John."

-- Voi tuota häijyläistä, sillä tavalla hän siis kosti minulle, kun

pidin äidille antamani lupauksen. Minä menen läksyttämään häntä

oikein tuntuvasti ja tuon hänet tänne pyytämään anteeksi, huusi Jo

palaen halusta jakaa oikeutta heti paikalla. Mutta äiti pidätti

hänet ja sanoi tavattoman ankarasti: -- Seis, Jo, sinun täytyy ensin

selittää oma osuutesi asiaan. Olet tehnyt niin monta kepposta, että

pelkään sinun olevan tässäkin mukana.

-- Kunniasanallani, äiti, en ole! En ole koskaan nähnyt tätä kirjettä

enkä tiedä siitä mitään, niin totta kuin elän, sanoi Jo niin

vakavasti että he uskoivat. -- Jos olisin mukana tässä, olisin tehnyt

kepposen paremmin ja kirjoittanut järjellisen kirjeen. Luulisin sinun

ymmärtäneen ettei herra Brooke ikimaailmassa kirjoittaisi tällaista

roskaa, hän lisäsi viskaten kirjeen ylenkatseellisesti lattialle.

-- Se on hänen käsialaansa, änkytti Meg verraten sitä kädessään

olevaan kirjeeseen.

-- Oh, Meg, ethän vain ole vastannut siihen? huudahti rouva March

nopeasti.

-- Kyllä minä vastasin! Laurie sai kirjeeni. Ja häpeän murtamana Meg

kätki taas kasvonsa.

-- Tämäpä kaunista! Antakaa minun nyt tuoda tuo pojanlurjus tänne

selittämään asia ja saamaan toruja. En saa rauhaa ennen kuin hän on

käsissäni. Ja Jo riensi taas ovea kohti.

-- Hiljaa, antakaa minun hoitaa tämä asia, se on pahempi kuin luulin.

Margaret, kerro minulle kaikki, käski rouva March istuutuen Megin

viereen ja pitäen kiinni Josta, ettei tämä pääsisi livahtamaan.

-- Sain ensimmäisen kirjeen Laurielta, joka ei näyttänyt tietävän

mitään koko asiasta, alkoi Meg kohottamatta katsettaan. -- Tulin

ensin levottomaksi ja aioin kertoa äidille, mutta sitten muistin

miten paljon pidit herra Brookesta ja ajattelin ettet varmaankaan

olisi pahoillasi, jos säilyttäisin pienen salaisuuteni muutamia

päiviä. Anna anteeksi äiti, olen saanut maksaa tyhmyyteni nyt. En

enää koskaan voi katsoa häntä silmiin.

-- Mitä kirjoitit hänelle? kysyi rouva March.

-- Kirjoitin että olen liian nuori sellaiseen. Huomautin etten halua

pitää mitään salassa sinulta ja että hänen on parasta puhua isälle.

Olin hyvin kiitollinen hänen ystävällisyydestään ja sanoin että

tahdon olla hänen ystävänsä, mutta en mitään muuta vielä pitkään

aikaan.

Rouva March hymyili mielissään, ja Jo taputti käsiään nauraen ja

huutaen:

-- Sinähän olet melkein Carolina Percyn vertainen, joka oli

varovaisuuden esikuva! Jatka, Meg. Mitä hän vastasi siihen?

-- Hän kirjoittaa aivan eri tavalla, sanoo että hän ei ole koskaan

lähettänyt mitään rakkauskirjettä ja että hän on hyvin pahoillaan,

kun joku onneton pilailee kustannuksellamme. Kirje oli hyvin

ystävällinen ja kunnioittava, mutta ajatelkaa kuinka kauheata minulle!

Meg nojautui äitiinsä näyttäen ruumiillistuneelta epätoivolta, ja Jo

käveli edestakaisin lattialla sättien Lauriea. Äkkiä hän pysähtyi,

sieppasi molemmat kirjeet käteensä, ja katseltuaan niitä tarkoin hän

sanoi päättäväisenä:

-- En usko että Brooke on koskaan nähnyt kumpaakaan näistä kirjeistä.

Teddy on kirjoittanut molemmat ja säilyttää sinun kirjettäsi

kerskaillakseen siitä minulle, kun en tahtonut kertoa hänelle

salaisuuttani.

