Sillä välin kun tämä kaikki tapahtui kotona, Amy vietti katkeria
päiviä Marchin tädin luona. Hän tunsi syvästi 'maanpakonsa' surkeuden
ja huomasi ensi kerran elämässään, kuinka paljon häntä rakastettiin
ja hemmoteltiin kotona. Marchin täti ei koskaan hemmotellut ketään,
sitä hänen periaatteensa eivät sallineet, mutta hän koetti olla
ystävällinen, sillä tuo hyvin kasvatettu pikkutyttö miellytti häntä
suuresti, ja Marchin tädillä oli kuin olikin sydämensä pohjalla
lämmin soppi veljenpoikansa lapsia varten, vaikka hän ei pitänyt
tarpeellisena näyttää sitä.
Hän koetti todellakin saada Amyn viihtymään, mutta hyvänen aika,
millaisia erehdyksiä hän teki! Muutamat vanhat säilyttävät sydämensä
nuorena huolimatta rypyistä ja harmaista hiuksista, ottavat osaa
lasten pieniin huoliin ja iloihin, saavat heidät viihtymään luonaan,
osaavat kätkeä viisaita opetuksia hauskoihin leikkeihin ja ottavat
vastaan ystävyyttä herttaisesti ja luontevasti. Mutta Marchin tädillä
ei ollut tätä lahjaa, ja hän kiusasi Amya sanomattomasti säännöillään
ja määräyksillään, jäykällä käytöksellään ja pitkillä, ikävillä
saarnoillaan.
Huomatessaan Amyn nöyremmäksi ja oppivaisemmaksi kuin tämän sisar
oli, vanha rouva piti velvollisuutenaan kitkeä hänestä pois, mikäli
mahdollista, kodissa vallitsevan liiallisen vapauden ja leväperäisen
kasvatuksen jäljet. Ja niin hän otti Amyn kasvatuksen huolekseen
ja noudatti samoja periaatteita, joiden mukaan häntä itseään oli
kasvatettu kuusikymmentä vuotta sitten. Tiukka kurinpito kylvi
katkeruutta Amyn sieluun ja sai hänet tuntemaan olevansa kuin
kärpänen hämähäkin verkossa.
Hänen täytyi pestä kupit joka aamu ja kiillottaa vanhanaikaiset
lusikat, suuri hopeinen teekannu ja juomalasit kunnes ne hohtivat ja
välkkyivät. Sitten hänen täytyi pyyhkiä pölyt, ja se oli kamalampaa
kuin mikään. Ainoakaan tomuhiukkanen ei jäänyt tädiltä huomaamatta,
ja kaikilla huonekaluilla oli käpäläjalat ja jos jonkinmoisia
kierukoita ja koristeita, joista tomua ei koskaan saanut lähtemään
niin että se olisi kelvannut. Sitten piti ruokkia Polly, kammata
sylikoira ja juosta sata kertaa portaita ylös ja alas ja jaella
määräyksiä, sillä vanha rouva oli rampa ja lähti harvoin suuresta
tuolistaan.
Näiden väsyttävien puuhien jälkeen Amyn piti lukea läksynsä, mikä
seikka pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sitten hän
sai tunnin vapautta, ja voitte olla varmoja että hän nautti siitä.
Laurie tuli joka päivä ja kärtti tätiä, kunnes Amy sai luvan lähteä
ulos hänen kanssaan, ja silloin he kävelivät tai ratsastivat ja
pitivät hauskaa. Päivällisen jälkeen Amyn piti lukea ääneen ja istua
hiljaa paikoillaan vanhan rouvan ottaessa päivällistorkkuja, mikä
tavallisesti kesti tunnin verran hänen nukahdettuaan jo ensi sivulla.
Sitten tuli parsittavien sukkien ja päärmättävien pyyhinliinojen
vuoro, ja Amy ompeli, ulkonaisesti säyseänä mutta sydämessään
kapinoiden, hämärään asti, jolloin hän taas sai huvitella omalla
tavallaan teenjuontiin asti. Illat olivat kaikkein pahimmat, sillä
Marchin täti innostui kertomaan juttuja nuoruusajaltaan, ja ne olivat
niin sanomattoman ikäviä, että Amy olisi aina ollut valmis menemään
sänkyyn heti paikalla saadakseen itkeä kovaa kohtaloaan. Päästyään
sinne hän kyllä tavallisesti nukahti ehdittyään vuodattaa vain pari
kolme kyyneltä.
