Beth sai tulirokon ja oli paljon sairaampi kuin kukaan -- Hannaa
ja Bethiä lukuun ottamatta -- aavistikaan. Tytöt eivät ymmärtäneet
potilaan vakavaa tilaa, herra Laurence ei saanut tulla katsomaan
häntä, joten Hanna sai hoitaa kaiken oman mielensä mukaan. Tohtori
Bangs teki parhaansa, mutta hänellä oli paljon tehtävää muuallakin,
ja hän jätti paljon oivallisen hoitajattaren huoleksi.
Meg pysytteli kotona, jottei veisi tartuntaa Ringille, ja hoiti
taloutta, mutta hän oli hyvin huolestunut ja tunsi itsensä melkein
rikolliseksi, kun ei äidille kirjoittaessaan maininnut mitään Bethin
sairaudesta. Hänestä oli vastenmielistä pettää äitiä tällä tavalla,
mutta häntä oli käsketty tottelemaan Hannaa eikä Hanna tahtonut
kuulla puhuttavankaan, että 'rouva Marchin mieltä pahoitettaisiin
tuollaisen pikkuasian tähden'.
Jo uhrasi Bethille päivänsä ja yönsä eikä se ollutkaan vaikeata,
sillä Beth oli hyvin kärsivällinen ja kesti kipunsa valittamatta niin
kauan kuin hän saattoi hallita itseään. Mutta tuli aika, jolloin hän
kuumekohtauksissaan alkoi puhua käheällä, katkonaisella äänellä,
juoksuttaa sormiaan peitteellään, ikään kuin hänen rakas pieni
soittokoneensa olisi ollut hänen edessään, ja yrittää laulaa kipeällä
kurkullaan, josta ei lähtenyt ääntä. Tuli aika, jolloin hän ei
tuntenut ympärillään olevia tuttuja kasvoja, vaan antoi niille vääriä
nimiä ja pyysi ja rukoili äitiä luokseen.
Silloin Jo pelästyi, Meg pyysi saada kirjoittaa äidille totuuden, ja
Hannakin lupasi 'ajatella asiaa, vaikka vielä ei ollutkaan vaaraa'.
Heidän levottomuuttaan lisäsi Washingtonista saapunut kirje, jossa
kerrottiin että herra March oli tullut huonommaksi eikä kotiintuloa
voinut ajatella vielä pitkään aikaan.
Kuinka pimeiltä päivät tuntuivatkaan nyt, kuinka surulliselta ja
yksinäiseltä koko koti, ja kuinka raskaat olivatkaan sisarusten
sydämet, kun he odottivat ja tekivät työtä kuoleman varjon viipyessä
kodin yllä! Silloin vasta Margaret, istuessaan yksinään käsityönsä
ääressä, jolle usein valui kyyneliä, tunsi kuinka rikas hän oli
ollut, kuinka rakkaus, turvallisuus, rauha ja terveys ovat elämän
todellista siunausta ja paljon kallisarvoisempia kuin rahalla saatu
ylellisyys.
Silloin Jo, joka alituiseen istui hämärässä sairashuoneessa kärsivän
pikku sisarensa silmien edessä, oppi todella ymmärtämään Bethin
luonteen kauneuden ja sulon, tuntemaan, kuinka syvästi ja hellästi
kaikki rakastivat häntä ja kuinka todella arvokas oli Bethin
epäitsekäs tarve elää toisten hyväksi ja tehdä kotinsa onnelliseksi
niillä yksinkertaisilla hyveillä, joita kaikki voivat kehittää
itsessään ja joita kaikkien tulisi pitää arvossa enemmän kuin
lahjakkuutta, rikkautta tai kauneutta.
Ja Amy ikävöi kiihkeästi kotiinsa maanpaostaan voidakseen tehdä
jotakin Bethin hyväksi. Hän tunsi ettei mikään työ olisi nyt ikävää
eikä vaikeata, ja muisti katuvana, kuinka monta kertaa nuo avuliaat
kädet olivat suorittaneet tehtäviä, jotka hän oli laiminlyönyt.