-- Älä salaa mitään äidiltä, Jo. Minä ainakin kertoisin kaikki, sanoi

Meg varoittavasti.

-- Siunatkoon sinua, lapsi! Äitihän juuri kertoi sen minulle.

-- Riittää jo, Jo. Minä lohdutan Megiä sillä aikaa kun sinä haet

Laurien tänne. Minä otan asian selville juurta jaksain ja teen heti

lopun kaikista kepposista.

Jo riensi pois, ja rouva March kertoi hyvin kauniisti Megille herra

Brooken todellisista tunteista.

-- Sano nyt, lapseni, mitkä ovat omat tunteesi? Rakastatko häntä

niin paljon että jaksat odottaa, kunnes hän voi tarjota sinulle oman

kodin, vai tahdotko toistaiseksi pysyä aivan vapaana?

-- Minua on pelotettu ja piinattu niin etten tahdo olla missään

tekemisissä kosijoiden kanssa pitkään aikaan -- kenties en koskaan,

vastasi Meg hermostuneena. -- Jos John ei tiedä mitään tästä tyhmästä

jutusta, niin älä kerro hänelle, ja pane Laurie ja Jo pitämään suunsa

kiinni. Minä en tahdo että minua narrataan ja piinataan ja tehdään

naurunalaiseksi -- se on hävytöntä!

Nähdessään että Megin tavallisesti niin tyyni mieli oli kuohuksissa

ja että tuo häijy pila oli loukannut hänen ylpeyttään, rouva March

tyynnytti häntä lupaamalla että koko asia painettaisiin villaisella.

Heti kun Laurien askelet kuuluivat eteisestä Meg pakeni toiseen

huoneeseen, ja rouva March otti rikollisen vastaan yksinään. Jo

ei ollut sanonut Laurielle mitä hänestä tahdottiin, koska pelkäsi

ettei hän siinä tapauksessa tulisi, mutta poika arvasi asian samassa

hetkessä kun hän näki rouva Marchin kasvot, ja seisoi hypistellen

hattuaan niin syyllisen näköisenä, että rikollisesta ei ollut

pienintäkään epäilyä. Jo lähetettiin pois, mutta hän katsoi parhaaksi

marssia edestakaisin eteisen lattialla kuin vartija ainakin siltä

varalta että vanki mahdollisesti karkaisi.

Arkihuoneesta kuului puolen tunnin ajan milloin kovaäänisempää

milloin hiljaisempaa puhetta, mutta mitä siellä tapahtui, sitä eivät

tytöt koskaan saaneet tietää.

Kun heidät kutsuttiin sisään, Laurie seisoi heidän äitinsä vieressä

niin katuvaisen näköisenä, että Jo siinä paikassa antoi hänelle

anteeksi, vaikkei pitänyt viisaana näyttää sitä hänelle. Meg otti

vastaan hänen nöyrän anteeksipyyntönsä ja tunsi suurta huojennusta

kuullessaan ettei Brooke tiennyt kepposesta mitään.

-- Minä en ikipäivänä kerro sitä hänelle -- mikään ei saisi sitä

kiskotuksi irti minusta. Olen pahoillani, hirveän pahoillani. Anna

anteeksi, Meg, pyysi poika hyvin häpeissään.

-- Minä koetan, mutta se oli hyvin epäritarillisesti tehty. En

uskonut että osaisit olla noin viekas ja ilkeä, Laurie, vastasi Meg

koettaen peittää hämmennyksensä vakavaan ja syyttävään sävyyn.

-- Käyttäydyin kerrassaan inhottavasti, enkä ansaitse että minua

puhutellaan kokonaiseen kuukauteen, mutta älkää kuitenkaan hylätkö

minua, ettehän?

Laurie liitti kätensä yhteen niin rukoilevasta ja puhui niin

vastustamattomalla tavalla, että oli mahdotonta olla hänelle

ankara huolimatta hänen häpeällisestä teostaan. Meg antoi hänelle

anteeksi, ja rouva Marchin ankarat kasvot lauhtuivat huolimatta hänen

ponnistuksistaan pysyä vakavana, kun hän kuuli Laurien selittävän

että hän tahtoo sovittaa syntinsä kaikenlaisilla katumustöillä ja

nöyrtyä kuin maan matonen loukkaamansa nuoren neidin edessä.

