla, nykyisessä Kruununhaassa.
— Tänne vievä polku näkyy olevan hyväksi tallattu, mutisi Reimers.
Tänne on monet jalat kulkeneet ennen meitä, Jabel, tänne lankonne
luokse. Vanhus ei vastannut, mennä köpitti hän vaan porstuan läpi
kapakkahuoneeseen. Niinkohta kuin loimottava koivupuinen takkavalkea
oli valaissut tulijain kasvoja, tervehti kapakkaväki miehiä
iloisesti soristen. Antero Klinck'in luona olivat pormestari ja
raati vakituisvieraita. Ei mitään esittelyjä tullut kysymykseen.
Nuorin kaupungin neljästä raatimiehestä, Antero Gyntherfors, kiiruhti
tarjoamaan vanhimmalle, Jabelille, paikkaansa suuren neliskulmaisen
laskupöydän ääressä, ja Reimersin viittauksesta kantoi Antero Klinck
esille kaksi savihaarikkaa kuohuvaa olutta.
— Kun me tulimme tänne oli ilma joltinenkin, virkkoi Gyntherfors ja
aukasi yhden tinanapin verkanutustansa, mutta te tuotte meille pyryn.
— Siitä saakka kun söin päivällistä, kello 11 — Jabel joi haarikkansa
puoliväliin — on pyrynnyt ja myrynnyt, vaan te olette tainneet istua
täällä kohtalaisen kauvan. Raatimies heitti silmäyksen pöytänaapuriensa
punalta hohtaviin poskiin.
— Paahtava takkavalkea tekee kuolleetkin punakoiksi, huomautti
pitkäveteisesti muuan köyhästi puettu 30-vuotias mies, joka kalpeana ja
laihana istui pää käsivarren nojassa.
— Oikein, pääsälli, puollusta vaan vieraitani! Jabel isä on aina ajan
puutteessa. Ja Antero Klinck täytti hänen haarikkansa kolmannekselleen.
— Paljo on aikaa kulunut, vaan paljo on vielä kulumattakin.
— Tuomiopäiväänkö?
— Ei, vaan kello 9:ään, jolloin kaupungin hyvinymmärtäväisten
viranomaisten määräyksen mukaan kaikki oluttuvat ja anniskelut ovat
suljettavat.
— Kuka tahtoo tarjota Kustaa Adolf Junnelinille, ent. civis
academicus Aboensikselle [Turkulaiselle ylioppilaalle], ent.
pääsällille viburgensikselle ja nyk. herra tyhjäntoimittajalle
Helsingforsiensikselle, piipullisen tupakkaa, virkkoi äsköinen laiha ja
loi kysyvän silmäyksen pöytäseuraan.
Jabel, joka hiljakseen puheli Reimersin kanssa, ei pannut mitään
huomiota viimeiseen lausuntoon, mutta suutarivanhin Hannu Plåman
ojensi mestarisällille tupakkakukkaronsa. Tämä täytti rikkinäisen
savipiippunsa tupakalla, otti pesästä tulisen hiilen ja alkoi, niinkuin
siihen aikaan sanottiin, juoda savua. Tuskin oli hän kuitenkaan paria
kertaa täyttänyt keuhkonsa, ennenkuin hän antoi hehkun sammua ja
unohtui istumaan silmät tuijottaen nokisiin laipiohirsiin.
— Nyt on runoilija lentänyt korkeampiin ilmakerroksiin, lausui muuan
lihava porvari, jolla oli ruskea, kuluneella samettivuorilla sisustettu
verkakauhtana yllä, — mutta uskokaa pois, hän ropsahtaa sieltä kyllä
kohta alas kuin lammasnahkainen tupakkakukkaro.
— No no, antaa hänen olla, virkkoi sinisilmäinen naamailija Mikkeli
Mangolt kärsimättömästi. Sen joutavan opillaan-ylvästelystä olen jo
saanut kyllikseni. Kurja mikä onkin, on hän kumminkin niin kopea
Apollostaan, että minua oikein harmittaa. — Me keskustelimme, raatimies
Jabel, juuri kun te astuitte sisään, maasta ja kansasta, nälästä ja
hädästä, huolesta ja kuolosta.