Laurie harhaili ympäri taloa kuin rauhaton henki, ja herra Laurence
lukitsi suuren pianon, sillä hän ei sietänyt kuulla mitään mikä
muistuttaisi pienestä naapurista, joka usein oli sulostuttanut
hänen hämyhetkiään. Kaikki kaipasivat Bethiä. Maitokuski, leipuri,
ryytikauppias ja teurastaja kysyivät kuinka hän voi, rouva Hummel
parka tuli pyytämään anteeksi ajattelemattomuuttaan, naapurit
lähettivät terveisiä ja kaikenlaista hyvää, ja ihmetellen sisaret
huomasivat, kuinka paljon ystäviä tuo yksinäisyydessä viihtyvä ujo
tyttönen oli hankkinut itselleen.
Hän itse makasi sillä välin vuoteessaan, vierellään vanha Joanna,
sillä kuumehoureissakaan hän ei unohtanut onnetonta suojattiaan. Hän
ikävöi kissojaan, mutta ei tahtonut että ne tuotaisiin sairasvuoteen
luo -- nehän voisivat saada tartunnan. Kirkkaina hetkinään hän oli
levoton Josta, lähetti herttaisia terveisiä Amylle, pyysi sanomaan
äidille että hän kirjoittaisi pian ja koettikin usein kirjoittaa
pari sanaa, jottei isä luulisi että Beth oli unohtanut hänet. Mutta
nämä lyhyet hetket päättyivät pian ja Beth heittelehti vuoteessaan
tuntikausia puhuen katkonaisia sanoja, tai vaipui raskaaseen uneen,
joka ei tuonut mitään virkistystä. Tohtori Bangs kävi kahdesti
päivässä, Hanna valvoi yöt, Meg piti valmiiksi kirjoitettua sähkettä
varalla laatikossaan, jotta se voitaisiin tarvittaessa heti lähettää,
ja Jo ei liikahtanutkaan Bethin vuoteen vierestä.
Joulukuun ensimmäinen päivä oli heille oikea talvipäivä. Pureva tuuli
puhalsi, lunta pyrytti sakeasti ja vanha vuosi näytti olevan valmis
vaipumaan hautaan. Kun tohtori Bangs tuli sinä aamuna, hän katseli
kauan Bethiä, piti tuokion hänen kuumaa kättään omassaan ja laski sen
sitten hiljaa peitteelle sanoen Hannalle matalalla äänellä:
-- Jos rouva March voi jättää miehensä, olisi parasta pyytää häntä
tulemaan.
Hanna nyökäytti päätään puhumatta sanaakaan, sillä hänen huulensa
vavahtelivat hermostuneesti. Meg vaipui tuolille aivan kuin nuo
sanat olisivat vieneet kaiken voiman hänen jäsenistään, ja Jo,
joka hetkisen oli seisonut paikallaan hyvin kalpeana, heitti
päällysvaatteet ylleen ja riensi ulos myrskyyn. Hän palasi pian
takaisin, ja kun hän ääneti riisui takin yltään, tuli Laurie tuoden
kirjettä, jossa kerrottiin että herra March oli taas parempi. Jo luki
sen kiitollisena, mutta raskas paino oli yhä hänen sydämellään, ja
hänen ilmeensä oli niin onneton että Laurie kysyi nopeasti:
-- Mikä on? Onko Beth huonompi?
-- Olen sähköttänyt äidille, sanoi Jo epätoivoisen näköisenä ja
koettaen potkaista päällyskengät pois jaloistaan.
-- Sepä hyvä, Jo. Oletko tehnyt sen omalla vastuullasi? kysyi Laurie,
pani hänet istumaan eteisen tuolille ja veti pois nuo vastahakoiset
päällyskengät. Silloin hän huomasi kuinka Jon kädet vapisivat.
-- En, lääkäri käski.
-- Voi, Jo, ovatko asiat huonosti? kysyi Laurie kauhistuneena.
-- Ovat. Beth ei tunne meitä eikä puhu edes vihreistä kyyhkysistä,
joilla hän tarkoittaa seinäpaperissa olevia viiniköynnöksen lehtiä.
Hän ei ole minun Bethini näköinen, eikä kukaan auta meitä kestämään
sitä. Isä ja äiti ovat molemmat poissa, ja Jumala tuntuu olevan niin
kaukana etten voi löytää häntä.
