Kuin mehiläisparvi hyörivät äiti ja tytöt herra Marchin läheisyydessä
seuraavana päivänä jättäen kaiken muun vain katsellakseen ja
palvellakseen kotiintullutta sairasta, joka oli melkein tukehtua
pelkkään hellyyteen. Kun hän istui tyynyjensä ja peittojensa
keskellä suuressa nojatuolissa Bethin sohvan vieressä toiset kolme
läheisyydessään ja kun Hanna silloin tällöin pisti päänsä ovesta
katsellakseen 'herrakultaa', ei mitään näyttänyt puuttuvan heidän
onnestaan.
Mutta jotakin sentään puuttui, ja perheen vanhimmat jäsenet tunsivat
sen, vaikka kukaan ei sitä tunnustanut. Herra ja rouva March
katsahtivat toisiinsa levottomina, kun heidän silmänsä seurasivat
Megiä. Jolla oli äkillisiä vakavuuden puuskia, ja hän pui nyrkkiä
herra Brooken sateensuojalle, joka oli unohtunut eteiseen. Meg
oli hajamielinen, ujo ja hiljainen, hätkähti kun ovikello soi ja
punastui, kun Johnin nimi mainittiin. Amy sanoi:
-- Kaikki näyttävät odottavan jotakin eikä kukaan osaa olla rauhassa.
Se on hyvin kummallista, kun isäkin on jo saatu onnellisesti kotiin.
Beth puolestaan ihmetteli viattomana, miksi naapurit eivät
pistäytyneet katsomaan heitä kuten tavallisesti.
Iltapäivällä tuli Laurie ja huomatessaan Megin ikkunassa näytti äkkiä
joutuvan tavattoman intomielisyyden valtaan, heittäytyi polvilleen
lumeen, löi rintaansa, repi tukkaansa ja väänteli rukoilevasti
käsiään, ja kun Meg käski häntä käyttäytymään järkevästi ja menemään
tiehensä, hän oli vääntävinään kyyneliä nenäliinastaan ja hoiperteli
nurkan taa äärimmäisen epätoivon vallassa.
-- Mitä tuo typerä poika tarkoittaa? sanoi Meg nauraen ja koettaen
näyttää viattomalta.
-- Hän vain näyttää kuinka sinun Johnisi tulee käyttäytymään ennen
pitkää. Liikuttavaa, eikö totta? sanoi Jo ylenkatseellisesti.
-- Älä sano 'minun Johnini', se ei ole oikein eikä totta. Mutta Megin
ääni viivähti hieman noissa sanoissa ikään kuin niiden lausuminen
olisi ollut hänelle mieluista. -- Älä viitsi tehdä kiusaa, Jo,
olenhan sanonut etten välitä hänestä -- aivan niin -- eikä siitä ole
sen enempää sanottavaa, mutta meidän kaikkien pitää olla ystävällisiä
hänelle kuten ennenkin.
-- Sitä emme voi, jotakin on jo sanottu, ja Laurien kepponen on
pilannut sinut tykkänään. Minä näen sen, ja niin näkee äitikin. Sinä
et ole enää hitustakaan oma entinen itsesi, ja olet hirvittävän
kaukana minusta. En aio kiusata sinua ja tahdon kantaa tämän kuin
mies, mutta toivon että asia olisi jo valmis ja ohitse. En siedä
odottamista, niin että jos yleensä aiot jotakin tehdä, niin pidä
kiirettä että pääsemme siitä, sanoi Jo kärtyisesti.
-- Enhän minä voi sanoa enkä tehdä mitään ennen kuin hän on puhunut,
ja sitä hän ei tee koska isä sanoi hänelle, että olen vielä liian
nuori, aloitti Meg ja kumartui työnsä yli huulilla pienen pieni hymy,
joka ilmoitti ettei hän ollut asiassa täysin yhtä mieltä isänsä
kanssa.
-- Jos hän puhuisi, et tietäisi mitä sanoa, vaan punastuisit ja
rupeaisit itkemään tai antaisit hänen tehdä mitä hyvänsä, sen sijaan
että sanoisit koreasti ja jyrkästi: "Ei".
-- En ole niin tyhmä ja heikko kuin luulet. Tiedän tarkalleen mitä
sanoisin, olen jo suunnitellut kaikki valmiiksi, niin että hän ei voi
yllättää minua. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua, ja tahdon
olla valmistunut.