Jollei Lauriea ja vanhaa Esteriä, kamarineitoa, olisi ollut, ei Amy
varmaankaan olisi päässyt tämän kauhean ajan yli -- niin hän ainakin
itse ajatteli.
Papukaija yksin olisi riittänyt saamaan hänet epätoivon partaalle.
Lintu tunsi ennen pitkää ettei Amy kuulunut sen ihailijoihin ja kosti
tekemällä hänelle yhtenään kepposia. Se nyki hänen tukkaansa, kun hän
tuli hiukankin lähelle, kaatoi kurillaan ruokakuppinsa juuri kun Amy
oli päässyt puhdistamasta sen häkkiä, narrasi sylikoiran haukkumaan
vanhan rouvan nukkuessa, solvasi Amya vieraiden kuullen ja käyttäytyi
joka suhteessa häpeämättömän pahantapaisesi!
Toiseksi Amy ei voinut sietää koiraa -- se oli lihava ja hemmoteltu
äkäinen otus, joka murisi ja haukkua nalkutti hänen pukeutuessaan
ja makasi selällään käpälät ilmassa ja kasvoilla sanomattoman tylsä
ilme aina kun tahtoi syödä, mikä tapahtui ainakin kaksitoista kertaa
päivässä. Keittäjä oli pahansisuinen vanha kääpä. Ester oli ainoa,
joka vähänkin välitti nuoresta neidistä.
Ester oli ranskatar, joka oli ollut 'madamen' luona, kuten hän
nimitti emäntäänsä, jo monta vuotta. Hän oli alistanut vanhan rouvan
melkein kokonaan valtansa alle, sillä tämä ei voinut tulla toimeen
ilman häntä. Hän oli oikeastaan Estelle, mutta täti oli vaatinut
häntä muuttamaan nimensä, ja hän oli totellut ehtonaan se, ettei
häntä koskaan pyydettäisi muuttamaan uskontoaan. Ensi hetkestä hän
mieltyi Amyyn, jota hän nimitti mademoiselleksi, ja huvitti häntä
suuresti kertomalla hauskoja juttuja elämästään Ranskassa, kun Amy
istui hänen vieressään ja hän silitti madamen pitsejä. Hän antoi Amyn
tehdä tutkimusretkiä vanhassa talossa ja katsella kaikkia omituisia
ja kauniita tavaroita suurien komeroiden ja vanhojen kaappien
kätköissä, sillä täti talletti kaiken ja keräsi tavaraa kuin harakka.
Amyn suurin ilonaihe oli intialainen kaappi, joka oli täynnä
merkillisiä laatikoita ja pieniä salalokeroita, joissa säilytettiin
kaikenlaisia harvinaisia koristeita, joista muutamat olivat sangen
kallisarvoisia. Näiden esineiden järjestäminen ja tutkiminen tuotti
Amylle suurta huvia.
Jalokivilippaissa samettityynyillä olivat granaattikoristeet, joita
täti oli käyttänyt astuessaan seuraelämään, helmet, jotka hän oli
saanut isältään hääpäivänään, hänen sulhasensa antamat timantit,
surusormukset ja neulat, omituiset medaljongit, joissa oli kuolleiden
ystävien kuvia, hiuksista tehdyt rintasoljet, pienet rannerenkaat,
joita hänen ainoa pikku tyttärensä oli pitänyt, Marchin sedän
iso kello, jonka punaisella sinetillä monet lapsenkädet olivat
leikkineet, ja pienessä kotelossa aivan erillään tädin vihkisormus,
joka nyt oli liian pieni hänen lihavaan sormeensa, mutta joka oli
hänen kallisarvoisin aarteensa.
-- Minkä mademoiselle ottaisi näistä jos saisi valita? kysyi Ester,
joka aina istui lähellä valvomassa Amyn puuhia ja näyttämässä hänelle
arvokkaimpia esineitä.
-- Pidän timanteista eniten, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan
kaulakoristetta, ja olen erikoisen ihastunut kaulakoristeisiin,
ne ovat niin kauniita. Valitsisin tämän, jos saisin, vastasi
Amy katsellen ihastuneena helminauhaa, jossa oli kulta- ja
ebenholtsihelmiä ja keskellä raskas risti samaa ainetta.
