En luule kykeneväni sanoin kuvaamaan äidin ja tytärten kohtaamista.
Sellaiset hetket ovat ihania elää, mutta hyvin vaikeita kuvata, ja
niinpä jätän sen lukijain mielikuvituksen varaan sanoen vain, että
talo oli tulvillaan suurta onnea ja että Megin toive toteutui, sillä
kun Beth heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan, hän näki todellakin
ensimmäiseksi tuon pienen ruusun ja äitinsä kasvot.
Koska hän oli vielä liian heikko ihmettelemään mitään, hän vain
hymyili ja painautui onnellisena äitinsä hellään syleilyyn tuntien
että hänen polttava kaipauksensa oli vihdoinkin täyttynyt. Sitten
hän nukkui taas, ja tytöt palvelivat äitiään, kun tämä ei tahtonut
päästää tuota laihaa kättä, joka unessakin hakeutui hänen omaansa.
Hanna oli käden käänteessä tekaissut matkalaiselle mainion aamiaisen,
koska hän ei muulla tavalla kyennyt purkamaan riemuaan, ja Meg ja
Jo toivat kilvan ruokaa ja kuuntelivat samalla kun hän kuiskaten
kertoi isän voinnista, herra Brooken lupauksesta jäädä hoitamaan
häntä, myrskyn aiheuttamasta viivytyksestä kotimatkalla ja siitä
sanomattomasta huojennuksesta, jonka Laurien toiveikkaiden kasvojen
näkeminen oli tuottanut hänelle, kun hän astui junasta loppuun
väsyneenä, levottomana ja viluissaan.
Mikä ihmeellinen, ihana päivä siitä tulikaan! Ulkona kimaltelivat
lumitähdet, sisällä oli hiljaista ja levollista, sillä kaikki
nukkuivat yön valvonnan jälkeen ja pyhäinen rauha vallitsi talossa,
jonka ovea vartioi torkkuva Hanna. Meg ja Jo sulkivat väsyneet
silmänsä mielessään ihana tietoisuus siitä että taakka oli nyt
nostettu heidän harteiltaan, ja laskeutuivat lepoon kuin myrskyn
ajamat veneet, jotka vihdoin ovat päässeet ankkuriin turvalliseen
satamaan.
Rouva March ei tahtonut jättää Bethiä, vaan nukkui suuressa
nojatuolissa vuoteen vieressä heräten silloin tällöin katselemaan,
koskettamaan ja vartioimaan lastaan, kuin saituri jälleenlöydettyä
aarrettaan.
Laurie riensi sillä välin lohduttamaan Amya ja kertoi asiansa
niin hyvin että itse Marchin täti tällä kertaa niisti nenäänsä
eikä kertaakaan sanonut: -- Mitä minä sanoin. Amy käyttäytyi niin
uljaasti, että todella arvelen pienessä kappelissa ajateltujen hyvien
ajatusten jo alkaneen kantaa hedelmää. Hän kuivasi nopeasti kyynelet,
hillitsi kiihkeän halunsa päästä näkemään äitiään eikä edes muistanut
turkoosisormusta, kun vanha rouva sydämellisesti yhtyi Laurien
mielipiteeseen, että Amy käyttäytyi kuin 'hieno pikku nainen'. Se
näytti vaikuttavan Pollyynkin, joka nimitti häntä 'hyväksi tytöksi',
siunasi hänen näppejään ja sanoi kohteliaasti: -- Tule kävelemään,
kultaseni!
Amy olisi hyvin mielellään lähtenytkin ulos nauttimaan raikkaasta
talvi-ilmasta, mutta huomatessaan että Laurie miehekkäistä
ponnistuksistaan huolimatta oli nukkua seisaalleen sai pojan
heittäytymään pitkäkseen sohvalle siksi aikaa kun hän kirjoittaisi
pari riviä äidilleen. Hän kirjoitti kauan, ja kun hän vihdoin
palasi takaisin, makasi Laurie sikeässä unessa, molemmat käsivarret
pään alla, ja Marchin täti oli laskenut ikkunaverhot alas ja istui
aloillaan aivan joutilaana ja tavattoman suopeana.