Kyynelet valuivat Jon poskille, ja hän ojensi avuttoman kätensä ikään
kuin pimeässä hapuillen. Laurie sulki sen omiin käsiinsä ja kuiskasi
hiljaa:
-- Olenhan minä luonasi. Nojaa minuun, Jo rakas!
Jo ei voinut puhua, mutta painoi päänsä hänen olalleen ja
ystävällisen ihmiskäden lämmin ote lohdutti hänen surullista
sydäntään ja tuntui vievän hänet lähemmäksi jumalaista käsivartta,
joka yksin saattoi auttaa häntä.
Laurie olisi tahtonut sanoa jotakin kaunista ja lohduttavaa, mutta ei
löytänyt sopivia sanoja ja seisoi vain ääneti silittäen hiljaa Jon
päätä. Se oli parasta mitä hän saattoi tehdä, tyynnyttävämpää kuin
kaunopuheisimmat sanat, sillä Jo tunsi hänen sanattoman osanottonsa
ja koki hiljaisuudessa, kuinka suloisesti ystävän läsnäolo viihdyttää
surua. Hän kuivasi pian kyynelensä ja katsoi kiitollisena toveriinsa.
-- Kiitos, Teddy, minun on parempi nyt, en ole enää yhtä epätoivoinen.
-- Toivo parasta, se auttaa sinua, Jo. Äitisi on pian täällä ja
silloin kaikki selviää.
-- Olen niin iloinen kun isä on parempi, nyt on äidin helpompi jättää
hänet. Oi voi, minusta tuntuu kuin kaikki surut tulisivat yhdellä
kertaa ja minä saisin harteilleni raskaimman osan, huokasi Jo ja
levitti märän nenäliinan polvilleen kuivamaan.
-- Luuletko että Megin on sitten parempi olla? kysyi Laurie näyttäen
suuttuneelta.
-- Oi, ei tietenkään, mutta hän ei voi rakastaa Bethiä niin kuin minä
eikä tulisi kaipaamaan häntä yhtä katkerasti. Beth on omatuntoni,
enkä voi menettää häntä. En voi! En voi!
Jon kasvot kätkeytyivät märkään nenäliinaan, ja hän itki
hillittömästi, sillä hän oli tähän päivään saakka pysytellyt lujana
eikä ollut vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Kun Jon nyyhkytykset
asettuivat, Laurie sanoi hiljaa:
-- Minä en usko että hän kuolee, hän on hyvä, ja me kaikki rakastamme
häntä rajattomasti. En usko että Jumala vielä ottaa häntä pois.
-- Hyvät ja rakkaat ihmiset aina kuolevat, voihki Jo, mutta lakkasi
itkemästä, sillä hänen ystävänsä sanat rohkaisivat häntä huolimatta
hänen omasta pelostaan ja epäilyksistään.
-- Tyttö parka, olet aivan uupunut. Etpä sinä tavallisesti juuri
menetä rohkeuttasi. Odota vähän, juoksen hakemaan jotakin joka
virkistää sinua.
Laurie syöksyi alas harpaten kaksi porrasta kerrallaan, ja Jo laski
väsyneen päänsä Bethin pienelle ruskealle hilkalle, jota kukaan ei
ollut siirtänyt pois pöydältä, mihin hän oli sen jättänyt. Siinä
näytti olevan jokin taikavoima, sillä sen herttaisen omistajan
alistuva mieli näytti asettuvan Johon, ja kun Laurie juoksujalkaa
tuli kädessään lasi viiniä, Jo joi sen hymyillen ja sanoi
urhoollisesti:
-- Minä juon Bethin terveydeksi! Sinä olet hyvä lääkäri, Teddy, ja
lohdullinen ystävä. Kuinka voin koskaan palkita sinua? hän lisäsi,
sillä pojan ystävälliset sanat olivat virkistäneet hänen masentunutta
mieltään.
-- Lähetän kyllä joskus laskuni, ja tänä iltana annan sinulle jotakin
joka lämmittää sydäntäsi enemmän kuin lasi viiniä, sanoi Laurie ja
katsoi häneen silmin, joista säteili pidätetty tyytyväisyys.
