AMYN TESTAMENTTI

Sillä välin kun tämä kaikki tapahtui kotona, Amy vietti katkeria

päiviä Marchin tädin luona. Hän tunsi syvästi 'maanpakonsa' surkeuden

ja huomasi ensi kerran elämässään, kuinka paljon häntä rakastettiin

ja hemmoteltiin kotona. Marchin täti ei koskaan hemmotellut ketään,

sitä hänen periaatteensa eivät sallineet, mutta hän koetti olla

ystävällinen, sillä tuo hyvin kasvatettu pikkutyttö miellytti häntä

suuresti, ja Marchin tädillä oli kuin olikin sydämensä pohjalla

lämmin soppi veljenpoikansa lapsia varten, vaikka hän ei pitänyt

tarpeellisena näyttää sitä.

Hän koetti todellakin saada Amyn viihtymään, mutta hyvänen aika,

millaisia erehdyksiä hän teki! Muutamat vanhat säilyttävät sydämensä

nuorena huolimatta rypyistä ja harmaista hiuksista, ottavat osaa

lasten pieniin huoliin ja iloihin, saavat heidät viihtymään luonaan,

osaavat kätkeä viisaita opetuksia hauskoihin leikkeihin ja ottavat

vastaan ystävyyttä herttaisesti ja luontevasti. Mutta Marchin tädillä

ei ollut tätä lahjaa, ja hän kiusasi Amya sanomattomasti säännöillään

ja määräyksillään, jäykällä käytöksellään ja pitkillä, ikävillä

saarnoillaan.

Huomatessaan Amyn nöyremmäksi ja oppivaisemmaksi kuin tämän sisar

oli, vanha rouva piti velvollisuutenaan kitkeä hänestä pois, mikäli

mahdollista, kodissa vallitsevan liiallisen vapauden ja leväperäisen

kasvatuksen jäljet. Ja niin hän otti Amyn kasvatuksen huolekseen

ja noudatti samoja periaatteita, joiden mukaan häntä itseään oli

kasvatettu kuusikymmentä vuotta sitten. Tiukka kurinpito kylvi

katkeruutta Amyn sieluun ja sai hänet tuntemaan olevansa kuin

kärpänen hämähäkin verkossa.

Hänen täytyi pestä kupit joka aamu ja kiillottaa vanhanaikaiset

lusikat, suuri hopeinen teekannu ja juomalasit kunnes ne hohtivat ja

välkkyivät. Sitten hänen täytyi pyyhkiä pölyt, ja se oli kamalampaa

kuin mikään. Ainoakaan tomuhiukkanen ei jäänyt tädiltä huomaamatta,

ja kaikilla huonekaluilla oli käpäläjalat ja jos jonkinmoisia

kierukoita ja koristeita, joista tomua ei koskaan saanut lähtemään

niin että se olisi kelvannut. Sitten piti ruokkia Polly, kammata

sylikoira ja juosta sata kertaa portaita ylös ja alas ja jaella

määräyksiä, sillä vanha rouva oli rampa ja lähti harvoin suuresta

tuolistaan.

Näiden väsyttävien puuhien jälkeen Amyn piti lukea läksynsä, mikä

seikka pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sitten hän

sai tunnin vapautta, ja voitte olla varmoja että hän nautti siitä.

Laurie tuli joka päivä ja kärtti tätiä, kunnes Amy sai luvan lähteä

ulos hänen kanssaan, ja silloin he kävelivät tai ratsastivat ja

pitivät hauskaa. Päivällisen jälkeen Amyn piti lukea ääneen ja istua

hiljaa paikoillaan vanhan rouvan ottaessa päivällistorkkuja, mikä

tavallisesti kesti tunnin verran hänen nukahdettuaan jo ensi sivulla.

Sitten tuli parsittavien sukkien ja päärmättävien pyyhinliinojen

vuoro, ja Amy ompeli, ulkonaisesti säyseänä mutta sydämessään

kapinoiden, hämärään asti, jolloin hän taas sai huvitella omalla

tavallaan teenjuontiin asti. Illat olivat kaikkein pahimmat, sillä

Marchin täti innostui kertomaan juttuja nuoruusajaltaan, ja ne olivat

niin sanomattoman ikäviä, että Amy olisi aina ollut valmis menemään

sänkyyn heti paikalla saadakseen itkeä kovaa kohtaloaan. Päästyään

sinne hän kyllä tavallisesti nukahti ehdittyään vuodattaa vain pari

kolme kyyneltä.

