Seuraavat rauhalliset viikot olivat kuin auringonpaistetta myrskyn
jälkeen. Sairaiden parantuminen edistyi nopeasti, ja herra March
alkoi arvella pääsevänsä kotiin heti uudenvuoden jälkeen.
Beth kykeni pian makaamaan päivisin lukuhuoneen sohvalla ja
leikkimään rakkaiden kissojensa kanssa, ennen pitkää myös ompelemaan
vaatteita nukeilleen, jotka olivat jääneet surullisen huonoon
hoitoon. Hänen ennen vikkelät jalkansa olivat nyt niin heikot ja
sairaat, että Jo kantoi joka päivä häntä voimakkailla käsivarsillaan
ympäri huoneita siten 'kävelyttäen' pikku sisartaan. Meg poltti
ja turmeli ilomielin valkeat kätensä keittäessään hyvää ruokaa
perheen lemmikille, kun taas Amy, joka ei ollut unohtanut sormuksen
merkitystä, vietti kotiintuloaan jakamalla sisarille niin paljon
aarteitaan kuin sai heidät ottamaan vastaan.
Kun joulu lähestyi, alkoi ilma olla täynnä tavanmukaisia
salaisuuksia, ja Jo sai sisaret usein melkein läkähtymään naurusta
ehdottamalla mitä loistavimpia ja mahdottomimpia juhlamenoja tämän
erikoisen riemukkaan joulun kunniaksi. Laurie oli yhtä hurja ja
riehakas ja olisi hommannut kokkovalkeita, raketteja ja riemukaaria,
jos vain olisi saanut tahtonsa läpi.
Monien kiistojen ja erimielisyyksien jälkeen saatiin tuo
kunnianhimoinen pari sentään kukistetuksi ja ystävykset näyttivät
maailmalle epätoivoista naamaa, mutta kun he pääsivät yhteen, kuului
niin kaikuvia naurunpuuskauksia, ettei epätoivo juuri tuntunut
uskottavalta.
Tavattoman leudot ilmat joulun edellä ennustivat ihanaa joulupäivää.
Hanna 'tunsi jaloissaan' että päivä tulisi olemaan harvinaisen
onnellinen, ja hän osoittautuikin oikeaksi profeetaksi, sillä kaikki
näytti suurenmoisen lupaavalta. Ensiksikin herra March kirjoitti
olevansa pian kotona, toiseksi Beth tunsi voivansa tavattoman hyvin
sinä aamuna, ja kun hänet oli kiedottu äidin antamaan joululahjaan
-- pehmeään punaiseen villahuiviin --, toiset kantoivat hänet
riemusaatossa ikkunaan katsomaan Jon ja Laurien lahjaa.
'Kukistumattomat' olivat koettaneet parhaansa ollakseen nimensä
arvoisia ja ahertaneet yöllä tonttujen lailla saaden aikaan kauniin
yllätyksen. Puutarhassa seisoi muhkea lumityttö, jolla oli päässä
rautatammen lehdistä solmittu seppele, korillinen kukkia ja hedelmiä
toisessa kädessä, iso käärö uusia nuotteja toisessa, hartioilla
kaikissa sateenkaaren väreissä kimalteleva afganistanilainen vaippa
ja suussa punainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu seuraava
jouluruno:
Nyt hyvää päivää, rakas Beth,
ja hauskaa joulua!
Me toivotamme sinulle
terveyttä, iloa.
Kas tässä kukkavihkonen
ja heelmät suukkosees,
ja pianollesi nuotteja
ja vaippa varpailles.
Joannan kuvan tässä näät.
Rafael numero kaks
sen tunnetulla taidollaan
maalasi ihanaks.
Ja sido punanauha tää
nyt Mirrin häntähän,
ja nauti hyytelö ja jää.
Kai arvaat tekijän.
Oon lumityttö valkea,
vaan rintan' lämmin on,
kun siinä joulutervehdys
on Laurien sekä Jon.
Kuinka Beth nauroikaan sen nähdessään! Ja Laurie juoksi pihaan ja
taas takaisin hakien lumitytön lahjat sisään, ja Jo piti verrattoman
puheen antaessaan ne Bethille.
-- Olen nyt niin onnellinen, että jos isä vain olisi täällä,
en kestäisi pisaraakaan enempää, sanoi Beth huoaten sulasta
tyytyväisyydestä, kun Jo kantoi hänet sohvalle lepäämään ja
virkistämään itseään lumitytön herkullisilla viinirypäleillä.
-- Niin olen minäkin, hirveän onnellinen, sanoi Jo ja taputti
taskuaan, jossa nyt oli kauan ikävöity "Undine ja Sintram".