Sillä välin Jo seisoi ja koetti paaduttaa sydämensä, mutta hänen

onnistui vain jäykistää kasvonsa ilmeeseen, joka osoitti täydellistä

paheksumista. Laurie katsoi häneen kerran tai pari, mutta kun hän ei

osoittanut mitään leppymisen oireita, poika loukkaantui ja käänsi

hänelle selkänsä. Selvitettyään asiansa toisten kanssa hän teki Jolle

pienen kumarruksen ja poistui sanaakaan sanomatta.

Heti hänen mentyään Jo katui kovuuttaan, ja kun äiti ja Meg olivat

menneet yläkertaan, hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja alkoi ikävöidä

Teddyä. Lyhyen taistelun jälkeen hän antautui, otti kilvekseen

palautettavan lainakirjan ja juoksi naapuritaloon.

-- Onko herra Laurence sisällä? kysyi Jo palvelustytöltä, joka tuli

vastaan portaissa.

-- Kyllä, neiti, mutta en luule että hän tahtoo tavata ketään juuri

nyt.

-- Kuinka niin? Onko hän sairas?

-- Ei toki, neiti, mutta hänellä on ollut kohtaus Laurie-herran

kanssa, joka on jostakin syystä pahimmalla tuulellaan, ja vanha herra

on niin suuttunut, etten minä vain uskaltaisi mennä hänen lähelleen.

-- Missä Laurie on?

-- Huoneessaan, eikä hän vastaa mitään, vaikka olen koputtanut

ovelle. En ymmärrä mitä tehdä päivälliselle, kun kukaan ei tule

syömään.

-- Minä menen katsomaan mikä on hätänä. Minä en pelkää heitä

kumpaakaan.

Ja Jo kiipesi ylös ja koputti kuuluvasti Laurien pienen lukuhuoneen

oveen.

-- Olkaa koputtamatta tai annan teille kyytiä! huusi nuori herrasmies

uhkaavalla äänellä.

Jo koputti heti uudestaan, ovi lensi auki, ja ennen kuin Laurie

oli tointunut hämmästyksestään, tyttö oli jo pujahtanut sisälle.

Nähdessään että Laurie todella oli pahalla tuulella otti Jo, joka

tiesi miten häntä oli kohdeltava, katuvan ilmeen kasvoilleen,

heittäytyi teatraalisesti polvilleen hänen eteensä ja sanoi nöyrästi:

-- Anna anteeksi että olin tyly! Tulin tekemään sovintoa, enkä aio

lähteä ennen kuin kaikki on hyvin.

-- Kaikki on hyvin. Nouse ylös äläkä käyttäydy kuin hanhi, oli

Laurien ritarillinen vastaus.

-- Kiitos, noustaan sitten. Saisiko luvan kysyä mikä on hätänä? Et

näytä olevan erityisen hyvällä tuulella.

-- Minua on röykytetty enkä siedä sellaista, mutisi Laurie

suuttuneena.

-- Kuka on röykyttänyt? kysyi Jo.

-- Isoisä. Jos se olisikin ollut joku toinen, minä olisin... Ja

vihastunut nuorukainen päätti lauseensa tarmokkaalla kädenliikkeellä.

-- Entä sitten, röykytänhän minäkin sinua usein etkä välitä siitä

mitään, sanoi Jo lepytellen.

-- Pyh, sinähän olet tyttö ja se on leikkiä, mutta en salli kenenkään

miehen koskevan minuun.

-- En usko että kenelläkään olisi halua yrittää, jos näyttäisit niin

pelottavalta ja hurjalta kuin nyt. Miksi sinua kohdeltiin sillä

tavoin?

-- Siksi vain että en suostunut kertomaan mitä äitisi tahtoi minusta.

Olin luvannut olla puhumatta siitä kenellekään, enkä tietenkään

halunnut rikkoa lupaustani.

-- Etkö sitten voinut rauhoittaa isoisääsi millään tavalla?