Jollei Lauriea ja vanhaa Esteriä, kamarineitoa, olisi ollut, ei Amy

varmaankaan olisi päässyt tämän kauhean ajan yli -- niin hän ainakin

itse ajatteli.

Papukaija yksin olisi riittänyt saamaan hänet epätoivon partaalle.

Lintu tunsi ennen pitkää ettei Amy kuulunut sen ihailijoihin ja kosti

tekemällä hänelle yhtenään kepposia. Se nyki hänen tukkaansa, kun hän

tuli hiukankin lähelle, kaatoi kurillaan ruokakuppinsa juuri kun Amy

oli päässyt puhdistamasta sen häkkiä, narrasi sylikoiran haukkumaan

vanhan rouvan nukkuessa, solvasi Amya vieraiden kuullen ja käyttäytyi

joka suhteessa häpeämättömän pahantapaisesi!

Toiseksi Amy ei voinut sietää koiraa -- se oli lihava ja hemmoteltu

äkäinen otus, joka murisi ja haukkua nalkutti hänen pukeutuessaan

ja makasi selällään käpälät ilmassa ja kasvoilla sanomattoman tylsä

ilme aina kun tahtoi syödä, mikä tapahtui ainakin kaksitoista kertaa

päivässä. Keittäjä oli pahansisuinen vanha kääpä. Ester oli ainoa,

joka vähänkin välitti nuoresta neidistä.

Ester oli ranskatar, joka oli ollut 'madamen' luona, kuten hän

nimitti emäntäänsä, jo monta vuotta. Hän oli alistanut vanhan rouvan

melkein kokonaan valtansa alle, sillä tämä ei voinut tulla toimeen

ilman häntä. Hän oli oikeastaan Estelle, mutta täti oli vaatinut

häntä muuttamaan nimensä, ja hän oli totellut ehtonaan se, ettei

häntä koskaan pyydettäisi muuttamaan uskontoaan. Ensi hetkestä hän

mieltyi Amyyn, jota hän nimitti mademoiselleksi, ja huvitti häntä

suuresti kertomalla hauskoja juttuja elämästään Ranskassa, kun Amy

istui hänen vieressään ja hän silitti madamen pitsejä. Hän antoi Amyn

tehdä tutkimusretkiä vanhassa talossa ja katsella kaikkia omituisia

ja kauniita tavaroita suurien komeroiden ja vanhojen kaappien

kätköissä, sillä täti talletti kaiken ja keräsi tavaraa kuin harakka.

Amyn suurin ilonaihe oli intialainen kaappi, joka oli täynnä

merkillisiä laatikoita ja pieniä salalokeroita, joissa säilytettiin

kaikenlaisia harvinaisia koristeita, joista muutamat olivat sangen

kallisarvoisia. Näiden esineiden järjestäminen ja tutkiminen tuotti

Amylle suurta huvia.

Jalokivilippaissa samettityynyillä olivat granaattikoristeet, joita

täti oli käyttänyt astuessaan seuraelämään, helmet, jotka hän oli

saanut isältään hääpäivänään, hänen sulhasensa antamat timantit,

surusormukset ja neulat, omituiset medaljongit, joissa oli kuolleiden

ystävien kuvia, hiuksista tehdyt rintasoljet, pienet rannerenkaat,

joita hänen ainoa pikku tyttärensä oli pitänyt, Marchin sedän

iso kello, jonka punaisella sinetillä monet lapsenkädet olivat

leikkineet, ja pienessä kotelossa aivan erillään tädin vihkisormus,

joka nyt oli liian pieni hänen lihavaan sormeensa, mutta joka oli

hänen kallisarvoisin aarteensa.

-- Minkä mademoiselle ottaisi näistä jos saisi valita? kysyi Ester,

joka aina istui lähellä valvomassa Amyn puuhia ja näyttämässä hänelle

arvokkaimpia esineitä.

-- Pidän timanteista eniten, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan

kaulakoristetta, ja olen erikoisen ihastunut kaulakoristeisiin,

ne ovat niin kauniita. Valitsisin tämän, jos saisin, vastasi

Amy katsellen ihastuneena helminauhaa, jossa oli kulta- ja

ebenholtsihelmiä ja keskellä raskas risti samaa ainetta.