Jo ei voinut olla hymyilemättä arvokkaalle ilmeelle, jonka Meg
tietämättään oli saanut kasvoilleen ja joka oli yhtä pukeva kuin
heleä puna, joka vaihteli hänen poskillaan.
-- Voisitkohan kertoa minulle mitä sanoisit? kysyi Jo hiukan
kunnioittavammassa sävyssä.
-- Aivan mainiosti, olet kuusitoistavuotias nyt, siis kyllin vanha
uskotukseni, ja minun kokemukseni ovat ehkä sinulle hyödyksi sitten
kun sinulla itselläsi on samanlaisia asioita.
-- Kiitoksia vain, ei tarvita! On vitsikästä katsella toisten
ihmisten rakastelua, mutta olisin hullu jos itse rupeaisin, sanoi Jo
hätääntyneenä jo pelkästä ajatuksesta.
-- Et lainkaan, jos vain pitäisit hyvin paljon jostakin ihmisestä
ja hän pitäisi sinusta, sanoi Meg kuin itsekseen ja katsoi ulos
puistokäytävälle, jossa hän usein kesäillan hämärässä oli nähnyt
rakastuneiden parien kävelevän.
-- Sinunhan piti kertoa mitä sanot tuolle miehelle, sanoi Jo särkien
kovakouraisesti sisarensa pienen unelman.
-- Voi, minä sanoisin vain täysin levollisesti ja päättävästi:
"Kiitoksia, herra Brooke, olette hyvin ystävällinen, mutta olen yhtä
mieltä isän kanssa siinä että toistaiseksi olen liian nuori sitomaan
itseäni. Älkääkä viitsikö sanoa enää mitään, vaan ollaan ystäviä
kuten ennenkin."
-- Hm, onhan se aika jäykkää ja jäähdyttävää. En usko että koskaan
sanoisit niin, ja tiedän ettei hän tyytyisi siihen. Jos hän
käyttäytyisi kuin hylätyt rakastajat kirjoissa, suostuisit mieluummin
kuin pahoittaisit hänen mieltään.
-- Ei, en minä suostuisi. Sanon hänelle että se on luja päätökseni ja
poistun huoneesta arvokkaasti.
Meg nousi ja alkoi juuri harjoitella tuota arvokasta poistumista, kun
eteisestä kuuluvat askelet saivat hänet lentämään takaisin paikalleen
ja ompelemaan niin vimmatusti kuin hänen elämänsä olisi riippunut
juuri sen sauman lopettamisesta määräminuutilla. Jo nauroi salaa
tuota äkillistä muutosta, ja kun kuului hiljainen koputus, hän avasi
oven kaikkea muuta kuin vieraanvaraisen näköisenä.
-- Hyvää iltaa. Tulin hakemaan sateensuojaani ja katsomaan kuinka
isänne jaksaa tänään, sanoi herra Brooke hieman hämmentyneenä, sillä
molempien tyttöjen kasvot olivat sangen puhuvia.
-- Se voi oikein hyvin, hän on telineellä, minä menen käskemään hänet
ja sanomaan sille että olette täällä.
Ja sekoitettuaan isänsä ja sateensuojan sopivasti yhteen Jo
karkasi ja jätti Megille tilaisuuden pitää puheensa ja osoittaa
arvokkuuttaan. Mutta heti kun hän oli kadonnut, alkoi Meg vetäytyä
ovea kohti mutisten:
-- Äiti varmaan mielellään näkee teidät. Olkaa hyvä ja istukaa, minä
menen hakemaan hänet.
-- Älkää menkö, vai pelkäättekö minua, Margaret?
Ja herra Brooke näytti olevan niin pahoillaan, että Meg
arveli sanoneensa jotakin hyvin epäystävällistä. Hän punastui
korvannipukoitaan myöten, sillä Brooke ei ollut koskaan ennen
sanonut häntä Margaretiksi, ja oli ihmeellistä, kuinka luonnollista
ja suloista oli kuulla hänen sanovan niin. Tahtoen kaikin mokomin
näyttää ystävälliseltä ja huolettomalta Meg ojensi luottavaisesti
kätensä ja sanoi kiitollisena:
-- Kuinka voisin pelätä, kun olette ollut niin ystävällinen isälle?