-- Minäkin tahtoisin tuon, mutta en kaulakoristeeksi -- oi, ei! Minä
käyttäisin sitä rukousnauhana kuin hyvä katolilainen ainakin, sanoi
Ester katsellen tuota kaunista kapinetta hartaasti.
-- Onko se aiottu käytettäväksi samoin kuin tuo hyvältä tuoksuva
puuhelminauha, joka riippuu peilinne yläpuolella? kysyi Amy.
-- On kylläkin, se on tarkoitettu rukousnauhaksi. Pyhimykset
iloitsisivat, jos näin kaunista rukousnauhaa käytettäisiin oikein
eikä kannettaisi vain joutavana koristeena. Jos mademoiselle
vetäytyisi joka päivä yksinäisyyteen ajattelemaan ja rukoilemaan
kuten teki se hyvä rouva, jota palvelin ennen madamea, se tekisi
varmaan hyvää. Hänellä oli pieni kappeli, ja sieltä hän sai
lievitystä moneen suruun.
-- Olisikohan oikein jos minä tekisin samoin? kysyi Amy, joka
yksinäisyydessään tunsi tarvitsevansa jonkinlaista apua ja lohdutusta
ja huomasi helposti unohtavansa pienen kirjansa nyt kun Beth ei ollut
häntä muistuttamassa.
-- Se olisi erinomaista ja hyvin viehättävää, ja minä järjestän
ilomielin pienen vaatekomeron teille kappeliksi, jos haluatte. Älkää
puhuko mitään madamelle, mutta kun hän nukkuu, voitte mennä sinne ja
istua hetkisen yksinäisyydessä, ajatella hyviä ajatuksia ja rukoilla
rakasta Jumalaa säästämään sisarenne.
Ester oli syvästi uskonnollinen ja täysin vilpitön neuvossaan, sillä
hänellä oli hellä sydän ja hän otti lämpimästi osaa sisarusten
levottomuuteen. Ehdotus miellytti Amya, ja hän antoi Esterille
luvan järjestää hänen huoneensa viereisen pienen valoisan komeron
kappeliksi toivoen saavansa siten apua ja lohdutusta.
-- Olisi hauskaa tietää minne kaikki nämä kauniit tavarat joutuvat,
kun täti kuolee, hän sanoi asettaen loistavan rukousnauhan hitaasti
paikalleen samettityynylle ja sulkien jalokivilippaat yksitellen.
-- Teille ja sisarillenne. Minä tiedän sen, madame on uskonut sen
minulle. Olen todistanut hänen testamenttinsa, ja siinä sanotaan niin.
-- Kuinka hauskaa! Toivon vain että hän antaisi ne meille jo nyt.
Odottaminen ei ole yhtään hauskaa, huomautti Amy heittäen viimeisen
silmäyksen timantteihin.
-- Neidit ovat vielä liian nuoria pitämään niitä. Se joka menee
ensimmäiseksi kihloihin, saa helmet -- madame on sanonut niin --
ja luulenpa että pieni turkoosisormus annetaan teille kun lähdette
luotamme, sillä madame on mieltynyt hyvään käytökseenne ja sieviin
tapoihinne.
-- Luuletteko niin? Oi, olen kiltti kuin karitsa, jos vain saan tuon
hurmaavan sormuksen! Se on paljon kauniimpi kuin Kitty Bryantin
sormus. Pidän sentään aika tavalla tädistä. Ja Amy koetti sinistä
sormusta sormeensa kasvot loistaen ja päätti lujasti ansaita sen.
Siitä päivästä alkaen hän oli mallikelpoisen tottelevainen, ja vanha
rouva oli hyvillään ja ihmetteli kasvatuksensa tuloksia.
Ester toi vaatekomeroon pienen pöydän, asetti sen eteen jakkaran ja
ripusti seinään pöydän yläpuolelle taulun, jonka hän oli ottanut
eräästä suljetusta huoneesta. Hän ei luullut sillä olevan suurtakaan
arvoa; hän lainasi sen koska se sopi hyvin tarkoitukseen ja koska hän
tiesi ettei madame milloinkaan saisi tietää asiasta eikä välittäisi
siitä vaikka saisikin. Se oli kuitenkin sangen arvokas jäljennös
eräästä maailmankuulusta maalauksesta, eivätkä Amyn kauneutta
rakastavat silmät koskaan väsyneet katsomaan Jumalanäidin suloisia
kasvoja, ja samalla hän hellästi ajatteli omaa äitiään.