-- Minäkin tahtoisin tuon, mutta en kaulakoristeeksi -- oi, ei! Minä

käyttäisin sitä rukousnauhana kuin hyvä katolilainen ainakin, sanoi

Ester katsellen tuota kaunista kapinetta hartaasti.

-- Onko se aiottu käytettäväksi samoin kuin tuo hyvältä tuoksuva

puuhelminauha, joka riippuu peilinne yläpuolella? kysyi Amy.

-- On kylläkin, se on tarkoitettu rukousnauhaksi. Pyhimykset

iloitsisivat, jos näin kaunista rukousnauhaa käytettäisiin oikein

eikä kannettaisi vain joutavana koristeena. Jos mademoiselle

vetäytyisi joka päivä yksinäisyyteen ajattelemaan ja rukoilemaan

kuten teki se hyvä rouva, jota palvelin ennen madamea, se tekisi

varmaan hyvää. Hänellä oli pieni kappeli, ja sieltä hän sai

lievitystä moneen suruun.

-- Olisikohan oikein jos minä tekisin samoin? kysyi Amy, joka

yksinäisyydessään tunsi tarvitsevansa jonkinlaista apua ja lohdutusta

ja huomasi helposti unohtavansa pienen kirjansa nyt kun Beth ei ollut

häntä muistuttamassa.

-- Se olisi erinomaista ja hyvin viehättävää, ja minä järjestän

ilomielin pienen vaatekomeron teille kappeliksi, jos haluatte. Älkää

puhuko mitään madamelle, mutta kun hän nukkuu, voitte mennä sinne ja

istua hetkisen yksinäisyydessä, ajatella hyviä ajatuksia ja rukoilla

rakasta Jumalaa säästämään sisarenne.

Ester oli syvästi uskonnollinen ja täysin vilpitön neuvossaan, sillä

hänellä oli hellä sydän ja hän otti lämpimästi osaa sisarusten

levottomuuteen. Ehdotus miellytti Amya, ja hän antoi Esterille

luvan järjestää hänen huoneensa viereisen pienen valoisan komeron

kappeliksi toivoen saavansa siten apua ja lohdutusta.

-- Olisi hauskaa tietää minne kaikki nämä kauniit tavarat joutuvat,

kun täti kuolee, hän sanoi asettaen loistavan rukousnauhan hitaasti

paikalleen samettityynylle ja sulkien jalokivilippaat yksitellen.

-- Teille ja sisarillenne. Minä tiedän sen, madame on uskonut sen

minulle. Olen todistanut hänen testamenttinsa, ja siinä sanotaan niin.

-- Kuinka hauskaa! Toivon vain että hän antaisi ne meille jo nyt.

Odottaminen ei ole yhtään hauskaa, huomautti Amy heittäen viimeisen

silmäyksen timantteihin.

-- Neidit ovat vielä liian nuoria pitämään niitä. Se joka menee

ensimmäiseksi kihloihin, saa helmet -- madame on sanonut niin --

ja luulenpa että pieni turkoosisormus annetaan teille kun lähdette

luotamme, sillä madame on mieltynyt hyvään käytökseenne ja sieviin

tapoihinne.

-- Luuletteko niin? Oi, olen kiltti kuin karitsa, jos vain saan tuon

hurmaavan sormuksen! Se on paljon kauniimpi kuin Kitty Bryantin

sormus. Pidän sentään aika tavalla tädistä. Ja Amy koetti sinistä

sormusta sormeensa kasvot loistaen ja päätti lujasti ansaita sen.

Siitä päivästä alkaen hän oli mallikelpoisen tottelevainen, ja vanha

rouva oli hyvillään ja ihmetteli kasvatuksensa tuloksia.

Ester toi vaatekomeroon pienen pöydän, asetti sen eteen jakkaran ja

ripusti seinään pöydän yläpuolelle taulun, jonka hän oli ottanut

eräästä suljetusta huoneesta. Hän ei luullut sillä olevan suurtakaan

arvoa; hän lainasi sen koska se sopi hyvin tarkoitukseen ja koska hän

tiesi ettei madame milloinkaan saisi tietää asiasta eikä välittäisi

siitä vaikka saisikin. Se oli kuitenkin sangen arvokas jäljennös

eräästä maailmankuulusta maalauksesta, eivätkä Amyn kauneutta

rakastavat silmät koskaan väsyneet katsomaan Jumalanäidin suloisia

kasvoja, ja samalla hän hellästi ajatteli omaa äitiään.