Toivoisin vain että osaisin kyllin kauniisti kiittää teitä siitä.
-- Sanonko teille millä tavalla? kysyi herra Brooke pitäen tuota
pientä kättä lujasti omissaan ja katsoen Megiin ruskein silmin, jotka
olivat niin täynnä rakkautta, että tytön sydän alkoi rajusti sykkiä
ja hän olisi samanaikaisesti tahtonut sekä juosta pois että jäädä
kuuntelemaan.
-- Oi, ei, ette saa -- minä en tahdo, sanoi Meg ja koetti vetää pois
kätensä. Huolimatta vakuutuksestaan hän näytti hyvin pelästyneeltä.
-- En tahtoisi kiusata teitä, mutta minun täytyy saada tietää,
välitättekö minusta edes hiukan, Meg. Minä rakastan teitä hyvin
paljon, sanoi herra Brooke hellästi.
Tässä olisi ollut sopiva hetki tuolle levolliselle, järkevälle
puheelle, mutta Meg ei pitänyt sitä. Hän ei muistanut siitä
sanaakaan, katsoi vain alaspäin ja sanoi: "En minä tiedä", niin
hiljaa että Johnin täytyi kumartua kuulemaan tuota hupsua pientä
vastausta.
Hänen mielestään se kai kuitenkin maksoi vaivan, sillä hän hymyili
itsekseen hyvin tyytyväisenä, puristi kiitollisena Megin kättä ja
sanoi herttaiseen tyyneen tapaansa:
-- Tahdottehan koettaa päästä selville asiasta? Minä tahtoisin tietää
niin paljon, sillä en voi mennä iloisena työhöni ennen kuin tiedän
saanko lopulta palkkani vai en.
-- Minä olen liian nuori, sopersi Meg, joka ei voinut käsittää omaa
hämmennystään.
-- Minä odotan, ja sillä välin voitte oppia pitämään minusta. Olisiko
se hyvin vaikea läksy, rakas?
-- Ei tietenkään jos vain tahdon oppia, mutta...
-- Tahtokaa sitten, Meg. Minä pidän opettamisesta, ja tämä on
helpompaa kuin saksan kieli, keskeytti John ja otti haltuunsa
toisenkin käden, joten Megillä ei ollut tilaisuutta kätkeä kasvojaan,
kun John kumartui katsomaan niitä.
Hänen äänensävynsä oli pyytävä kuten sopikin, mutta vilkaistessaan
häneen salaa Meg huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä iloiset
kuin hellät ja että hänen huulillaan leikki menestyksestään varman
tyytyväinen hymy. Tämä ärsytti tyttöä, Annie Moffatin tyhmät
opetukset keimailutaidosta tulivat hänen mieleensä, ja vallanhimo,
joka uinuu parhaittenkin pikku naisten rinnassa, heräsi ja nosti
päätään. Hän oli kiihtynyt eikä tuntenut omaa itseään, ja tietämättä
mitä tehdä hän äkillisen mielijohteen valtaamana veti kätensä pois ja
sanoi kärtyisesti:
-- Minä en tahdo. Olkaa hyvä ja menkää pois ja antakaa minun olla.
John Brooke parka oli sen näköinen kuin hänen ihana pilvilinnansa
olisi luhistunut hänen päälleen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
Megiä tuollaisena ja oli vallan hämmentynyt.
-- Tarkoitatteko sitä todellakin? kysyi hän hätääntyneenä seuraten
silmillään poistuvaa Megiä.
-- Tarkoitan. En tahdo että minua vielä vaivataan sellaisilla
asioilla. Isä sanoo että minun ei pidä vielä ajatella niitä, se on
liian aikaista, enkä itsekään tahtoisi.
-- Enkö saa toivoa että mielenne vähitellen muuttuu? Minä odotan,
enkä puhu mitään ennen kuin olette saanut aikaa miettiä asiaa. Älkää
leikkikö kanssani, Meg. En olisi uskonut sitä teistä.
-- Uskokaa minusta mitä tahdotte. Parasta olisi jos ette uskoisi
mitään, sanoi Meg, joka tunsi ilkeätä tyydytystä koetellessaan
kosijansa kärsivällisyyttä ja huomatessaan oman voimansa.