-- Entä minä sitten, säesti Amy, joka ei väsynyt katselemaan
painettua jäljennöstä Madonnasta ja Kristuslapsesta. Hän oli saanut
sen äidiltä kauniisti kehystettynä.
-- Ja minä! huudahti Meg silitellen ensimmäisen silkkipukunsa
kiiltäviä laskoksia. Herra Laurence oli välttämättä tahtonut antaa
sen hänelle.
-- Voisinko minä sitten olla muuta kuin onnellinen? sanoi rouva
March kiitollisena katsellen vuoroin miehensä kirjettä, vuoroin
Bethin hymyileviä kasvoja ja hyväillen kädellään rintasolkea,
jonka tytöt olivat juuri kiinnittäneet hänen rintaansa ja joka oli
tehty tuhkanharmaista, kullankeltaisista, kastanjanruskeista ja
tummanruskeista hiuksista.
Väliin sattuu tässä arkipäiväisessä maailmassa asioita, jotka ovat
kuin lainattuja hurmaavista satukirjoista. Puoli tuntia sen jälkeen
kun kaikki olivat sanoneet olevansa niin onnellisia, etteivät
kestäisi enää kuin pisaran onnea, tuo pisara tuli.
Laurie avasi arkihuoneen oven ja pisti päänsä sisään hyvin hiljaa.
Hän olisi yhtä hyvin voinut heittää kuperkeikan tai puhjeta
intiaanihuutoon, sillä hänen kasvonsa olivat tulvillaan hillittyä
jännitystä ja hänen äänensä niin salaperäisen iloinen, että kaikki
hypähtivät pystyyn, vaikka hän sanoikin vain hengästyneellä ja
oudolla äänellä:
-- Täällä on vielä yksi joululahja Marchin perheelle.
Ennen kuin oli saanut sanat kunnolla suustaan hän livahti pois ja
hänen paikalleen ilmestyi pitkä mies, jonka turkinkaulus ulottui
melkein silmiin saakka ja joka nojautui toisen pitkän miehen
käsivarteen. Jälkimmäinen yritti sanoa jotakin, mutta ei voinut.
Kaikki näyttivät hetken aivan typertyneiltä. Sitten rouva March
vallan upposi rakkaiden käsivarsien syleilyyn, Jo häpäisi itsensä,
sillä hän oli vähällä pyörtyä ja Laurien täytyi hoivailla
häntä viereisessä huoneessa, herra Brooke suuteli Megiä 'ihan
erehdyksessä', kuten hän hiukan hätääntyneenä selitti, ja Amy,
arvokas Amy, kaatui tuoliin eikä päässyt ylös, vaan jäi nyyhkien
syleilemään isänsä saappaita. Rouva March tointui ensimmäisenä ja
kohotti varoittaen kätensä:
-- Hiljaa! Muistakaa Bethiä!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Lukuhuoneen ovi lensi auki, pieni
punaiseen huiviin kääritty olento ilmestyi kynnykselle, ilo antoi
voimaa heikkoihin jäseniin, ja Beth juoksi suoraan isänsä syliin.
Emme huoli kuvailla tarkemmin mitä tapahtui tämän jälkeen. Kaikkien
sydämet olivat tulvillaan, kuluneen ajan katkeruus huuhtoutui pois,
ja jäljelle jäi vain ihana nykyhetki.
Tässä kaikessa ei ollut mitään romanttista eikä tunteilevaa, ja
sydämellinen nauru sai kaikki taas järkiinsä, kun Hanna keksittiin
oven takaa nyyhkyttämässä sylissään lihava kalkkuna, jota hän ei
ollut muistanut laskea käsistään syöksyessään keittiöstä.
Kun nauru oli asettunut, rouva March alkoi kiitellä herra Brookea
siitä, että tämä oli uskollisesti hoitanut hänen miestään ja tällöin
Brooke äkkiä muisti että herra March tarvitsi lepoa, sieppasi Laurien
mukaansa ja katosi nopeasti. Molemmat sairaat määrättiin levolle, ja
he lepäsivät istuen isossa nojatuolissa ja puhuen minkä ennättivät.