Hetken kuluttua he alkoivat arvella että Laurie ei ehkä heräisi ennen
yötä, eikä hän varmaan olisi sitä tehnytkään, ellei Amyn riemunhuuto
äidin astuessa sisään olisi häntä herättänyt.
Kaupungissa oli sinä päivänä luultavasti monta onnellista
pikkutyttöä, mutta minä puolestani uskon, että onnellisin heistä
oli Amy, kun hän istui äitinsä polvella kertoen vastoinkäymisistään
ja sai palkinnokseen hyväksyviä hymyilyjä ja helliä hyväilyjä. He
istuivat kahden hänen pienessä kappelissaan, jota vastaan äidillä ei
ollut mitään muistuttamista, kun sen tarkoitus selitettiin hänelle.
-- Päinvastoin pidän siitä paljon, kultaseni, sanoi rouva March
katsellen jakkarasta pieneen kirjaan, jonka kuluneet kannet
todistivat ahkeraa käyttöä, ja kauniiseen, murattiköynnöksillä
koristettuun tauluun. -- On erinomainen ajatus hankkia itselleen
paikka, jossa saa olla rauhassa, kun jokin asia pahoittaa mieltä.
Elämässämme on paljon kovia aikoja, mutta voimme aina kestää ne
jos pyydämme apua oikealla tavalla. Luulen että pikku tyttöni on
oppimaisillaan tämän.
-- Niin, äiti, ja kun tulen kotiin, aion pyytää itselleni pientä
nurkkaa isosta vaatekomerosta, jonne saan panna kirjani ja
jäljennöksen, jonka olen koettanut tehdä tästä taulusta. Madonnan
kasvot eivät ole oikein hyvät -- ne ovat niin kauniit etten osaa
piirtää niitä -- mutta lapsi on parempi. Minusta on hauskaa ajatella
että Hänkin on pieni lapsi, silloin pääsen lähemmäksi Häntä ja se
auttaa minua.
Kun Amy osoitti hymyilevää Kristuslasta äitinsä sylissä, näki
rouva March hänen kohotetussa sormessaan jotakin, joka sai hänet
hymyilemään. Hän ei sanonut mitään, mutta Amy ymmärsi hänen katseensa
ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen vakavasti:
-- Aioin puhua siitä kanssasi, mutta unohdin. Täti antoi minulle
sormuksen tänään. Hän kutsui minut luokseen, suuteli minua ja pani
sen sormeeni ja sanoi että tuotan hänelle kunniaa ja että hän
tahtoisi pitää minut luonaan aina. Pitäisin sormusta mielelläni,
saanhan äiti?
-- Se on hyvin kaunis, mutta mielestäni olet vielä liian nuori
pitämään koruja, sanoi rouva March ja katseli pientä kättä, jonka
etusormessa oli muhkea sormus, jota koristi rivi sinisiä jalokiviä.
-- En tahdo olla turhamainen, sanoi Amy. -- En luule pitäväni siitä
vain siksi että se on niin kaunis, vaan tahdon kantaa sitä kuin sadun
tyttö sormustaan muistona jostakin.
-- Tarkoitatko Marchin tätiä? kysyi äiti nauraen.
-- En, vaan muistuttamassa minua siitä etten olisi itsekäs.
Amy näytti niin vakavalta ja vilpittömältä, että äiti lakkasi
nauramasta ja kuunteli tarkkaavasti hänen pientä suunnitelmaansa.