John Brooke oli nyt totinen ja kalpea ja muistutti suuressa määrin
niitä romaanisankareita, joita Meg ihaili, paitsi että hän ei
lyönyt otsaansa eikä astellut kiivain askelin lattialla kuten
nämä, vaan seisoi paikoillaan katsellen Megiä niin surullisesti ja
hellästi, että tyttö alkoi sulaa vastoin tahtoaan. En takaa mitä
seuraavassa silmänräpäyksessä olisi voinut tapahtua, jollei juuri
tällä jännittävällä hetkellä Marchin täti olisi tulla laahustanut
huoneeseen.
Vanha rouva ei ollut voinut vastustaa haluaan tulla tapaamaan
veljenpoikaansa. Hän oli kävelyllään tavannut Laurien ja kuultuaan
tältä herra Marchin tulosta oli suoraan lähtenyt katsomaan häntä.
Koska koko perhe oli askareissaan takahuoneissa, hän oli päässyt
huomaamatta sisään ja aikoi yllättää sukulaisensa. Hän yllättikin
kaksi heistä niin perin pohjin että Meg hyppäsi pystyyn kuin olisi
nähnyt kummituksen ja herra Brooke häipyi kirjastoon.
-- Siunatkoon, mitä tämä merkitsee? huudahti vanha rouva koputtaen
kepillään lattiaan ja katsoi tuikeasti purppuranpunaiseksi
lehahtaneeseen nuoreen neitoon.
-- Hän on eräs isän ystävä. Voi, kuinka hämmästyin kun näin teidät,
änkytti Meg, joka tunsi että läksytys oli tulossa.
-- Sen kyllä näkee, sanoi Marchin täti ja istuutui. Sitten hän
koputti lattiaan uudestaan ja tiuskaisi:
-- Mutta mitä isän ystävä on sanonut, kun olet punainen kuin pioni?
Täällä on jotakin tekeillä, ja tahdon tietää mitä.
-- Me vain puhelimme vähän. Herra Brooke tuli hakemaan
sateensuojaansa, alkoi Meg, joka toivoi että herra Brooke ja hänen
sateensuojansa olisivat onnellisesti poissa talosta.
-- Brooke? Tuon pojan kotiopettajako? Ahaa, minä ymmärrän. Minä
tiedän kaikki. Jo sotkeutui kerran sanoissaan puhuessaan isänsä
kirjeestä, ja pakotin hänet kertomaan kaikki. Ethän vain ole
mennyt vastaamaan hänelle myöntävästi, lapsi? huusi Marchin täti
kauhistuneen näköisenä.
-- Hiljaa, hän voi kuulla. Menenkö hakemaan äitiä? sanoi Meg
hätääntyneenä.
-- Ei vielä. Minulla on sinulle sanottavaa, ja tahdon keventää
mieleni heti. Sano minulle, aiotko mennä naimisiin tuon Rooken
kanssa? Jos sen teet, et saa koskaan penniäkään minulta. Muista se ja
ole järkevä tyttö, sanoi vanha rouva painokkaasti.
Nyt sattui niin että tädillä oli vallan tavaton taito herättää
vastustushalua maailman sävyisimmissäkin ihmisissä. Parhaimmissakin
meistä piilee hitunen kapinanhenkeä, varsinkin kun olemme nuoria
ja rakastuneita. Jos Marchin täti olisi pyytänyt Megiä ottamaan
vastaan John Brooken tarjouksen, tyttö olisi luultavasti selittänyt
sen olevan aivan mahdotonta, mutta kun häntä jyrkästi käskettiin
olemaan välittämättä miehestä, vaikutus oli aivan päinvastainen ja
Meg päättikin ruveta pitämään hänestä. Sekä vastustushalu että uinuva
rakkaus tekivät päätöksen helpoksi, ja koska Meg oli hyvin kiihtynyt,
hän vastusti vanhaa rouvaa tulisesti ja urhoollisesti.
-- Minä menen naimisiin kenen kanssa tahdon, täti, ja te voitte
jättää rahanne kenelle suvaitsette, hän sanoi keikauttaen päättävästi
niskaansa.
-- Kuulkaahan vain! Tuolla tavallako sinä seuraat neuvojani, hyvä
neiti? Muista minun sanoneen että kadut sitä vielä.