-- Mitä sitten? kysyi Jo ihmeissään ja unohti hetkeksi surunsa.
-- Sähkötin äidillesi eilen, ja Brooke vastasi että hän tulee heti,
ja hän on täällä tänä yönä, ja kaikki käy hyvin. Oliko hyvä että tein
sen?
Laurie puhui hyvin nopeasti ja punastui kiihtymyksestä, sillä hän oli
salannut tekonsa tähän asti peläten pahoittavansa tyttöjen mielen.
Jo tuli liidunvalkeaksi, hypähti ylös tuoliltaan, ja kun Laurie oli
ääneti, Jo ällistytti hänet kietomalla käsivartensa hänen kaulaansa
ja huutamalla riemuissaan:
-- Oi, Laurie! Oi, äiti! Oi, miten onnellinen olen!
Tällä kertaa hän ei itkenyt, vaan nauroi, vapisi kauttaaltaan ja
painautui ystävänsä rintaa vasten aivan kuin tuo odottamaton uutinen
olisi vallan huumannut hänet.
Laurie hämmästyi varmaan suuresti, mutta käyttäytyi kuitenkin
suurenmoisen maltillisesti. Hän taputti Jota rauhoittavasti selkään,
ja kun tämä ei vieläkään tointunut, suuteli poika ujosti häntä kerran
tai kaksi, mikä sai Jon heti järkiinsä. Hän nojautui seinään, irrotti
kätensä hiljaa Laurien kaulasta ja sanoi hämmentyneenä:
-- Et saa, Laurie! Olin hirveän ajattelematon, mutta olit niin
kultainen kun sähkötit Hannasta huolimatta, etten voinut olla
lentämättä kaulaasi. Kerro minulle kaikki, mutta älä anna enää
viiniä, se saa minut käyttäytymään typerästi.
-- Vielä mitä, nauroi Laurie korjatessaan kaulanauhaansa. -- Niin,
katsos, minä aloin olla sangen levoton, ja samoin isoisäkin.
Mielestämme Hanna ei sittenkään menetellyt oikein, ja äitinne olisi
pitänyt heti kohta saada tietää kaikki. Hän ei koskaan antaisi
meille anteeksi jos Beth -- jos jotakin tapahtuisi, tiedäthän. Sain
isoisän myöntämään, että meidän olisi jo aika tehdä jotakin, ja eilen
ryntäsin sähkösanomatoimistoon, sillä tohtori näytti vakavalta ja
Hanna oli vääntää niskani nurin, kun ehdotin sähköttämistä. Se juuri
ratkaisi asian, sillä Hannan itsevaltius alkoi suututtaa minua.
Tiedän nyt että äitinne tulee yöjunalla, joka on täällä kello kaksi
aamulla. Minä menen noutamaan hänet asemalta.
-- Laurie, sinä olet enkeli! Kuinka osaan kiittää sinua kylliksi?
-- Lennä kaulaani taas, minä melkein pidän siitä, sanoi Laurie
veitikkamaisen näköisenä.
-- Ei kiitoksia. Mieluummin lennän isoisäsi kaulaan, kunhan hän
tulee tänne. Älä tee kiusaa nyt, ole järkevä poika ja mene kotiin
lepäämään, saathan valvoa puolen yötä. Jumala siunatkoon sinua, Teddy.
Jo oli perääntynyt nurkkaan ja lopetettuaan puheensa hän katosi
nopeasti keittiöön, missä hän istahti pöydälle ja kertoi
kokoontuneelle kissaperheelle, että hän oli 'onnellinen, hirveän
onnellinen'. Laurie lähti pois tuntien tehneensä oikein hyvän työn.
-- Se poika sitten sekaantuu kaikkeen, mutta annan hänelle anteeksi
ja toivon että rouva March on heti lähtenyt matkaan, sanoi Hanna ja
näytti tuntevan helpotusta, kun Jo kertoi hyvän uutisen.
Meg riemuitsi hiljaa sydämessään ja jäi lukemaan kirjettä, Jo siivosi
potilaan huoneen, ja Hanna leipoi kaiken varalta pari piirakkaa, 'jos
sattuisi tulemaan odottamattomia vieraita'.