-- Olen viime aikoina paljon ajatellut 'vikojeni taakkaa', sanoi Amy
pikkuvanhasti. -- Itsekkyys on suurin vikani, ja siitä koetan nyt
päästä, jos suinkin mahdollista. Beth ei ole itsekäs, ja sen takia
kaikki rakastavat häntä ja ovat pahoillaan ajatellessaan menettävänsä
hänet. Minusta ei välitettäisi puoleksikaan niin paljon jos olisin
sairas, enkä ansaitsisikaan sitä. Tahtoisin kuitenkin että hyvin
hyvin monet rakastaisivat ja kaipaisivat minua, ja siksi koetan nyt
tulla samanlaiseksi kuin Beth. Unohdan helposti päätökseni, mutta jos
minulla olisi jotakin, joka aina muistuttaisi minua siitä, voisin
ehkä muistaa paremmin. Saanko koettaa tätä keinoa?
-- Saat kyllä, mutta minä luotan enemmän ison vaatekomeron nurkkaan.
Pidä vain sormustasi, kultaseni, uskon että menestyt, sillä hyvä
päätös on jo puolet taistelua. Nyt menen takaisin Bethin luo. Säilytä
rohkeutesi, pikku tyttäreni! Pian saamme sinut taas kotiin.
Kun Meg sinä iltana kirjoitti isälleen ja kertoi matkamiehen
onnellisesta kotiintulosta, pujahti Jo yläkertaan Bethin huoneeseen,
ja nähdessään äitinsä tavallisella paikallaan hän seisoi hetkisen
hämillään ja neuvottomana hypistellen tukkaansa sormillaan.
-- Mikä on, kultaseni? kysyi rouva March ojentaen kätensä.
-- Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, äiti.
-- Megistäkö?
-- Kuinka pian arvasit! Niin, Megistä kylläkin, ja vaikka se on vain
pikkujuttu, se huolestuttaa minua.
-- Beth nukkuu, puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki. Toivon ettei
tuo Moffat ole ollut täällä, vai onko? kysyi rouva March melkein
ankarasti.
-- Ei, olisin sulkenut oven hänen nenänsä edestä, jos hän olisi
tullut, sanoi Jo, istahtaen lattialle äitinsä jalkain juureen. --
Viime kesänä Meg unohti parin käsineitä Laurencelle, ja vain toinen
saatiin takaisin. Unohdimme koko asian, kunnes Teddy kertoi että
toinen käsine on herra Brookella. Hän pitää sitä liivintaskussaan, ja
kerran se putosi, ja Teddy kiusoitteli häntä siitä, ja herra Brooke
tunnusti että hän pitää Megistä, mutta ei uskalla sanoa sitä hänelle,
kun Meg on liian nuori ja hän itse köyhä. No, eikö tämä asiaintila
ole _kauhea_?
-- Luuletko että Meg välittää hänestä? kysyi rouva March huolestuneen
näköisenä.
-- Varjelkoon! En minä ymmärrä mitään rakkaudesta ja sen sellaisesta
roskasta! huudahti Jo, ja hänen äänensävynsä oli lystikäs sekoitus
uteliaisuutta ja ylenkatsetta. -- Kun tytöt romaaneissa ovat
rakastuneita, he punastelevat ja säikkyvät, pyörtyilevät, laihtuvat
ja käyttäytyvät kuin hupsut. Meg ei tee mitään sellaista, hän syö ja
juo ja nukkuu kuin järkevä ihminen ainakin, katsoo suoraan silmiin
kun puhun tuosta miehestä ja punastuu vain hiukan kun Teddy tekee
hänelle kiusaa sulhasista. Minä olen kieltänyt häntä, mutta hän ei
tottele minua.
-- Arvelet siis että Meg ei välitä Johnista?
-- Kenestä? huusi Jo ällistyneenä.
-- Herra Brookesta. Minä sanon häntä Johniksi nyt, totuimme siihen
sairaalassa, ja hän pitää siitä.
-- Herranen aika! Minä tiedän että sinä olet hänen puolellaan, hän on
ollut kiltti isälle, etkä sinä lähetä häntä pois, vaan annat Megin
mennä naimisiin hänen kanssaan jos Meg tahtoo. On halpamaista hoitaa
isää ja auttaa sinua ja sillä tavalla luikerrella suosioonne. Ja Jo
pörrötti vihastuneena tukkaansa.