-- Ei se ainakaan pahempaa ole kuin muutamien elämä kolkoissa isoissa
taloissa, vastasi Meg.
Marchin täti pani silmälasit nenälleen ja katseli tyttöä, sillä hän
ei ollut koskaan nähnyt häntä mokomalla tuulella. Megkin ihmetteli
itseään, mutta samalla hän tunsi olevansa voimakas ja riippumaton ja
iloitsi saadessaan osoittaa, että hänellä oli oikeus rakastaa Johnia.
Täti huomasi aloittaneensa väärästä päästä ja teki lyhyen
äänettömyyden jälkeen uuden hyökkäyksen sanoen niin lempeästi kuin
osasi:
-- Kas niin, Meg kulta, ole nyt järkevä ja seuraa neuvoani. Tarkoitan
parastasi, enkä tahtoisi että turmelet koko elämäsi tekemällä alussa
erehdyksen. Sinun pitää päästä hyviin naimisiin ja auttaa perhettäsi.
Sinun velvollisuutesi on ottaa rikas mies, ja on hyvä että joku saa
sinut ymmärtämään sen.
-- Isä ja äiti eivät ajattele niin, he pitävät Johnista, vaikka hän
onkin köyhä.
-- Vanhempasi, tyttöseni, eivät ymmärrä näitä asioita enempää kuin
kaksi kapalovauvaa.
-- Olen iloinen siitä, huudahti Meg. Marchin täti ei kiinnittänyt
huomiotaan hänen sanoihinsa, vaan jatkoi saarnaansa:
-- Tämä Rook on köyhä, eikä hänellä luultavasti ole rikkaita
sukulaisiakaan, vai kuinka?
-- Ei, mutta hänellä on paljon ystäviä.
-- Et voi elää hänen ystäviensä kustannuksella. Koeta vain, niin näet
pian kuinka he kylmenevät. Onko hänellä jokin virka?
-- Ei vielä, mutta herra Laurence kyllä auttaa häntä saamaan sopivan
toimen.
-- Se kestää kauan. James Laurence on oikullinen vanha herra eikä
ole hyvä olla riippuvainen hänestä. Aiot siis mennä naimisiin
miehen kanssa, jolla ei ole rahaa, ei asemaa eikä virkaa, niinkö?
Sitten saat tehdä työtä vielä enemmän kuin nyt, vaikka voisit
elää mukavuudessa kaiken ikäsi jos tottelisit minua. Luulin sinua
järkevämmäksi, Meg.
-- En voisi valita paremmin, vaikka odottaisin kaiken ikäni. John
on hyvä, viisas ja tarmokas, hän on hyvin lahjakas, hän tahtoo
tehdä työtä ja on varma menestyksestään. Kaikki pitävät hänestä
ja kunnioittavat häntä, ja olen ylpeä siitä, että hän välittää
minusta, vaikka olenkin köyhä ja nuori ja ymmärtämätön, sanoi Meg,
vakavuudessaan kauniimpana kuin koskaan ennen.
-- Hän tietää että sinulla on rikkaita sukulaisia, lapsi, siinä hänen
kiintymyksensä salaisuus.
-- Kuinka uskallatte sanoa sellaista, täti! John on sellaisen
halpamaisuuden yläpuolella, enkä tahdo kuunnella teitä hetkeäkään,
jos puhutte noin, huusi Meg suuttuneena. -- Minun Johnini ei menisi
naimisiin rahan tähden enempää kuin minä itsekään. Me tahdomme tehdä
työtä ja aiomme odottaa. En pelkää köyhyyttä, sillä vaikka olen
köyhä, olen ollut aina onnellinen ja tiedän että tulen onnelliseksi
hänen kanssaan, sillä hän rakastaa minua ja minä...
Meg pysähtyi muistaen äkkiä, ettei hän ollut vielä ollenkaan tehnyt
päätöstään, että hän oli käskenyt Johninsa menemään pois ja että tämä
kenties kuuli hänen puheensa.
Täti oli hyvin suutuksissaan, sillä hän oli saanut päähänsä, että
kauniin veljenpojantyttären olisi mentävä hienoihin naimisiin,
mutta tuon onnellisen nuoren tytön kasvoissa oli jotakin, joka sai
yksinäisen vanhan naisen tuntemaan itsensä äkkiä surulliseksi ja
katkeraksi.