-- En, hän tahtoi kuulla totuuden, koko totuuden, eikä mitään muuta

kuin totuuden. Olisin kertonut oman osani, jos olisin voinut tehdä

sen sekoittamatta Megiä asiaan. Koska en voinut, pidin suuni kiinni

ja annoin ukon jylistä kunnes hän tarttui kaulukseeni. Silloin

suutuin ja lähdin tieheni -- pelkäsin muuten menettäväni malttini.

-- Eihän tuo juuri hauskaa ollut, mutta tiedän että hän nyt on

pahoillaan. Mene ja sovi koko asia. Minä autan sinua.

-- Ennen minut saisi vaikka hirttää. En anna sentään kaikkien

läksyttää ja sättiä itseäni jonnin joutavan kepposen vuoksi. Olin

pahoillani Megin tähden ja pyysin anteeksi kuin mies, mutta en aio

tehdä sitä uudestaan, koska en ole tehnyt enää mitään väärää.

-- Sitä ei isoisäsi voinut tietää.

-- Hänen pitäisi luottaa minuun eikä kohdella minua kuin pikkulasta.

Ei maksa vaivaa saarnata minulle, Jo, hän saa luvan oppia että

kykenen pitämään huolta itsestäni. Olen aikamies eikä minun tarvitse

riippua kenenkään esiliinannauhoissa.

-- Olet sinä aika tuittupää! huokasi Jo. -- Kuinka aiot ratkaista

asian?

-- Hänen täytyy pyytää minulta anteeksi ja uskoa kun sanon, etten voi

kertoa mikä kepponen oli.

-- Herranen aika, ettäkö hän pyytäisi anteeksi!

-- En mene alas ennen kuin hän pyytää.

-- No mutta Teddy, ole nyt järkevä! Jätä asia sikseen ja anna minun

selittää niin paljon kuin voin. Ethän voi jäädä tänne, niin että mitä

hyödyttää käyttää suuria sanoja?

-- En aio missään tapauksessa jäädä tänne pitkäksi aikaa. Lähden

tieheni ja matkustan pois, ja kun isoisä kaipaa minua, hän pehmenee

kyllä hyvin nopeasti.

-- Se on varmaa se, mutta ei sinun sentään pitäisi pahoittaa hänen

mieltään.

-- Älä saarnaa. Minä menen Washingtoniin tervehtimään Brookea. Siellä

on hauskaa, ja aion huvitella perinpohjaisesti kaikkien ikävyyksien

jälkeen.

-- Voi kuinka sinulle tulee hauskaa! Jospa minä voisin tulla mukaan,

sanoi Jo unohtaen kokonaan neuvonantajan osansa ajatellessaan

pääkaupungin vilkasta sotilaselämää.

-- Tule mukaan vain! Miksi et voisi tulla? Sinä menet yllättämään

isäsi, minä virkistämään vanhaa Brookea. Siitä tulee suurenmoinen

seikkailu. Lähdetään pois vain, Jo! Jätämme vain kirjeen jälkeemme ja

sanomme ettei meillä ole mitään hätää ja marssimme matkoihimme heti.

Minulla on tarpeeksi rahaa, vaihtelu tekee sinulle hyvää, eikähän

siinä ole mitään pahaa että menet tervehtimään isääsi.

Hetkisen näytti siltä että Jo todellakin suostuisi, sillä tämä hurja

suunnitelma oli juuri hänen mielensä mukainen. Hän oli väsynyt

sairaanhoitoon ja istumiseen, ikävöi vaihtelua ja halusi nähdä

isänsä. Elämä leirissä ja sotasairaaloissa, uutuuden viehätys, vapaus

ja seikkailut lumosivat hänen mieltään. Hänen silmänsä säteilivät,

kun hän kääntyi ikkunaan ajatellen asiaa, mutta ne sattuivat

vastapäätä olevaan vanhaan kotitaloon, ja hän pudisti surullisena

päätään.

-- Jos olisin poika, matkustaisimme tiehemme yhdessä ja pitäisimme

huikean hauskaa, mutta koska olen vain viheliäinen tyttö, saan luvan

olla säädyllinen ja pysyä kauniisti kotona. Älä houkuttele minua,

Teddy, se on mieletön tuuma.

-- Sepä siinä juuri onkin parasta kaikesta, alkoi Laurie, joka oli

uhittelevalla tuulella ja tahtoi katkoa siteet tavalla tai toisella.