Pöydälle Amy asetti pienen Raamattunsa ja virsikirjansa, piti
maljakossa aina kauneimpia Laurien tuomista kukista ja tuli joka
päivä yksinäisyyteen 'ajattelemaan hyviä ajatuksia ja rukoilemaan
rakasta Jumalaa säästämään Bethin hengen'. Ester oli antanut hänelle
mustan rukousnauhan, jossa oli hopearisti, mutta Amy ripusti sen
seinälle eikä käyttänyt sitä, sillä hän epäili suuresti ettei sitä
sopinut käyttää protestanttisissa rukouksissa.
Tyttönen oli tässä kaikessa hyvin vilpitön, sillä jouduttuaan
turvallisen kotinsa ulkopuolelle hän tunsi niin kipeästi
tarvitsevansa tuekseen ystävällistä kättä, että hän vaistomaisesti
kääntyi sen vakavan ja hellän Ystävän puoleen, jonka isällinen
rakkaus kokoaa luokseen kaikki Hänen pienet lapsensa. Hän kaipasi
äitinsä apua ja opastusta, mutta koska sitä ei ollut, hän koetti
parhaansa mukaan omin neuvoin löytää oikean tien ja kulkea sitä
luottavaisena.
Mutta Amy oli nuori pyhiinvaeltaja, ja juuri nyt tuntui taakka hyvin
raskaalta. Hän koetti unohtaa itsensä, säilyttää rohkeutensa ja saada
tyydytystä siitä, että teki oikein vaikka kukaan ei nähnyt eikä
kiittänyt häntä.
Ensi ponnistuksissaan tulla hyväksi, hyvin hyväksi, Amy päätti tehdä
testamenttinsa kuten Marchin täti, niin että jos hän sairastuisi
ja kuolisi, hänen omaisuutensa tulisi hyvin ja oikeudenmukaisesti
jaetuksi. Hänelle tuotti tuskaa jo pelkkä ajatuskin, että hänen
pitäisi luopua pienistä aarteistaan, jotka hänen silmissään olivat
yhtä kallisarvoisia kuin vanhan rouvan jalokivet.
Eräänä vapaahetkenään hän kirjoitti tämän tärkeän asiakirjan niin
hyvin kuin osasi. Ester auttoi häntä muutamien lakisanojen käytössä.
Kun ystävällinen ranskatar oli kirjoittanut nimensä, tunsi Amy
huojennusta ja pani paperin talteen näyttääkseen sen Laurielle, josta
hän aikoi saada toisen todistajan.
Koska päivä oli sateinen, hän sulkeutui huvittelemaan erääseen
yläkerran suurista huoneista ja otti Pollyn seurakseen. Tässä
huoneessa oli suuri kaappi täynnä vanhanaikaisia pukuja, joilla
Ester antoi hänen leikkiä, ja hänen suurin huvinsa oli pukea ylleen
nuo haalistuneet hienoudet ja astella koko loistossaan edestakaisin
suuren peilin edessä tehden juhlallisia kumarruksia ja vetäen
laahustaan, jonka kahina oli kuin musiikkia hänen korvissaan.
Sinä päivänä hän oli niin syventynyt puuhaansa ettei kuullut
Laurien soittoa eikä nähnyt tämän tirkistävän ovenraosta, kun hän
asteli juhlallisesti edestakaisin, leyhytti viuhkaansa ja pudisti
päätään, jota koristi suuri heleän punainen turbaani. Se oli räikeä
vastakohta hänen siniselle, kullalla kirjaillulle puvulleen ja
keltaiselle koruommellulle alushameelleen. Hänen täytyi kävellä hyvin
varovaisesti, sillä hänellä oli jalassa korkeakorkoiset kengät.