-- Hyvä on, minä pesen käteni koko asiasta. Sinä olet itsepäinen
lapsi ja menetät tämän hullun teon vuoksi enemmän kuin aavistatkaan.
Ei, minä en jää tänne, olen pettynyt sinun suhteesi enkä tahdo nähdä
isääsikään nyt. Älä odota mitään minulta kun olet naimisissa, tuon
Brookesi ystävät saavat pitää sinusta huolta. Olen katkaissut välini
sinuun ainiaaksi.
Ja Marchin täti läimäytti oven kiinni Megin nenän edestä ja poistui
vihan vimmassa. Hän näytti vievän mukanaan tytön koko rohkeuden,
sillä jäätyään yksin seisoi Meg hetkisen epävarmana tietämättä
pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Ennen kuin hän ehti tehdä
päätöksensä, oli herra Brooke rientänyt hänen luokseen ja sanonut
yhdessä henkäyksessä:
-- En voinut mitään sille että kuulin kaikki, Meg. Kiitos että
puolustitte minua, ja kiitos tädillenne, joka osoitti teille että
sentään välitätte minusta vähäsen.
-- En tiennyt kuinka paljon, ennen kuin hän puhui teistä pahaa, alkoi
Meg.
-- Eikö minun siis tarvitse mennä pois, saanko jäädä tänne ja olla
onnellinen, rakas?
Tässä olisi taaskin ollut mainio tilaisuus pitää tuo masentava puhe
ja poistua arvokkaasti, mutta Meg ei muistanut kumpaakaan ja häpäisi
itsensä ainiaaksi Jon silmissä kuiskaamalla nöyrästi: -- Saat, John,
ja kätkemällä kasvonsa herra Brooken liiviin.
Viisitoista minuuttia Marchin tädin lähdön jälkeen Jo tuli hiljaa
alas portaita, pysähtyi hetkiseksi arkihuoneen oven eteen, ja kun
sieltä ei kuulunut mitään ääntä, hän nyökäytti päätään ja hymyili
tyytyväisenä sanoen itsekseen:
-- Meg on lähettänyt hänet pois niin kuin päätimme, ja asia on sillä
selvä. Minä menen kuulemaan, kuinka se oikein kävi, niin saanpa
kerrankin nauraa makeasti.
Mutta tuota makeata naurua Jo-parka ei koskaan saanut, sillä näky,
joka aukeni hänen eteensä, sai hänet pysähtymään kynnykselle kuin
kivettyneenä, suu ja silmät selkoselällään. Kun astuu sisään
riemuitsemaan vihollisen häpeästä ja ylistämään lujaluontoista
sisarta, joka on karkottanut luotaan vastenmielisen kosijan, on
epäilemättä järkyttävää nähdä että vihollinen istuukin autuaallisen
näköisenä sohvassa ja lujaluontoinen sisar keinahtelee hänen
polvellaan kasvoilla viheliäisen alistuva ilme. Jo päästi
jonkinlaisen voihkaisun, aivan kuin olisi äkkiä saanut kylmän suihkun
niskaansa -- näin järkyttävä yllätys salpasi hänen hengityksensä
tykkänään.
Kuullessaan tuon oudon äänen rakastuneet kääntyivät ja näkivät hänet.
Meg hypähti alas näyttäen sekä ujolta että ylpeältä, mutta 'tuo
mies', kuten Jo nimitti häntä, vain nauroi, suuteli ällistynyttä
tulijaa ja sanoi kylmäverisesti:
-- Jo-sisar, onnittele meitä.
Se oli jo häväistystä loukkauksen jälkeen -- se oli jo liikaa -- ja
tehden hurjan, mielenosoituksellisen liikkeen käsillään Jo ryntäsi
sanaakaan sanomatta tiehensä. Hän syöksyi yläkertaan ja pelotti
sairaita huutamalla epätoivoisesti:
-- Äiti, isä, menkää pian alas. John Brooke tekee jotakin kamalaa, ja
Meg pitää siitä.
Herra ja rouva March lähtivät kiireesti huoneesta, ja Jo heittäytyi
vuoteelle ja kertoi itkien ja pauhaten tuon hirvittävän uutisen
Bethille ja Amylle. Mutta pikkutytöt pitivätkin tapahtumaa hauskana
ja jännittävänä, ja Jo sai heiltä perin vähän lohdutusta. Niinpä hän
pakeni vanhaan turvapaikkaansa ullakolle ja uskoi surunsa rotille.