Pöydälle Amy asetti pienen Raamattunsa ja virsikirjansa, piti

maljakossa aina kauneimpia Laurien tuomista kukista ja tuli joka

päivä yksinäisyyteen 'ajattelemaan hyviä ajatuksia ja rukoilemaan

rakasta Jumalaa säästämään Bethin hengen'. Ester oli antanut hänelle

mustan rukousnauhan, jossa oli hopearisti, mutta Amy ripusti sen

seinälle eikä käyttänyt sitä, sillä hän epäili suuresti ettei sitä

sopinut käyttää protestanttisissa rukouksissa.

Tyttönen oli tässä kaikessa hyvin vilpitön, sillä jouduttuaan

turvallisen kotinsa ulkopuolelle hän tunsi niin kipeästi

tarvitsevansa tuekseen ystävällistä kättä, että hän vaistomaisesti

kääntyi sen vakavan ja hellän Ystävän puoleen, jonka isällinen

rakkaus kokoaa luokseen kaikki Hänen pienet lapsensa. Hän kaipasi

äitinsä apua ja opastusta, mutta koska sitä ei ollut, hän koetti

parhaansa mukaan omin neuvoin löytää oikean tien ja kulkea sitä

luottavaisena.

Mutta Amy oli nuori pyhiinvaeltaja, ja juuri nyt tuntui taakka hyvin

raskaalta. Hän koetti unohtaa itsensä, säilyttää rohkeutensa ja saada

tyydytystä siitä, että teki oikein vaikka kukaan ei nähnyt eikä

kiittänyt häntä.

Ensi ponnistuksissaan tulla hyväksi, hyvin hyväksi, Amy päätti tehdä

testamenttinsa kuten Marchin täti, niin että jos hän sairastuisi

ja kuolisi, hänen omaisuutensa tulisi hyvin ja oikeudenmukaisesti

jaetuksi. Hänelle tuotti tuskaa jo pelkkä ajatuskin, että hänen

pitäisi luopua pienistä aarteistaan, jotka hänen silmissään olivat

yhtä kallisarvoisia kuin vanhan rouvan jalokivet.

Eräänä vapaahetkenään hän kirjoitti tämän tärkeän asiakirjan niin

hyvin kuin osasi. Ester auttoi häntä muutamien lakisanojen käytössä.

Kun ystävällinen ranskatar oli kirjoittanut nimensä, tunsi Amy

huojennusta ja pani paperin talteen näyttääkseen sen Laurielle, josta

hän aikoi saada toisen todistajan.

Koska päivä oli sateinen, hän sulkeutui huvittelemaan erääseen

yläkerran suurista huoneista ja otti Pollyn seurakseen. Tässä

huoneessa oli suuri kaappi täynnä vanhanaikaisia pukuja, joilla

Ester antoi hänen leikkiä, ja hänen suurin huvinsa oli pukea ylleen

nuo haalistuneet hienoudet ja astella koko loistossaan edestakaisin

suuren peilin edessä tehden juhlallisia kumarruksia ja vetäen

laahustaan, jonka kahina oli kuin musiikkia hänen korvissaan.

Sinä päivänä hän oli niin syventynyt puuhaansa ettei kuullut

Laurien soittoa eikä nähnyt tämän tirkistävän ovenraosta, kun hän

asteli juhlallisesti edestakaisin, leyhytti viuhkaansa ja pudisti

päätään, jota koristi suuri heleän punainen turbaani. Se oli räikeä

vastakohta hänen siniselle, kullalla kirjaillulle puvulleen ja

keltaiselle koruommellulle alushameelleen. Hänen täytyi kävellä hyvin

varovaisesti, sillä hänellä oli jalassa korkeakorkoiset kengät.