— Mangolt — lisäsi Antero Klinck — koetti osoittaa, että Jumala
rankaisee maata hallituksen tähden. Mitä te tuon saksalaisen mokomista
puheista arvelette?
— Äh, se on vaan _hänen_ ajatuksensa; hän on kuullut historian vanhasta
Kustaa kuninkaasta, joka heitti saksalaiset niskoiltamme, vaikka
muutamia niiden viivähtyneitä jälkeläisiä on jäänyt tänne, meille
synnynnäisille suomalaisille porvareille suureksi haitaksi ja varsin
vähäiseksi iloksi, sanoi Hannu Plåman.
— Sanotko niin, — puuttui Reimers kiivaasti puheeseen, — no tiedä
sitten, että minullakin on saksalaista verta suonissani, enkä minä sitä
paitsi tunne olevani hidas, jos siksi tulee, näyttämään suurisuiselle
suomalaiselle ammattivanhimmalle, mistä on viisi hirttä poikki.
— Varovasti, varovasti, hyvät ystävät, varoitteli Antero Klinck ja
taputteli Reimersiä tyynnyttävästi olkapäälle. Joka hieroo riitaa
lähimäisensä kanssa, ei saa enää olutta!
— Se tulee sinulle _vahingoksi_, Antero, ja minun vatsalleni
terveydeksi, kuului ärtyinen vastaus. Sinun samakka ohrajuomasi ei
ensinkään ole mitään rehellistä suomalaista olutta. Oikea laji on
semmoista että siitä osa valuu mahaan, toinen lentää päähän ja kolmas
jää uimaan pöydälle, että kärpäsetkin saavat kunniallisen humalan.
— Mutta Junnelin, joka on kirjanoppinut ja akadeemikus — virkkoi
kapakanisäntä vastineeksi — on usein kaveerannut, että se on juuri
justiin samaa laatua olutta, jota kuningas Juhana vainaja Suomesta
tilasi Tukholman linnaan. Ja se kelpasi, tiemmäkin!
— Sinä juotat pääsällin täyteen ja hän valehtelee sinut täyteen! Se
menee vastakkain, Antero!
— Minun ajatukseni on — sanoi Jabel, välittämättä toisten kinastelusta,
että ellei meidän armollinen hallituksemme ensi avovedellä lähetä tänne
sataa laivanlastia viljaa, menee Suomi perikatoon. Tuhansia tiloja on
jo autiona — — —
Voimakas tärähdys saattoi raatimiehen äkkiä vaikenemaan. Pääsälli oli
paiskannut olutkannunsa pöytään ja noussut seisoalleen. Nyt puhui hän
ikkunaan päin katsellen.
— Te olette paatuneita, te yksinkertaiset raatimiehet ja porvarit
tässä kelpo kaupungissa. Te ajattelette vaan tätä kuluvaa hetkeä, joka
paraillaan on käsillä ja sitä epätietoista, joka ehkä tuleva on. Viisas
katsoo taaksepäin; ainoastaan historian lehdiltä voipi saada valistusta
ja oikeata tietoa.
Tahdotteko kuulla, te pikkuraakalaiset, minun eleegistä riemuhymniäni
Kustaa Aadolf suuresta? — Emme, emme, kuului useita ääniä vastaan. No,
olkaa kuulematta sitte, ei olekkaan sanottu, että jokainen joka kuulee,
myöskin ymmärtää hengen sisällystä, mutta sen minä sanon teille, te
Bakkus-veikot ja triumfeeraajat, _hän_ oli kuningas verraton. Hän
kävi sotaa niin että keisari ja paavi ällistyivät, ja hän teki sillä
oivaa hyötyä. Kaksikymmentä tuhatta soturia lähetti hän kunniakkaissa
taisteluissa ijankaikkisuuteen. Huomatkaa sanani! Ne lähetettiin sinne
lihavina ja punaposkisina, suurina ja väkevinä. Sitä minä sanon onneksi!
