(Johdanto).
Rakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt
käsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia
nahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt
Duodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein
armollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä
Toukokuuta v. 1593.
Mitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan
kertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut
perintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana
sodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.
Ovatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko
tuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi!
Surun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo
selkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.
Niin niin, ajat pakenevat, ja suku sukunsa perästä vaeltaa menojansa!
Mitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä
vihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne
makaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet
aikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne
kaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.
Ja me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei
meillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän
elämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan,
ja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me
tulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me
synnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme,
kidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin
meitä varten.
Mitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen,
että historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja
joistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän
pahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat
säilyneet jälkimaailmalle.
Mutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin
jättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme,
eivät meidän mielenkiintoamme saavuta.
Että tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä
vähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.
Virsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden
edelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat
tiedot elämänvaiheistansa:
1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain
tämän kirjan äitiltäni.
1700 junij 19 lähti puolet Wiipurin jalkaväkirykmenttiä sotaan Wiroon.
— julij 8 ensimmäinen partioretki vihollista vastaan.
— novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink.
Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.
— decembris 2 Riigan linnoitukseen.
1706 aug. 10 sain Luutnantin toimen.
1710 raivosi ankara Rutto.
— februarius 15 rupesi moskovalainen piirittämään.
— junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti
ammutuksi ja raadelluksi.
— julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta,
vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.
1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo
nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach.
Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.
1721 rauhan sanotaan vihdoin tulleen.
1722 aloin viimein matkustaa kotiin Suomeen takaisin.
1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä
kaupalla.
1725 Ei mitään tilaa enää, jää hyvästi Poikani!
Näin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä
ihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät
nurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja
«Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:
«Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna
meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka
kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä
olet meidän isämme ja vapahtajamme.«
Vanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt
kirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on
kärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.
Sinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat
kaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden
tuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina,
ovat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata
koruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat,
loimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat,
kuteet.