-- Hillitse kielesi! huusi Jo kädet korvilla. -- Olen tullut tänne

puhumaan järkeä enkä kuulemaan asioita, joiden pelkkä ajatteleminen

saa minut hyppimään riemusta.

-- Tiedän kyllä että Meg kauhistuisi sellaista ehdotusta, mutta

luulin että sinulla olisi enemmän järkeä, alkoi Laurie taaskin

ovelasti.

-- Paha poika, ole hiljaa! Istu miettimään omia syntejäsi äläkä

houkuttele minua lisäämään syntiluetteloani. Jos saan isoisäsi

pyytämään anteeksi 'röykyttämistä', pysytkö kotona silloin?

-- Kyllä, mutta siihen sinä et pysty, vastasi Laurie, joka jo olisi

tahtonut sopia, mutta tunsi että hänen loukatun arvokkuutensa piti

sitä ennen saada hyvitystä.

-- Jos osaan käsitellä oikein nuorta nulikkaa, tulen kai toimeen

vanhankin kanssa, mutisi Jo ja lähti jättäen Laurien tutkimaan

rautatiekarttaa molemmat kädet upotettuina tukkaan.

-- Sisään! Herra Laurencen tuima ääni kuulosti entistä tuimemmalta,

kun Jo koputti ovelle.

-- Minä se vain olen, tulen tuomaan takaisin erään kirjan, sanoi Jo

makeana astuessaan sisään.

-- Tahdotko lisää kirjoja? kysyi vanha herra vihaisena, vaikka

koettikin olla näyttämättä sitä.

-- Kyllä, kiitos. Pidin vanhasta Samista niin paljon, että tahtoisin

lukea toisenkin osan, vastasi Jo, joka toivoi saavansa hänet

suopeammalle tuulelle ottamalla vastaan vielä toisenkin annoksen

Boswellin "Johnsonia", jota vanhus oli suositellut hänelle erittäin

hauskana kirjana.

Tuuheat kulmakarvat erkanivat toisistaan hieman, kun vanha herra

työnsi tikapuita sitä hyllyä kohti, jolla Johnson-kirjallisuudella

oli paikkansa. Jo kiipesi ylös, istahti ylimmälle portaalle ja oli

etsivinään kirjaa, vaikka itse asiassa miettikin koko ajan, miten

olisi parasta johtaa keskustelu käynnin vaaralliseen tarkoitukseen.

Herra Laurence näytti aavistavan että jotakin liikkui hänen

mielessään, sillä kuljettuaan pari ripeätä kierrosta lattialla hän

äkkiä pysähtyi tytön eteen ja puhutteli häntä niin odottamatta, että

kirja putosi Jon kädestä lattialle.

-- Mitä pojalla on tekeillä? Älä koeta puolustaa häntä. Näin heti kun

hän tuli kotiin, että hän on ollut pahanteossa. En saa häntä puhumaan

sanaakaan, ja kun uhkasin piestä totuuden hänestä, hän karkasi

yläkertaan ja lukitsi huoneensa oven.

-- Hän teki kyllä ruman kepposen, se on totta, mutta me annoimme

hänelle anteeksi ja lupasimme unohtaa koko jutun, aloitti Jo

vastahakoisesti.

-- Se ei kelpaa, hän ei saa piiloutua lupauksen taa, jonka te

helläsydämiset tytöt olette antaneet. Jos hän on tehnyt tyhmyyksiä,

hänen pitää tunnustaa ne, pyytää anteeksi ja saada rangaistuksensa.

Totuus esiin, Jo! En tahdo että minut pimitetään.

Herra Laurence näytti niin suuttuneelta ja puhui niin ankarasti,

että Jo olisi mielellään juossut tiehensä jos olisi voinut, mutta

koska hän istui ylimmällä portaalla ja vanha herra vartioi tikapuiden

juurella paluutietä kuin kiljuva jalopeura, ei hänen auttanut muuta

kuin olla urhoollinen.

-- En voi kertoa, äiti kielsi. Laurie on tunnustanut, pyytänyt

anteeksi ja saanut rangaistusta aivan tarpeeksi. Emme ole puhumatta

hänen tähtensä, vaan erään toisen tähden, ja juttu pahenee vain jos

te sekaannutte siihen. Älkää tehkö sitä, olkaa niin hyvä! Minullakin

oli syytä asiassa, ja nyt on kaikki hyvin. Unohdetaan se nyt ja

puhutaan jostakin hauskemmasta, esimerkiksi "Ramblerista".