Kukaan ei saanut koskaan tietää mitä sinä iltapäivänä tapahtui
arkihuoneessa, mutta paljon siellä puhuttiin, ja hiljainen herra
Brooke hämmästytti kaikkia sillä kaunopuheisuudella ja rohkeudella,
jolla hän puolusti asiaansa, kertoi suunnitelmistaan ja vakuutti
järjestävänsä kaiken parhain päin.
Teekello soi ennen kuin hän oli lopettanut kuvauksensa siitä
paratiisista, jonka hän aikoi hankkia Megille, ja hän saattoi tytön
ylpeänä pöytään, ja molemmat näyttivät niin onnellisilta, ettei Jolla
ollut sydäntä olla mustasukkainen eikä tyytymätön.
Amyyn Johnin huomaavaisuus ja Megin arvokkuus tekivät syvän
vaikutuksen, Beth säteili heille kaukaa, ja herra ja rouva March
katselivat nuorta paria niin tyytyväisinä ja hellästi, että Marchin
täti oli aivan ilmeisesti ollut oikeassa kun sanoi heidän ymmärtävän
asioita 'yhtä vähän kuin kaksi kapalovauvaa'. Kukaan ei syönyt
paljon, mutta kaikki näyttivät hyvin onnellisilta, ja vanha huone,
jossa perheen ensimmäinen romanssi alkoi, näytti aivan kirkastuneelta.
-- Nyt et voi sanoa, ettei koskaan tapahdu mitään hauskaa, vai
voitko, Meg? kysyi Amy, joka pohti mielessään, miten hän ryhmittäisi
rakastavaiset piirtäessään heidän kuvansa.
-- En, enpä totisesti. Kuinka paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen
kun sanoin niin! Minusta tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi, sanoi Meg
silmät unelmoiden.
-- Tällä kertaa tulevat ilot heti surujen jälkeen. Useimmissa
perheissä sattuu silloin tällöin vaiheikas vuosi. Tämä vuosi on ollut
sellainen, mutta se päättyy sentään hyvin.
-- Päättyköön ensi vuosi paremmin, mutisi Jo, jonka mielestä oli
kovaa nähdä Megin kokonaan syventyneen vieraan ihmisen kasvojen
katselemiseen. Jo rakasti muutamia ihmisiä hyvin hellästi ja oli
peloissaan, jos heidän rakkautensa uhkasi syystä tai toisesta
vähentyä tai loppua.
-- Toivon että kolmas vuosi tästä lukien päättyy vieläkin paremmin,
ja niin se päättyykin, jos saan elää ja toteuttaa suunnitelmani,
sanoi herra Brooke ja hymyili Megille ikään kuin kaikki olisi nyt
mahdollista hänelle.
-- Eikö ole ikävää odottaa? kysyi Amy, joka olisi tahtonut häät
pidettäviksi heti paikalla.
-- Minulla on niin paljon opittavaa ennen kuin olen valmis, että aika
tuntuu varsin lyhyeltä, vastasi Meg kasvoillaan viehättävä vakavuus,
jota niissä ei ollut nähty ennen.
-- Sinun tarvitsee vain odottaa, minä teen kaiken työn, sanoi John
ja aloitti työnsä nostamalla Megin nenäliinan lattialta. Hänen
kasvoillaan oli ilme, joka sai Jon pudistamaan päätään ja sanomaan
itsekseen, kun ulko-ovi paukahti:
-- Haa, Laurie tulee. No, nyt saadaan aikaan pieni järkevä keskustelu.
Mutta Jo erehtyi, sillä Laurie työntyi ovesta huoneeseen tulvillaan
hyvää tuulta, kädessä suunnaton kukkakimppu 'rouva John Brookelle',
ja silminnähtävästi uskoen että koko asiasta sai kiittää hänen
erinomaisia toimenpiteitään.
-- Tiesin kyllä että Brooke saisi tahtonsa läpi. Niin hän aina saa,
ja kun hän päättää jotakin, hän myös toteuttaa sen, vaikka taivas
kaatuisi hänen niskaansa, sanoi Laurie ojennettuaan kukkavihkonsa ja
lausuttuaan onnittelunsa.