Raikas henki tuntui puhaltavan läpi koko talon, ja hiljaisia
huoneita kirkasti ihmeellinen valo, joka ei ollut enää pelkkää
päivänpaistetta. Tuo toiveikas muutos tuntui kaikkialla, Bethin lintu
alkoi visertää, Amyn ruusussa ikkunalla huomattiin puhkeava nuppu,
jopa takkavalkeakin tuntui palavan iloisemmin. Joka kerta kun tytöt
kohtasivat toisensa, valaisi hymy heidän kalpeita kasvojaan. Jokainen
iloitsi paitsi Beth, joka makasi raskaassa horrostilassa, tietämättä
toivosta tai ilosta, epäilyksestä tai tuskasta. Se oli surullinen
näky -- nuo ennen ruusuiset kasvot olivat nyt laihat ja kalpeat,
ahkerat kädet voimattomat, hymyilevät huulet mykät, ja kauniit, hyvin
hoidetut hiukset valuivat hajallaan ja vanukkeisina tyynyllä.
Kaiken päivää hän makasi näin, kohoten vain silloin tällöin
kuiskaamaan: -- Vettä! ja hänen huulensa olivat niin kuivat, että ne
tuskin saattoivat ääntää tämän ainoan sanan.
Kaiken päivää Jo ja Meg hiipivät hänen vuoteensa ympärillä valvoen,
odottaen, toivoen ja luottaen Jumalaan ja äitiin, ja kaiken päivää
pyrytti lunta, pureva tuuli vinkui nurkissa ja tunnit kuluivat
hitaasti. Mutta ilta saapui viimein, ja joka kellonlyömällä katsoivat
sisaret, jotka vieläkin istuivat molemmin puolin vuodetta, kasvot
valoisina toisiinsa, sillä joka tunti toi avun lähemmäksi. Tohtori
oli sanonut, että keskiyön tienoilla luultavasti tapahtuisi käänne
joko parempaan tai huonompaan, ja hän oli luvannut tulla takaisin
silloin.
Hanna, joka oli vallan uupunut, makasi sohvalla vuoteen jalkapuolella
sikeässä unessa. Herra Laurence käveli edestakaisin arkihuoneessa ja
tunsi että hän mieluummin olisi kohdannut kapinallisen sotajoukon
kuin rouva Marchin levottomat kasvot. Laurie loikoili matolla
muka lepäilläkseen, mutta tuijotti koko ajan valkeaan kasvoillaan
miettiväinen ilme, joka sai hänen kauniit mustat silmänsä näyttämään
lempeiltä ja kirkkailta.
Tytöt eivät koskaan unohtaneet tätä yötä, jolloin he unta saamatta
pitivät vartiotaan kauhean voimattomuuden tunteen vallassa.
-- Jos Jumala antaa Bethin elää, en koskaan enää ole tyytymätön,
kuiskasi Meg vakavasti.
-- Jos Jumala antaa Bethin elää, koetan rakastaa ja palvella häntä
kaiken ikäni, vastasi Jo yhtä hartaasti.
-- Toivoisin ettei minulla olisi sydäntä, sitä särkee niin, huokasi
Meg hetken kuluttua.
-- Jos elämä on kovin usein yhtä kovaa kuin nyt, en käsitä kuinka
jaksamme, lisäsi Jo epätoivoissaan.
Silloin kello löi kaksitoista ja molemmat unohtivat tuskansa Bethin
tähden, sillä he kuvittelivat näkevänsä jonkinlaisen muutoksen hänen
riutuneissa kasvoissaan. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota
häiritsi vain tuulen valitus ulkona. Väsynyt Hanna nukkui, ja vain
tytöt näkivät himmeän varjon, joka näytti laskeutuvan pienen vuoteen
ylle.
Tunti kului eikä mitään tapahtunut, paitsi että Laurie lähti hiljaa
asemalle. Toinen tunti kului -- ketään ei tullut, ja pelko ja
levottomuus ahdisti tyttöjen mieltä. Oliko juna myöhässä lumimyrskyn
tähden, oliko matkalla sattunut tapaturma vai oliko -- pahinta
kaikista -- Washingtonissa tapahtunut jokin suuri onnettomuus?