Laurie kertoi Jolle myöhemmin että oli hyvin hullunkurista nähdä

Amyn komeilevan verrattomassa asussaan, kintereillään Polly, joka

pöyhisteli kaula kenossa ja matki häntä parhaansa mukaan pysähtyen

silloin tällöin nauramaan tai huutamaan:

-- Ollaanko hienoja, ollaanko hienoja? Mene pois, lurjus! Suu kiinni,

suu kiinni! Anna muisku, kultaseni! Ha ha!

Hillittyään vaivoin ilonpuuskansa, joka olisi voinut loukata hänen

majesteettiaan, Laurie koputti oveen ja otettiin armollisesti vastaan.

-- Istuhan nyt sillä aikaa kun minä riisun nämä yltäni, sitten

neuvottelen kanssasi eräästä tärkeästä asiasta, sanoi Amy näytettyään

itseään joka puolelta ja ajettuaan Pollyn nurkkaan. -- Tuo lintu

kiusaa minut kuoliaaksi, hän jatkoi nostaessaan punaisen vuoren

päästään. -- Eilen kun täti nukkui ja minä koetin olla hiljaa kuin

hiiri, Polly alkoi torua ja räpiköidä häkissään. Minä päästin sen

ulos ja näin häkissä ison hämähäkin. Pudotin sen lattialle ja se meni

kirjahyllyn alle. Polly marssi suoraan perässä, kumartui kurkistamaan

hyllyn alle ja sanoi hullunkuriseen tapaansa silmää iskien: "Tule

kävelemään, kultaseni!" En voinut olla nauramatta, ja silloin Polly

nosti kovan metakan ja täti heräsi ja torui meitä molempia.

-- Noudattiko hämähäkki vanhan lurjuksen kutsua? kysyi Laurie

haukotellen.

-- Kyllä, se tuli esille, ja Polly juoksi pelästyneenä pois ja lensi

tädin tuolille huutaen: "Ota kiinni! Ota kiinni!" ja minä ajoin

hämähäkkiä takaa.

-- Se on vale! huusi papukaija nokkien Laurien kenkiä.

-- Minä vääntäisin niskasi nurin, jos olisit minun, senkin

kiusankappale, huusi Laurie ja pui nyrkkiä linnulle, joka pani pään

kallelleen ja lausui juhlallisesti:

-- Siunatkoon nappejasi, kultaseni!

-- Nyt olen valmis, sanoi Amy, sulki vaatekaapin oven ja otti

juhlallisesti ja tärkeästi paperin taskustaan. -- Ole niin hyvä ja

lue tämä ja sano, onko se laillinen ja pätevä. Tunsin että minun piti

tehdä se, sillä elämä on epävarmaa, enkä tahdo tyytymättömiä ihmisiä

haudalleni.

Laurie puri huultaan, käänsi selkänsä Amylle ja luki kiitettävän

vakavasti:

"_Viimeinen tahtoni ja testamenttini_.

Minä, Amy Curtis March, ollen täysin tajuissani, annan ja

testamenttaan kaiken maallisen omaisuuteni seuraaville

henkilöille, nimittäin:

Isälleni parhaat maalaukseni, luonnokseni, karttani ja

taideteokseni kehyksineen niin myös 100 dollariani, jotka hän saa

käyttää niin kuin tahtoo.

Äidilleni kaikki vaatteeni paitsi sinisen esiliinan, jossa on

taskut, ja valokuvani ja medaljonkini ja paljon terveisiä.

Rakkaalle sisarelleni Margaretille annan turkoosisormukseni (jos

saan sen) ja vihreän lippaani, jonka kannessa on kyyhkysiä, myös

palasen oikeata pitsiä hänen kaulaansa ja hänen muotokuvansa,

jonka olen piirtänyt muistoksi hänelle.

Jolle jätän rintaneulani sen joka on korjattu lakalla

ja pronssisen mustepullon -- hän hukkasi kannen -- ja

kallisarvoisimman kipsikaniinini sillä olen pahoillani että

poltin hänen kirjansa.

Bethille (jos hän elää kauemmin kuin minä) annan nukkeni ja

pienen piironkini, viuhkani, pellavakaulukseni ja uudet kenkäni,

jos hän voi käyttää niitä kun ne ovat niin ohuet kun hän menee

ulos. Niin myös tunnustan katuvani että olen tehnyt pilaa

vanhasta Joannasta.