-- Paljon kiitoksia suosituksesta. Katson sen hyväksi enteeksi
tulevaisuudelle ja kutsun sinut täten häihini, vastasi herra Brooke,
joka tällä hetkellä oli suopea koko ihmissukua, niinpä siis myös
vallatonta oppilastaan kohtaan.
-- Minä tulen, vaikka olisin toisessa päässä maailmaa. Pelkästään
Jon kasvojen näkeminen sinä päivänä olisi pitkän matkan arvoinen. Et
näytä olevan juuri juhlatuulella, hyvä neiti, mikä on hätänä? kysyi
Laurie seuraten ystäväänsä arkihuoneen nurkkaan sillä aikaa kun
kaikki muut olivat menneet tervehtimään herra Laurencea.
-- En hyväksy heidän liittoansa, mutta olen päättänyt kestää sen enkä
sano sanaakaan sitä vastaan, sanoi Jo juhlallisesti. -- Sinä et tiedä
kuinka vaikea minun on luopua Megistä, hän jatkoi, ja hänen äänensä
värisi hieman.
-- Eihän sinun tarvitse luopua hänestä. Saat pitää ainakin puolet,
lohdutti Laurie.
-- Ei se ole enää samanlaista kuin ennen. Minä olen kadottanut
rakkaimman ystäväni, huokasi Jo.
-- Onhan sinulla sentään minut. Tiedän kyllä ettei minusta ole paljoa
iloa, mutta pysyn luonasi, Jo, koko elämäni. Kautta kunniani, minä
pysyn! Ja Laurie tarkoitti mitä hän sanoi.
-- Minä tiedän että pysyt, ja olen siitä rajattoman kiitollinen. Sinä
annat minulle aina korvauksen kaikesta, Teddy, vastasi Jo puristaen
hänen kättään.
-- Kas niin, älä mökötä enää, kuomaseni. Kaikki on hyvin, niin kuin
näet. Meg on onnellinen, Brooke on kova poika ja hankkii kyllä pian
toimen itselleen, isoisä auttaa häntä, ja ajatteles kuinka vitsikästä
on nähdä Meg omassa pienessä kodissaan! Pidämme hurjan hauskaa, kun
hän on poissa. Silloin olen jo pian päässyt lukiosta, ja voimme
matkustaa ulkomaille tai tehdä jotakin muuta repäisevää. Eikö se
lohduta sinua?
-- Pitäisihän sen lohduttaa, mutta ei sitä tiedä mitä voi tapahtua
kolmessa vuodessa, sanoi Jo miettiväisenä.
-- Se on totta. Etkö tahtoisi katsoa tulevaisuuteen ja nähdä missä me
kaikki olemme silloin? Minä tahtoisin.
-- Minä en, voisinhan nähdä jotakin surullista, ja nyt kaikki näyttää
niin onnelliselta etten usko että paljon parempaa voisi tullakaan.
Ja Jon katse liukui hitaasti ympäri huonetta, ja hänen silmänsä
kirkastuivat, sillä näky oli todella hauska.
Isä ja äiti istuivat yhdessä ja elivät uudelleen sen elämäkerran
ensimmäisiä lukuja, joka oli alkanut heille parikymmentä vuotta
sitten.
Amy piirsi kihlaparia, joka istui muista syrjään vetäytyneenä omassa
kauniissa maailmassaan. Heidän ympärillään oleva hohde kirkasti
heidän kasvonsa tavalla, jota pikku taitelija ei voinut saada esille.
Beth makasi sohvalla puhellen iloisesti vanhan ystävänsä, herra
Laurencen kanssa, ja tämä piti hänen pientä kättään omassaan aivan
kuin tuntien, että se pystyisi johdattamaan häntä samaa rauhallista
tietä pitkin, jota tyttönen kulki.
Jo lojui lempipaikallaan matalalla istuimella, kasvoillaan vakava,
tyyni ilme, joka puki häntä parhaiten, ja Laurie nojautui hänen
tuolinsa selkänojaan, leuka hänen kiharaisen päänsä kohdalla,
huulillaan ystävällisin hymynsä, ja nyökäytti päätään kohti isoa
peiliä, josta Jon kirkkaat silmät katselivat häntä.