Herra March kertoi kuinka kovin hänen oli tehnyt mieli yllättää
heidät, ja kun ilmat olivat parahiksi kauniit, oli tohtori sallinut
hänen lähteä matkalle. Edelleen hän kertoi kuinka hyvä ja avulias
Brooke oli ollut ja miten kaikin puolin kunnioitettava nuori
mies hän oli. Jätän lukijan arvattavaksi, minkä tähden herra
March pysähtyi hetkeksi juuri silloin ja vilkaisi Megiin, joka
kohensi vimmatusti valkeaa, ja katsoi sitten vaimoonsa kohottaen
kysyvästi kulmakarvojaan, sekä myös miksi rouva March hymyillen
nyökäytti päätään ja kysyi mieheltään hieman odottamatta, eikö
hän tahtoisi syödä jotakin. Jo näki ja ymmärsi tuon katseen ja
katosi julmistuneena keittiöön hakemaan teetä ja voileipää mutisten
itsekseen paiskatessaan oven kiinni:
-- En siedä kunnioitettavia ruskeasilmäisiä nuoria miehiä.
Sellaista joulupäivällistä ei totisesti ole koskaan syöty kuin
sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen
arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna
ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka
ääressä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. Kaikki oli onnistunut
erinomaisesti, mikä oli todellinen ihme, sillä Hanna oli omien
sanojensa mukaan niin hölmistynyt kun herra tuli kotiin, että oli
kumma kun hän ei paistanut vanukasta uunissa ja pannut kalkkunaan
rusinoita.
Herra Laurence ja hänen pojanpoikansa söivät päivällistä heidän
luonaan, samoin herra Brooke, jota Jo -- Laurien suunnattomaksi
iloksi -- mulkoili vihaisesti.
Pöydän päässä oli vierekkäin kaksi isoa nojatuolia, ja niissä
istuivat Beth ja hänen isänsä, jotka herkuttelivat vaatimattomasti
kananpojalla ja hedelmillä. Juotiin maljoja, kerrottiin juttuja,
laulettiin, muisteltiin, ja kaikilla oli äärettömän hauskaa.
Laurie oli suunnitellut rekiretken, mutta tytöt eivät tahtoneet
jättää isäänsä, ja vieraat lähtivät aikaisin. Hämärän tullen istui
onnellinen perhe yhdessä takkatulen ääressä.
-- Juuri vuosi sitten istuimme tässä ja mietimme, miten ikävä
joulu meille oli tulossa. Muistatteko? kysyi Jo katkaisten lyhyen
hiljaisuuden, joka oli seurannut pitkää ja vilkasta keskustelua.
-- Oikeastaan tämä on ollut aika hauska vuosi, sanoi Meg hymyillen
takkavalkeaan ja onnitellen itseään siitä, että oli kohdellut
arvokkaasti herra Brookea.
-- Minusta se on ollut aika vaikea, huomautti Amy miettiväisenä ja
katseli valon leikkiä sormuksellaan.
-- Olen iloinen että se on ohi ja että olet tullut takaisin, isä,
kuiskasi Beth, joka istui isänsä polvella.
-- Se on ollut vaikea taival teille, pienet pyhiinvaeltajani, hyvin
vaikea. Mutta olette kulkeneet tietänne urhoollisina, ja luulenpa
että taakkamme ennen pitkää putoavat pois, sanoi herra March ja
katseli isällisen tyytyväisenä ympärillään olevia nuoria kasvoja.
-- Mistä tiedät, isä? Onko äiti kertonut? kysyi Jo.
-- Ei paljon, mutta ruohosta näkee mistä tuuli puhaltaa, ja olen
tehnyt erinäisiä huomioita tänä päivänä.
-- Voi, kerro mitä ne ovat, huudahti Meg.
-- Tässä on yksi.
Herra March tarttui käteen, joka lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla,
ja osoitti sen karkeata etusormea, palaneen jälkeä ulkopuolella ja
paria kovettumaa sisäpuolella.
-- Muistan ajan, jolloin tämä käsi oli valkea ja sileä ja jolloin
suurin huolesi oli säilyttää se sellaisena. Se oli hyvin kaunis
silloin, mutta minun silmissäni se on paljon kauniimpi nyt, ja siihen
jääneistä työn jäljistä luen pienen tarinan. Olen varma, että ne
työt, joita nämä ahkerat sormet ovat ommelleet, tulevat kestämään
kauan, niin paljon hyvää tahtoa on pantu joka pistoon. Meg, rakas
tyttöni, pidän suuremmassa arvossa naisellisia avuja, jotka tekevät
kodin onnelliseksi, kuin valkeita käsiä ja niitä taitoja, joita
muodikkaat nuoret tytöt tavoittelevat. Puristan ylpeänä tätä hyvää,
ahkeraa pientä kättä ja toivon ettei sitä pyydetä minulta vielä
vallan pian.
Jos Meg oli kaivannut palkkaa tuntikausien kärsivällisestä työstä,
hän sai sitä nyt yllin kyllin, kun isä puristi sydämellisesti hänen
kättään ja hymyili hyväksyvästi.