Laurie kertoi Jolle myöhemmin että oli hyvin hullunkurista nähdä
Amyn komeilevan verrattomassa asussaan, kintereillään Polly, joka
pöyhisteli kaula kenossa ja matki häntä parhaansa mukaan pysähtyen
silloin tällöin nauramaan tai huutamaan:
-- Ollaanko hienoja, ollaanko hienoja? Mene pois, lurjus! Suu kiinni,
suu kiinni! Anna muisku, kultaseni! Ha ha!
Hillittyään vaivoin ilonpuuskansa, joka olisi voinut loukata hänen
majesteettiaan, Laurie koputti oveen ja otettiin armollisesti vastaan.
-- Istuhan nyt sillä aikaa kun minä riisun nämä yltäni, sitten
neuvottelen kanssasi eräästä tärkeästä asiasta, sanoi Amy näytettyään
itseään joka puolelta ja ajettuaan Pollyn nurkkaan. -- Tuo lintu
kiusaa minut kuoliaaksi, hän jatkoi nostaessaan punaisen vuoren
päästään. -- Eilen kun täti nukkui ja minä koetin olla hiljaa kuin
hiiri, Polly alkoi torua ja räpiköidä häkissään. Minä päästin sen
ulos ja näin häkissä ison hämähäkin. Pudotin sen lattialle ja se meni
kirjahyllyn alle. Polly marssi suoraan perässä, kumartui kurkistamaan
hyllyn alle ja sanoi hullunkuriseen tapaansa silmää iskien: "Tule
kävelemään, kultaseni!" En voinut olla nauramatta, ja silloin Polly
nosti kovan metakan ja täti heräsi ja torui meitä molempia.
-- Noudattiko hämähäkki vanhan lurjuksen kutsua? kysyi Laurie
haukotellen.
-- Kyllä, se tuli esille, ja Polly juoksi pelästyneenä pois ja lensi
tädin tuolille huutaen: "Ota kiinni! Ota kiinni!" ja minä ajoin
hämähäkkiä takaa.
-- Se on vale! huusi papukaija nokkien Laurien kenkiä.
-- Minä vääntäisin niskasi nurin, jos olisit minun, senkin
kiusankappale, huusi Laurie ja pui nyrkkiä linnulle, joka pani pään
kallelleen ja lausui juhlallisesti:
-- Siunatkoon nappejasi, kultaseni!
-- Nyt olen valmis, sanoi Amy, sulki vaatekaapin oven ja otti
juhlallisesti ja tärkeästi paperin taskustaan. -- Ole niin hyvä ja
lue tämä ja sano, onko se laillinen ja pätevä. Tunsin että minun piti
tehdä se, sillä elämä on epävarmaa, enkä tahdo tyytymättömiä ihmisiä
haudalleni.
Laurie puri huultaan, käänsi selkänsä Amylle ja luki kiitettävän
vakavasti:
"_Viimeinen tahtoni ja testamenttini_.
Minä, Amy Curtis March, ollen täysin tajuissani, annan ja
testamenttaan kaiken maallisen omaisuuteni seuraaville
henkilöille, nimittäin:
Isälleni parhaat maalaukseni, luonnokseni, karttani ja
taideteokseni kehyksineen niin myös 100 dollariani, jotka hän saa
käyttää niin kuin tahtoo.
Äidilleni kaikki vaatteeni paitsi sinisen esiliinan, jossa on
taskut, ja valokuvani ja medaljonkini ja paljon terveisiä.
Rakkaalle sisarelleni Margaretille annan turkoosisormukseni (jos
saan sen) ja vihreän lippaani, jonka kannessa on kyyhkysiä, myös
palasen oikeata pitsiä hänen kaulaansa ja hänen muotokuvansa,
jonka olen piirtänyt muistoksi hänelle.
Jolle jätän rintaneulani sen joka on korjattu lakalla
ja pronssisen mustepullon -- hän hukkasi kannen -- ja
kallisarvoisimman kipsikaniinini sillä olen pahoillani että
poltin hänen kirjansa.
Bethille (jos hän elää kauemmin kuin minä) annan nukkeni ja
pienen piironkini, viuhkani, pellavakaulukseni ja uudet kenkäni,
jos hän voi käyttää niitä kun ne ovat niin ohuet kun hän menee
ulos. Niin myös tunnustan katuvani että olen tehnyt pilaa
vanhasta Joannasta.