-- Rakas tyttö, älä nyt suutu, selitän sinulle aivan kaikki. John
matkusti kanssani herra Laurencen tahdosta ja hoiti niin auliisti
isäparkaa, ettemme voineet olla pitämättä hänestä. Hän oli täysin
rehellinen ja avomielinen Megin suhteen ja kertoi meille rakastavansa
häntä, mutta tahtovansa hankkia hänelle hyvän kodin ennen kuin
pyytäisi häntä vaimokseen. Hän pyysi vain meidän suostumustamme saada
rakastaa ja tehdä työtä hänen hyväkseen ja koettaa herättää hänessä
vastarakkautta. Hän on todellakin oivallinen nuori mies, emmekä
voineet kieltäytyä kuulemasta häntä, mutta en tahtoisi että Meg
menisi kihloihin näin nuorena.
-- Tietysti ei, sehän olisi typerää. Minä tiesin että jotakin kurjaa
oli tekeillä, tunsin sen, mutta tuo on pahempaa kuin luulinkaan.
Toivoisin että voisin itse naida Megin ja pelastaa hänet kodille.
Tämä hullunkurinen ehdotus sai rouva Marchin hymyilemään, mutta hän
sanoi vakavasti:
-- Jo, minä luotan sinuun enkä soisi sinun vielä puhuvan mitään
Megille. Kun John tulee takaisin ja näen heidät yhdessä, voin
paremmin arvostella, millaiset Megin tunteet häntä kohtaan ovat.
-- Hän katsoo Brooken kauniisiin suklaasilmiin, ja silloin on kaikki
mennyttä. Hänellä on hellä sydän, se sulaa kuin voi auringossa, jos
vain joku katsoo häneen siirappimaisesta. Hän luki Johnin lyhyet
tiedonannot useampaan kertaan kuin sinun kirjeesi ja nipisti minua
kun huomautin hänelle siitä, ja hän pitää ruskeista silmistä, ja
hänen mielestään John ei ole ruma nimi, ja hän ottaa ja rakastuu,
usko pois, ja hyvästi sitten kaikki rauha ja hauskuus ja iloiset
päivät. Minä näen jo kuinka tulee käymään, he kulkevat kuherrellen
ympäri taloa ja me saamme pysyä loitolla, Meg tulee hajamieliseksi
eikä hänestä ole mihinkään, Brooke haalii jostakin kokoon pienen
omaisuuden, vie hänet pois ja tekee aukon perheeseen. Ja minun
sydämeni särkyy, ja kaikki on ikävää ja inhottavaa. Voi sentään,
miksi emme kaikki ole poikia, niin ei tulisi mitään tällaista!
Jo nojasi leukansa käsiinsä lohduttoman näköisenä ja pui nyrkkiä
tuolle rikolliselle Johnille. Rouva March huokasi, ja Jo katsahti
häneen huojentuneena.
-- Et sinäkään pidä siitä, äiti! No sepä hauskaa. Lähetetään John
tiehensä eikä puhuta Megille mitään koko asiasta, vaan pysytään
kaikki yhdessä ja ollaan onnellisia kuten ennenkin.
-- Tein väärin kun huokasin, Jo. On oikein ja luonnollista että te
kaikki saatte aikananne oman kodin, mutta tahtoisin pitää tyttöni
luonani mahdollisimman kauan, ja olen pahoillani että tämä tapahtui
niin pian, sillä Meg on vasta seitsemäntoista, ja kestää varmaan
vuosia ennen kuin John voi hankkia hänelle kodin. Isäsi ja minä
olemme päättäneet, että hän ei saisi sitoa itseään millään tavalla
eikä mennä naimisiin ennen kuin kaksikymmenvuotiaana. Jos hän ja John
rakastavat toisiaan, he voivat odottaa ja siten antaa todistuksen
rakkaudestaan. Meg on hienotunteinen tyttö, enkä pelkää että hän
kohtelee Johnia pahoin. Kaunis, helläsydäminen tyttöni! Minä toivon
että hän tulee onnelliseksi.