Kello oli kaksi, kun Jo, joka seisoi ikkunan edessä ja ajatteli
kuinka kolkolta maailma näytti, oli kuin se olisi kiedottu valkeihin
käärinliinoihin, kuuli liikettä vuoteen luota, ja kääntyessään äkkiä
hän näki Megin polvistuvan äidin tuolin viereen ja kätkevän kasvonsa
käsiin. Jäätävä pelko valtasi Jon mielen.
-- Beth on kuollut eikä Meg uskalla sanoa sitä minulle.
Hän oli silmänräpäyksessä paikallaan sängyn ääressä, ja hänen
kiihtyneet silmänsä huomasivat suuren muutoksen. Kuumeen hehku
ja tuskallinen ilme olivat poissa, ja nuo rakkaat pienet
kasvot näyttivät niin läpikuultavilta ja rauhallisilta syvässä
kirkastuneessa levossaan, ettei Jo tuntenut mitään tarvetta itkeä tai
valittaa. Hän kumartui rakkaimman sisarensa puoleen, suuteli kosteata
otsaa hellästi ja kuiskasi hiljaa:
-- Hyvästi, Bethini, hyvästi!
Äänten herättämänä hypähti Hanna sohvaltaan, syöksyi vuoteen luo,
katseli Bethiä, tunnusteli hänen käsiään, kuunteli hänen hengitystään
ja viskasi sitten esiliinan päänsä yli ja istahti tuolille huojuen
edestakaisin ja huudahtaen:
-- Kuume on poissa, hän nukkuu luonnollista unta, hänen ihonsa on
kostea ja hän hengittää helposti. Voi hyvä Jumala!
Ennen kuin tytöt saattoivat uskoa kuulemaansa, saapui tohtori
vahvistamaan tiedon. Hän oli kömpelön näköinen mies, mutta tyttöjen
mielestä hänen kasvonsa näyttivät vallan taivaallisilta, kun hän
katsoi heihin isällisesti ja sanoi hymyillen:
-- Niin, tyttöseni, minä uskon, että pikku sisarenne selviää
taudista. Pitäkää talo hiljaisena, antakaa hänen nukkua, ja kun hän
herää, antakaa hänelle...
Mitä heidän piti antaa, ei kumpikaan kuullut, sillä molemmat hiipivät
pimeään eteiseen ja istuutuivat portaille painautuen toisiinsa, mutta
he eivät voineet puhua sanaakaan, sillä heidän sydämensä oli liian
täynnä. Kun he tulivat takaisin uskollisen Hannan hyväiltäviksi ja
suudeltaviksi, makasi Beth käsi posken alla kuten tavallisesti, tuo
kauhea kalpeus oli poissa, ja hän hengitti tasaisesti ikään kuin
olisi juuri nukahtanut.
-- Kunpa äiti vain nyt tulisi! sanoi Jo, kun talviaamu alkoi valjeta.
-- Katsos, sanoi Meg näyttäen valkeata, puoleksi auennutta ruusua.
-- Minä luulin että tämä hädin tuskin aukenisi pantavaksi huomenna
Bethin käteen, jos hän olisi -- jättänyt meidät. Mutta se on auennut
yöllä, ja aion panna sen maljakkoon, niin että siskomme herätessään
ensimmäiseksi näkee tämän ruusun ja äidin kasvot.
Koskaan ei aurinko ollut noussut niin kauniisti eikä maailma koskaan
näyttänyt niin ihanalta kuin se sinä aamuna näytti Megistä ja Josta,
kun he pitkän, surullisen valvontansa jälkeen katsoivat väsynein
silmin ulos.
-- Kuin satumaailma, sanoi Meg ja hymyili itsekseen katsellessaan
tuota häikäisevää näkyä.
-- Kuuletko? huudahti Jo hypähtäen seisomaan.
Portilta kuului todellakin kulkusten kilinää, sitten kuului Hannan
huudahdus, ja sitten Laurien iloinen ääni:
-- Tytöt, tytöt, hän on täällä.
19.