-- Entä Jo? Sano jotain kaunista hänellekin, hän on koettanut
parhaansa ja ollut minulle äärettömän hyvä, kuiskasi Beth isänsä
korvaan.
Isä nauroi ja katsoi pitkää tyttöään, joka istui häntä vastapäätä
ruskeilla kasvoillaan harvinaisen hellä ilme.
-- Huolimatta kiharaisesta pojanpäästä en enää näe 'poikaani Jota',
jonka jätin vuosi sitten, herra March sanoi.
-- Näen nuoren neidin, joka kiinnittää kauluksensa suoraan,
nyörittää kenkänsä kunnollisesti, ei vihellä, ei puhu katukieltä
eikä makaa matolla kuten ennen. Hänen kasvonsa ovat valvomisesta
ja levottomuudesta käyneet laihoiksi ja kalpeiksi, mutta katselen
niitä mielelläni, sillä ne ovat tulleet lempeämmiksi. Hänen äänensä
on matala, hän ei liiku äänekkäästi ja kolistellen, vaan hiljaa
ja kauniisti, ja hoitaa pikku sisartaan äidillisen hellästi,
mikä suuresti ilahduttaa minua. Melkein kaipaan entistä villiä
tyttöäni, mutta jos hänen sijaansa saan voimakkaan, avuliaan,
lämminsydämisen naisen, olen täysin tyytyväinen. En tiedä, tekikö
keritseminen hyvää mustalle lampaalle, mutta sen tiedän etten koko
Washingtonista löytänyt mitään kyllin kaunista ostettavaa niillä
kahdellakymmenelläviidellä dollarilla, jotka hyvä tyttöni lähetti
minulle.
Jon virkut silmät himmentyivät hetkeksi, ja hänen laihat kasvonsa
punastuivat heleästi tulen kajossa, kun hän kuuli isänsä kiitoksen ja
tunsi ansaitsevansakin osan siitä.
-- Nyt Beth, sanoi Amy, joka kiihkeästi mutta kärsivällisesti odotti
vuoroaan.
-- Bethistä on niin vähän jäljellä, että pelkään hänen kokonaan
haihtuvan käsistäni, jos sanon paljon, vaikkei hän olekaan enää
niin ujo kuin ennen, alkoi isä hilpeänä, mutta muisti sitten,
kuinka vähällä Beth oli todella ollut haihtua heidän käsistään,
ja syleili häntä hellästi, poski hänen poskellaan: -- Olen saanut
sinut terveeksi, oma Bethini, ja Jumalan avulla saan pitääkin sinut
terveenä.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän katsoi Amyyn, joka istui jakkaralla
hänen jalkojensa juuressa, hyväili hänen välkkyvää tukkaansa ja sanoi:
-- Huomasin ettei Amy päivällisellä valinnut itselleen parhaita
paloja, juoksi äitinsä asioita koko iltapäivän, jätti Megille
paikkansa illalla ja on kaiken päivää kiltisti ja iloisena auttanut
muita. Huomaan myös ettei hän enää marise eikä ole ärtyinen eikä
seisoskele peilin edessä. Tästä kaikesta päättelen että hän on
oppinut ajattelemaan enemmän muita ja vähemmän itseään ja päättänyt
ryhtyä muovaamaan luonnettaan yhtä huolellisesti kuin pieniä
saviesineitään. Olen iloinen siitä, sillä vaikka olisinkin hyvin
ylpeä jos joskus näkisin hänen veistämänsä kauniin kuvapatsaan, olen
äärettömän paljon ylpeämpi rakastettavasta tyttärestä, joka kykenee
tekemään elämän kauniiksi itselleen ja muille.
-- Mitä nyt ajattelet, Beth? kysyi Jo, kun Amy oli kiittänyt isäänsä
ja kertonut sormuksesta.
-- Luin tänään "Kristityn vaelluksesta", kuinka Kristitty ja Toivova
monien vaivojen jälkeen tulivat kauniille vihreälle niitylle, missä
liljat kukkivat läpi vuoden, ja levähtivät siellä kuten mekin nyt
ennen kuin jatkoivat matkaansa, vastasi Beth. Sitten hän irtautui
isänsä syleilystä ja meni hitaasti pianoa kohti sanoen:
-- Nyt on laulamisen aika, ja tahdon olla vanhalla paikallani. Koetan
laulaa paimenpojan laulun, jonka vaeltajat kuulivat. Olen tehnyt
siihen sävelen, koska isä pitää siitä.
Ja Beth istui rakkaan pianonsa ääreen, painoi pehmeästi koskettimia
ja lauloi suloisella äänellään, jota he eivät olleet uskoneet
saavansa enää kuulla.
23.