Oi, mikä ihana loppu elämälle, kuolla vatsa täynnä, täynnä paistia ja
valkoista leipää ja viiniä. Mitä nyt tapahtuu Suomessa? Joo, ihmiset
kuolevat niin hävyttömän laihoina, että madot haudassa itkevät ja
näkevät nälkää ja kuluttavat torahampaansa pilalle kovia luunikamia
halutessaan. Luuletteko että yksikään ainoa heistä tahtoisi aterioida
minua? — Hän nauroi hurjasti ja repi auki rikkinäisen paitansa, jonka
sisäpuolelta kylkiluut kaarina paistoivat.
Hyi sellaista surkeutta! Hyi minua itseäni! — Nyt tuntuu kuin olisin
minäkin laiha, jäätynyt hauki, mutta kumminkin voin huutaa: eläköön
sota, joka siivolla tavalla tekee lopun ihmisistä ja elukoista! Eläköön
Kustaa Aadolf ja eläköön sisarenpoika Kaarle Kustaa myös! Hän oli
tosin musta kuin tattarilainen, mutta hän kuoli lihavana; hän antoi
isällenikin viran, vaan mitä on hänen seuraajansa, yhdestoista Kaarle,
tehnyt minun civis akadeemikuksen hyväksi — — —
Pääsälli vaipui taas kokoon paikalleen, ja toiset, huolimatta vastata
hänelle, jatkoivat puheluansa.
— Minä lähetän huomenna — jatkoi Jabel — kirjeen maaherralle Tukholmaan
ja pyydän häntä kertomaan vielä kerran Hänen Majesteetilleen meidän
ja maan kamalasta kurjuudesta. Minä pyydän häntä vaikuttamaan siihen
suuntaan että koko Ruotsissa ja saksalaisissa maakunnissa kolmen
sunnuntain kolehti annettaisiin meille avuksi ensi hätään sekä
sitten joudutettaisiin viljalähetystä. Muuta keinoa ei minulla ollut
käytettävänä. Maa tarvitsee paljon, mutta kansa etupäässä elatusta.
— Minkätähden minulle ei tarjota koskaan ruokaa, mutta juomaa vaan,
mutisi pääsälli itsekseen.
Reimers, joka maltittomana oli kuunnellut muiden puhetta ja antanut
Klinck'in pari kertaa täyttää tyhjän haarikkansa, puhkesi nyt sanomaan:
— Miksi teillä nyt taas on tuo surullinen puheen aine, hyvät herrat ja
Ruotsin miehet; joka päivällä on vaivansa, ja huomispäivän suru kyllä
tulee huomenna! Nyt istumme kauniisti yhdessä Klinck'in takkavalkean
lämpimässä — valoa tuo kitupiikki ei raski meille antaa — minkä
vuoksi lopettaisimme päivän niinkuin olemme sen alkaneet? Maistraatin
kokouksessa tänä aamuna kello 8 puhuttiin loppumattomiin nälästä ja
hädästä, ja nyt te veisaatte samaa valitusvirttä myöhään iltaan.
Kaikkien iloisten porvarien malja, vivant! [Eläkööt!]
— Ja kuolleiden malja myös, huudahti pääsälli, ja viuhtasi toisella
kädellään ilmaan, samalla kuin toisella matkasi olutkannun pöytään niin
että se meni halki.
Jabel nousi hätäisesti pystyyn, kuiskasi vävypojalleen muutaman sanan
ruuasta Junnelinille, tarttui lakkiinsa ja lähti kiireenvilkkaan kotiin.
Arvossa pidetyn vanhuksen lähdettyä syntyi hetkisen nolous, mutta
sitten pääsi olut ja kielenkäynti vallalle ja puhelu sai taas vauhtia.
Mangolt alkoi ladella mielellään kuultuja juttujansa vaellusvuosiltaan
Saksassa. Siinä maassa oli hänen kertomuksensa mukaan pelkkiä
kauniita tyttöjä, ja olut, niin, se oli yli kaiken kiitoksen. Hän
lopetti kirjavan kuvailunsa asettamalla Plåman'ille seuraavat
ymmärryskysymykset:
— Uskooko oltermanni, että minä olen nähnyt 10,000 ihmistä elävän
viinissä?
— En hiisi vie uskokkaan!
— No, eikö oltermanni ehkä usko, että minä olen maalannut keisarin
kuvan viinissä ja saanut kymmenen tukaattia vaivoistani?