Ystävälleni ja naapurilleni Theodore Laurencelle jätän
kirjoitussalkkuni ja savesta muovaillun hevosen vaikka hän
sanoikin ettei sillä ole kaulaa. Niin myös palkaksi hänen
suuresta ystävällisyydestään surun hetkellä taideteoksistani sen
minkä hän tahtoo, Notre Dame on paras.
Kunnioitetulle hyväntekijällemme herra Laurencelle jätän punaisen
laatikkoni jonka kannessa on peili jossa hän voi pitää kyniään
muistoksi edesmenneestä tytöstä joka kiittää häntä hyvyydestään
perhettään kohtaan, etenkin Bethiä.
Toivon että paras ystäväni Kitty Bryant saa sinisen
silkkiesiliinani ja helmisormukseni ja suudelman.
Hannalle annan pahvikotelon jota hän toivoi ja kaikki tilkkutyöni
ja toivon että hän muistaa minua kun katselee niitä.
Ja nyt olen testamentannut arvokkaimmat tavarani toivon että
kaikki ovat tyytyväisiä eikä kukaan soimaa vainajaa. Annan
kaikille anteeksi ja toivon että kohtaamme toisemme kun pasuuna
soi.
Tämän testamenttini allekirjoitan omakätisesti ja suljen
sinetillä tänä 20 päivänä marraskuuta Anni Domino 1861.
_Amy Curtis March_.
Todistavat:
_Estelle Valnor_.
_Theodore Laurence_.
Viimeinen nimi kirjoitettiin lyijykynällä, mutta Amy selitti että
Laurien oli kirjoitettava se uudestaan musteella ja suljettava
testamentti sinetillä asiaankuuluvalla tavalla.
-- Mistä sait tuon tuuman päähäsi? Kertoiko joku että Beth on jakanut
tavaroitaan? kysyi Laurie vakavana, kun Amy toi hänen eteensä
kirjoitusvälineet, kynttilän ja lakkaa.
Amy selitti ja kysyi sitten levottomana:
-- Mitä Beth on tehnyt?
-- Olen pahoillani että puhuin siitä, mutta koska kerran tulin
maininneeksi asian, kerron sinulle kaikki. Hän tunsi itsensä eräänä
päivänä niin sairaaksi, että hän tahtoi antaa pianonsa Megille,
kissansa sinulle ja Joannan, tuon vanhan nukkeparan, Jolle jotta tämä
rakastaisi sitä hänen tähtensä. Hän oli pahoillaan kun hänellä oli
mielestään vähän annettavaa, ja jätti meille muille hiuskiehkuroita
ja isoisälle rakkaimmat terveisensä. Hän ei koskaan tullut
ajatelleeksi testamenttia.
Laurie kirjoitti ja lakkasi kirjekuorta katsettaan kohottamatta,
kunnes suuri kyynel putosi paperille. Amyn kasvot olivat hyvin
huolestuneen näköiset, mutta hän sanoi vain:
-- Panevatkohan ihmiset milloinkaan jälkikirjoituksia
testamentteihinsa?
-- Kyllä, toisinaan.
-- Pane sitten sellainen minun testamenttiini ja kirjoita että haluan
kaikki kiharani leikattaviksi ystävilleni. Unohdin sen, mutta tahdon
että se tehdään, vaikka se pilaakin ulkomuotoni.
Laurie teki pyydetyn lisäyksen ja hymyili Amyn viimeiselle ja
suurimmalle uhrille. Sitten hän huvitti tyttöstä tunnin ajan ja
kuunteli tarkkaavasti kertomusta kaikista hänen vastoinkäymisistään.
Mutta kun hän aikoi lähteä, pidätti Amy häntä ja kysyi vapisevin
huulin:
-- Onko Beth todella kauhean sairas?
-- Pelkään että hän on, mutta meidän täytyy toivoa parasta, niin
että älä itke, kultaseni, sanoi Laurie ja kietoi veljellisesti
käsivartensa hänen ympärilleen.
Kun Laurie oli lähtenyt, meni Amy pieneen huoneeseensa ja istui sen
hämärässä rukoillen koko sydämestään kyyneliä vuodattaen Bethin
puolesta. Hän tunsi nyt että koko maailman turkoosisormukset eivät
voisi lohduttaa häntä, jos hän menettäisi sisarensa.
20.