-- Etkö olisi mieluummin suonut hänen menevän naimisiin rikkaan
miehen kanssa? kysyi Jo, kun äidin ääni hieman vapisi viime sanoissa.
-- Raha on hyvä ja hyödyllinen asia, Jo, ja toivon etteivät tyttöni
koskaan liian katkerasti saisi kokea sen puutetta mutta etteivät
he myöskään joutuisi niihin kiusauksiin, joita liikanainen rikkaus
tuottaa. Minulle olisi mieluisaa, että Johnilla olisi vakinainen
paikka ja niin suuret tulot että hän pysyisi velattomana ja voisi
tarjota Megille hauskan kodin. En ole kunnianhimoinen tytöistäni
sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän
aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä
ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin
onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista
onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan
ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot
sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan
vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä
rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin
suurinkaan omaisuus.
-- Minä ymmärrän, äiti, ja olen täysin yhtä mieltä kanssasi, mutta
olen pettynyt Megin suhteen, sillä olin suunnitellut että hän
aikanaan menisi naimisiin Teddyn kanssa ja saisi elää ylellisyydessä
koko ikänsä. Eikö se olisi hauskaa? kysyi Jo katsoen äitiinsä vähän
kirkkaammin kasvoin.
-- Laurie on nuorempi kuin Meg, kuten tiedät, aloitti rouva March,
mutta Jo keskeytti:
-- Vain vähäsen, Laurie on kehittynyt ja iso ikäisekseen ja osaa
käyttäytyä kuin täysikasvuinen mies jos tahtoo. Ja hän on rikas,
jalomielinen ja hyvä ja pitää meistä kaikista. Sanon vain että on
vahinko, kun suunnitelmani menee myttyyn.
-- Pelkään ettei Laurie ole kyllin täysikasvuinen Megille. Ainakin
toistaiseksi hän on sellainen hulivili, ettei pystyisi pitämään
huolta kenestäkään. Älä tee 'suunnitelmia', Jo, vaan anna ajan ja
oman sydämen äänen yhdistää ystäväsi. Emme voi menestyksellisesti
sekaantua tuollaisiin asioihin eikä meillä ole lupaakaan sitä tehdä.
Paras on ettemme saa päähämme 'romanttista hölynpölyä' kuten sinä
sitä nimität, sillä sellainen vain turmelisi kaiken.
-- No niin, minä luovun siitä sitten, vaikka harmillista on nähdä
kaiken menevän päin seiniä, kun pieni asioiden kulkuun puuttuminen
voisi pelastaa kaiken. Toivon että voisimme pitää päämme päällä
silitysrautoja, jotka estäisivät meitä kasvamasta. Mutta nupuista
tulee ruusuja, kissanpoikasista kissoja -- paha kyllä!
-- Mitä sinä puhut silitysraudoista ja kissoista? kysyi Meg, joka
samassa tuli huoneeseen kädessään valmis kirje.
-- Silkkaa lorua vain. Nyt minä menen nukkumaan. Tule, Peggy! sanoi
Jo ja nousi seisomaan arvoituksellisen näköisenä.
-- Aivan oikein ja kauniisti kirjoitettu. Ole hyvä ja lisää siihen
vielä tervehdykseni Johnille, sanoi rouva March silmäiltyään kirjettä.
-- Sanotko häntä Johniksi? kysyi Meg hymyillen ja katseli viattomin
silmin äitiinsä.
-- Sanon, hän on ollut meille kuin oma poika, ja pidämme hänestä
paljon, sanoi rouva March katsoen tutkivasti tyttäreensä.
-- Sepä hauskaa, hän on kovin yksin. Hyvää yötä, äiti kulta. On
sanomattoman ihanaa, kun olet taas kotona, vastasi Meg levollisesti.
Suudelma, jonka hän sai äidiltään, oli hyvin hellä, ja kun Meg meni
pois, sanoi rouva March itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi
suruissaan:
-- Hän ei vielä rakasta Johnia, mutta hän oppii pian.
21.