Hannu Plåman nousi vihastuneena ja lähestyi nyrkki ojona.
— Jos Mangolt tekee minusta pilaa, niin niinä maalaan hänet, en
viinillä enkä ölfarbella, [ölfarbe = öljyväri; öl saksaksi öljy, vaan
ruotsiksi olut. Tästä syntyvä ruots. sanaleikin ei sukeudu suomeksi],
niinkuin saksalainen sanoo, vaan voiteella, joka tekee hänet siniseksi
ja punaseksi.
Reimers ja Klinck ehättivät väliin, ja pitemmän sovittelun jälkeen oli
ammattivanhin päässyt käsitykseen, että todellisia ihmisiä, vieläpä
itse Saksan keisari eli Wien'issä [Wien lausutaan Viin] — niinkuin
Mangolt oli sanonut.
— Hei, pääsälli, nouseppa ylös ja laula veisu latinaksi tahi pidä
ponteva puhe rakuunasta, kummistasi, joka kaatui kuningastaistelussa
Lundin luona, tai sama se minkä aineen valitset, kunhan saadaan
hauskaa, huusi Reimers ja puisteli puhuttelemaansa miestä käsivarresta.
Antero Klinck, työnnä enemmän puuta pesään, ja täytä pieni saviruukku
viluiselle runoilijalle; kyllä minä maksan. Täällähän on niin pimeä,
että tuskin voi eroittaa istuuko pöydässä ihmisiä vai elukoita!
Pääsälli sai taas mitan olutta, joi, yski, nousi jaloilleen, heitti
pilkallisen silmäyksen kokoontuneihin ja alotti puheen.
— Sanottu on: älkäät heittäkö päärlyjä sikojen eteen, ja sentähden
en puhu jalolla latinankielellä, kun kuuntelijana on profanum vulgus
[raakaa rahvasta] — — —
— Fanum [fanum vivahtaa ruots. sanaan fan = piru], pisti ruskeatakkinen
porvari väliin, se kuuluu vähän tutulta — — —
— Vaan puhun ainoastaan teidän omalla kielellänne. Kuulkaasta nyt! Kun
niinä opiskelin akatemiassa, opin minä kaunopuheisuutta, ja kun minä
alennuin hansikkamaakarin ammattiin, opin minä kuinka hihnoja nahkasta
leikataan. Kas, tämä on exordium [johdanto], niinkuin Cicero vainaja
aikoinaan tapasi sanoa senaatissa; nyt seuraa conclusiones [päätelmät].
— Sinulle, Plåman, en sano mitään, sillä sinä et ymmärrä mitään muuta,
kuin auttavasti suutariammattiasi ja tappelemista, vaan siihen ei
minulla nyt ole halua. Sinun riitaveljesi Mangolt on vaan mitätön
naamakuvain tekijä, mutta hänellä on yksi ansiopuoli, joka muutoin
ei ole hänen, ja se on se, että hänellä on lihava isänmaa, Germania
antiqua et hodierna [muinoinen ja nykyinen Germania (Saksa)], Niin, ja
sinä Mangolt, sinä harjoitat kaunotaiteita, mutta et ymmärrä, mitä on
Aristotelis metaphysica [Aristoteleen metafysiikka (= perusolo-oppi)].
Kumarra, mies, kun sen nimen kuulet. Sinä et olisi ollut otollinen
maalaamaan sen mestarin saappaitakaan, et edes Ateenan kehnoimman
paikkasuutarin puolipohjaamiakaan, kaikkein vähimmin hänen jalkaansa
tahi kättänsä.
— Mästersven ist Meisterschwein [mestarisälli on mestarisika], huudahti
saksalainen ilkeästi nauraa kihnittäen.
— Sinä, Antero Klinck, kuvanveistelijä ja viininlaskija viraltasi, olet
täyttänyt minulle monta mittaa olutta, siitä sinua kiitän. Mutta Apollo
ja Fidias potkisivat rikki sinun savi-ukkosi ja istuisivat Kartagon
raunioille itkemään verimatoja, jos näkisivät niiden vielä nousevan
pystyyn. Vaan mennään eteenpäin tekstissä! Gyntherfors, sinä hiljainen
raatimies, mitä sinulla on oikeastaan tekemistä täällä juorujen
kaupungissa? Ota kaunis tyttäresi ja matkusta Egyptinmaalle. Asetu
siellä sfinksiksi pyramiidien juurelle, rupea filosoofiksi ja vaivu
ikuiseen mietiskelyyn. Sinä eperoit, sillä Reimers irvikoi sinulle.