-- Hiiteen "Rambler"! Tule alas ja anna minulle kunniasanasi, ettei

tuo poikanulikka ole tehnyt mitään hävytöntä. Jos hän on tehnyt

kaiken sen ystävällisyyden jälkeen, mitä te olette osoittaneet

hänelle, nujerran hänet omin käsin.

Uhkaus kuulosti kauhealta, mutta ei tepsinyt Johon. Hän tuli

kuuliaisesti alas ja kertoi kepposesta niin paljon kuin saattoi

antamatta Megiä ilmi ja unohtamatta totuutta.

-- Hm, no niin, jos poika ei pitänyt suutaan kiinni itsepäisyydestä

vaan siksi että oli luvannut, annan hänelle anteeksi. Hän on

uppiniskainen otus ja vaikea ohjattava, sanoi herra Laurence

pörröttäen tukkaansa kunnes se näytti aivan myrskyn runtelemalta.

Rypyt tasoittuivat hänen otsaltaan ja hän näytti huojentuneelta.

-- Sellainen minäkin olen, mutta hyvällä sanalla minua voi hallita

paremmin kuin koko maailman sotajoukoilla, vastasi Jo koettaen

jotenkin puolustaa ystäväänsä.

-- Enkö muka ole hyvä hänelle, häh? tokaisi vanha herra.

-- Taivaan vallat, tietysti olette, väliin melkein liiankin

hyvä, mutta vähän liian äkkipikainen silloin kun hän koettelee

kärsivällisyyttänne. Ettekö itsekin arvele niin?

Jo oli päättänyt saada sen nyt sanotuksi ja koetti näyttää aivan

rauhalliselta, vaikka hän hieman vapisikin rohkeata puhettaan. Hänen

suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen vanha herra viskasi vain

silmälasinsa pöydälle ja tunnusti suoraan:

-- Olet oikeassa, tyttö, niin olenkin. Pidän pojasta, mutta hän

koettelee kärsivällisyyttäni ylen määrin enkä tiedä kuinka kaikki

päättyy jos tällaista jatkuu.

-- Minä sanon teille, hän karkaa.

Jo katui sanojaan samassa silmänräpäyksessä. Hän oli vain tahtonut

huomauttaa vanhukselle, että Laurie ei sietänyt pakkokeinoja ja

toivoi että tämä antaisi pojalle enemmän vapautta.

Herra Laurencen punakat kasvot kalpenivat äkisti, ja hän istahti ja

katseli surullisena erään kauniin miehen kuvaa, joka riippui hänen

pöytänsä yläpuolella. Se oli Laurien isä, joka nuoruudessaan oli

karannut ja mennyt naimisiin vastoin vallanhimoisen vanhuksen tahtoa.

Jo kuvitteli herra Laurencen muistelevan ja ikävöivän menneitä päiviä

ja toivoi että olisi hillinnyt kielensä.

-- Hän ei tee sitä jollei hänen mieltään kovasti pahoiteta, ja hän

vain joskus uhkaa karata kun on väsynyt lukuihinsa. Minäkin ajattelen

usein että se olisi hauskaa, etenkin nyt kun tukkani on leikattu,

niin että jos joskus kaipaatte meitä, voitte etsiä kahta poikaa

Intiaan lähteviltä laivoilta.

Jo nauroi puhuessaan, ja herra Laurence näytti huojentuneelta. Hän

nähtävästi otti koko asian vain leikin kannalta.

-- Sinä letukka, kuinka uskallat puhua tuolla tavalla? Missä on

kunnioituksesi minua kohtaan, missä säädyllinen käytöksesi? Taivas

varjelkoon ihmistä pojista ja tytöistä! Mitä kiusankappaleita ne

ovatkaan, ja kuitenkaan ei ilman niitä tule toimeen. Ja vanhus

nipisti Jon poskea hyväntuulisesti. -- Mene nyt hakemaan tuo lurjus

päivälliselle, sano hänelle että kaikki on hyvin ja ettei hänen

tarvitse ruveta näyttelemään mitään sankariosia isoisänsä edessä.