Ystävälleni ja naapurilleni Theodore Laurencelle jätän

kirjoitussalkkuni ja savesta muovaillun hevosen vaikka hän

sanoikin ettei sillä ole kaulaa. Niin myös palkaksi hänen

suuresta ystävällisyydestään surun hetkellä taideteoksistani sen

minkä hän tahtoo, Notre Dame on paras.

Kunnioitetulle hyväntekijällemme herra Laurencelle jätän punaisen

laatikkoni jonka kannessa on peili jossa hän voi pitää kyniään

muistoksi edesmenneestä tytöstä joka kiittää häntä hyvyydestään

perhettään kohtaan, etenkin Bethiä.

Toivon että paras ystäväni Kitty Bryant saa sinisen

silkkiesiliinani ja helmisormukseni ja suudelman.

Hannalle annan pahvikotelon jota hän toivoi ja kaikki tilkkutyöni

ja toivon että hän muistaa minua kun katselee niitä.

Ja nyt olen testamentannut arvokkaimmat tavarani toivon että

kaikki ovat tyytyväisiä eikä kukaan soimaa vainajaa. Annan

kaikille anteeksi ja toivon että kohtaamme toisemme kun pasuuna

soi.

Tämän testamenttini allekirjoitan omakätisesti ja suljen

sinetillä tänä 20 päivänä marraskuuta Anni Domino 1861.

_Amy Curtis March_.

Todistavat:

_Estelle Valnor_.

_Theodore Laurence_.

Viimeinen nimi kirjoitettiin lyijykynällä, mutta Amy selitti että

Laurien oli kirjoitettava se uudestaan musteella ja suljettava

testamentti sinetillä asiaankuuluvalla tavalla.

-- Mistä sait tuon tuuman päähäsi? Kertoiko joku että Beth on jakanut

tavaroitaan? kysyi Laurie vakavana, kun Amy toi hänen eteensä

kirjoitusvälineet, kynttilän ja lakkaa.

Amy selitti ja kysyi sitten levottomana:

-- Mitä Beth on tehnyt?

-- Olen pahoillani että puhuin siitä, mutta koska kerran tulin

maininneeksi asian, kerron sinulle kaikki. Hän tunsi itsensä eräänä

päivänä niin sairaaksi, että hän tahtoi antaa pianonsa Megille,

kissansa sinulle ja Joannan, tuon vanhan nukkeparan, Jolle jotta tämä

rakastaisi sitä hänen tähtensä. Hän oli pahoillaan kun hänellä oli

mielestään vähän annettavaa, ja jätti meille muille hiuskiehkuroita

ja isoisälle rakkaimmat terveisensä. Hän ei koskaan tullut

ajatelleeksi testamenttia.

Laurie kirjoitti ja lakkasi kirjekuorta katsettaan kohottamatta,

kunnes suuri kyynel putosi paperille. Amyn kasvot olivat hyvin

huolestuneen näköiset, mutta hän sanoi vain:

-- Panevatkohan ihmiset milloinkaan jälkikirjoituksia

testamentteihinsa?

-- Kyllä, toisinaan.

-- Pane sitten sellainen minun testamenttiini ja kirjoita että haluan

kaikki kiharani leikattaviksi ystävilleni. Unohdin sen, mutta tahdon

että se tehdään, vaikka se pilaakin ulkomuotoni.

Laurie teki pyydetyn lisäyksen ja hymyili Amyn viimeiselle ja

suurimmalle uhrille. Sitten hän huvitti tyttöstä tunnin ajan ja

kuunteli tarkkaavasti kertomusta kaikista hänen vastoinkäymisistään.

Mutta kun hän aikoi lähteä, pidätti Amy häntä ja kysyi vapisevin

huulin:

-- Onko Beth todella kauhean sairas?

-- Pelkään että hän on, mutta meidän täytyy toivoa parasta, niin

että älä itke, kultaseni, sanoi Laurie ja kietoi veljellisesti

käsivartensa hänen ympärilleen.

Kun Laurie oli lähtenyt, meni Amy pieneen huoneeseensa ja istui sen

hämärässä rukoillen koko sydämestään kyyneliä vuodattaen Bethin

puolesta. Hän tunsi nyt että koko maailman turkoosisormukset eivät

voisi lohduttaa häntä, jos hän menettäisi sisarensa.

20.

Pikku naisia · 第 39 / 44 题