No hyvä, sinua, Reimers, tahdon minä verrata suureen Katiliinaan, ja
nyt minä kumarran — ei kukaan voi olla liian kohtelias, sanoi akka kun
nyykisti polviaan sikansa edessä — — —
Tuskin oli pääsälli lausunut nuo solvaavat sanat, kun pari seurueesta
ryntäsi ylös paikoiltaan tukkimaan mokoman julkion suuta. Silloin
keikahti penkki, jolla he olivat istuneet, ja kolmas mies penkin
toisessa päässä kellahti lattialle. Siitäkös kirkunaa ja naurua,
hälinää ja melua.
Klinckin koettaessa varjella savihaarikoita, työnsi Plåman aimo kimpun
katajanoksia tuleen ja korkealle leimusivat liekit pesässä. Reimers
koki kiskoa rinnustelevaa pääsälliä pöydälle, ja kuvanveistelijä käytti
tilaisuutta paiskatakseen kilpailijaansa Mikkeli Mangoltia tyhjällä
haarikalla selkään. Olipa nyt totta tosiaan iloa ja melua ahtaassa
kapakkahuoneessa!
Viimein sai Gyntherfors suun vuoron ja huusi voimallisella äänellä:
— Kello on yhdeksän; nyt lähtevät kaikki kunnialliset porvarit kotiin!
— Minäkin julistan rauhan tälle sikopahnalle, mutisi pääsälli
hieroskellen oluesta läpimärkää hihaansa.
Rouva Elisabet, joka samaan liittoon ilmestyi ovelle, kiiruhti valituin
sanoin vierasten lähtömarssia; ainoastaan Junnelinia kehoitettiin
jäämään, saadakseen Jabelin lausuman toivomuksen mukaan vähän ruokaa.
Pikkukaupungin ilot ja itkut eivät sentään vielä siksi päivää siihen
päättyneet kaikilta Antero Klinckin iltaseuralaisilta. Kun raatimies
Reimers kotimatkalla kulki torin poikki, näki hän kaupunginsihteerin
Juhana Arkenholtzin tulevan ulos kauppias Torsten Burgman'in pihasta.
Ja huutaen «tässä tulee terveisiä Märtta Gyntherforsilta« ryntäsi hän
esiin ja antoi virkaveljellensä aimo läimäyksen vasten naamaa. Hyökätty
ei ollut myöhäinen vastaamaan; taistelijat kuppuroitsivat hyvän aikaa
luminietoksessa ja kiskoivat tukkanuottaa parhaimpansa mukaan. Sitten
suostuivat he, raivoisina ja märkinä, kohtaamaan toisiansa oikeuden
edessä, joka myöskin tapahtui.
Hetkinen tämän kohtauksen jälkeen astui raatimies Jabel ulos
pihallensa. Kaikki oli hiljaista. Huolestuneena käveli vanhus
edestakaisin. Äkkiä pysähtyi hän kuuntelemaan palovartijan tuttua
tunnuslaulua; Kello on — jo kymmenen lyönyt, jo kymmenen lyönyt!
Laupias Jumala suojelkoon, tulenvaarasta kaupungin varjelkoon!
Jabel katsoi ylös. Lumentulo oli tauonnut. Pilvet alkoivat hajaantua.
Pohjoisella taivaanrannalla näkyi jo leveä sininen juova ja tähtien
tuiketta.
Vanhus huoahti:
— Jumala varjelkoon kaupunkiamme! Nälän polte on vaikeampi sammuttaa
kuin tuli. Jo huomenna voivat nälkiintyneet kerjäläislaumat olla
täällä. Jumala auttakoon silloin meitä köyhiä porvareita!
Ja viivästelevin askelin meni hän takaisin porstuaansa sulkien
ajattelevaisena oven jälkeensä.