-- Ei hän tule, hän on pahoillaan siitä että ette uskonut häntä,

kun hän sanoi ettei voisi kertoa asiaa. Luulen että ravisteleminen

loukkasi hänen tunteitaan kovin.

Jo koetti näyttää intomieliseltä, mutta varmaan epäonnistui, sillä

herra Laurence alkoi nauraa, ja silloin Jo totesi että taistelu oli

voitettu.

-- Olen kovin pahoillani, ja minun kai pitäisi kiittää häntä siitä,

ettei hän ravistellut minua. Mitä hittoa mies sitten odottaa? Vanha

herra näytti hieman häpeävän omaa itsepäisyyttään.

-- Jos olisin teidän sijassanne, kirjoittaisin hänelle

anteeksipyynnön. Hän ei lupaa tulla alas ennen kuin häneltä on

pyydetty anteeksi. Muodollinen anteeksipyyntö saisi hänet käsittämään

oman mielettömyytensä ja tulemaan alas ihan kiltisti. Koettakaa,

luulen että se olisi parempi keino kuin puhuminen. Minä vien sen ylös

ja opetan hänelle tapoja.

Herra Laurence katsoi häneen terävästi, pani silmälasit nenälleen ja

sanoi hitaasti:

-- Sinä olet viekas veitikka, mutta annan kernaasti Bethin ja sinun

kuljettaa itseäni talutusnuorassa. Kas niin, anna tänne paperilappu

ja lopetetaan jo tämä hassutus.

Kirje kirjoitettiin sävyyn, jossa herrasmies puhuttelisi toista

pyytäessään anteeksi syvää loukkausta. Jo painoi suukon keskelle

herra Laurencen kaljua ja juoksi yläkertaan pistämään kirjeen oven

alitse Laurien huoneeseen. Avaimenreiästä hän neuvoi Lauriea olemaan

nöyrä ja kiltti ynnä muuta miellyttävää ja mahdotonta. Koska ovi oli

taas lukossa, hän jätti kirjeen tekemään tehtävänsä ja aikoi poistua

kaikessa hiljaisuudessa, kun nuori herra liukui hänen ohitseen

kaidepuuta pitkin ja odotti häntä alhaalla, kasvoillaan miehekkäin

ilmeensä:

-- Sinä olet verraton, Jo! Pitelikö hän sinua pahoin? hän lisäsi

nauraen.

-- Ei, kyllä hän käyttäytyi aivan kunniallisesti.

-- Aina minä saan sotkua aikaan. Jos sinäkin, Jo, olisit hylännyt

minut, olisin painunut suoraa päätä hemmettiin, aloitti Laurie

puolustellen.

-- Älä puhu noin, käännä lehteä ja ala alusta, poikani.

-- Käännän lehteä yhtä päätä ja pilaan ne aina, kuten ennen sotkin

kirjoitusvihkoni lehdet, ja olen alkanut alusta niin monta kertaa

etten koskaan pääse loppuun, valitti Laurie.

-- Mene syömään päivällistä, niin tulet paremmalle tuulelle. Miehet

aina marisevat, kun heidän on nälkä. Ja Jo livahti ulos ovesta.

Laurie meni syömään sovintoateriaa isoisänsä kanssa, joka oli

loistavalla tuulella ja käyttäytyi koko lopun päivää ylen määrin

kunnioittavasti pojanpoikaansa kohtaan.

Jokainen luuli että asiasta nyt oli selvitty ja että tuo pieni pilvi

oli jo häipynyt, mutta kepponen ei silti jäänyt vaille seurauksia,

sillä Meg muisti sen vaikka toiset unohtivatkin. Hän ei koskaan

sanallakaan viitannut Laurien kotiopettajaan, mutta ajatteli häntä

sitä enemmän, haaveili hänestä, ja kun Jo kerran penkoi hänen

laatikkoaan hakien postimerkkejä, hän löysi paperilapun, joka

oli kirjoitettu täyteen sanoja "Rouva John Brooke". Jo voihkaisi

tuskasta ja heitti paperin tuleen tuntien, että Laurien kepponen oli

jouduttanut tuon onnettoman päivän tuloa.

22.