Viikon ajan olisi vanhan talon hyvevarastosta riittänyt antimia koko
lähiseudulle. Se oli todellakin hämmästyttävä. Kaikki näyttivät
olevan suorastaan ylimaallisessa mielentilassa, ja uhrautuvaisuus
kukoisti.
Mutta päästyään isän sairauden aiheuttamasta ensi levottomuudesta
tytöt huomaamattaan hellittivät vähän ja alkoivat palata vanhoihin
tapoihinsa. He eivät unohtaneet tunnuslausettaan, mutta toivomiseen
ja ahkerointiin suhtauduttiin kepeämmin. Kovien ponnistusten jälkeen
he katsoivat ansainneensa lomapäivän ja ottivatkin niitä aika monta.
Jo vilustui, kun hän ei suojellut lyhyttukkaista päätään, ja sai
määräyksen pysyä kotona kunnes olisi parantunut, sillä Marchin täti
ei tahtonut kuunnella nuhanenäisen luentaa. Tämä oli Jolle mieleen,
ja myllättyään ensin koko talon ullakolta kellariin asti hän vihdoin
asettui sohvalleen parantamaan nuhaansa aspiriinilla ja kirjoilla.
Amy huomasi että taloudenhoito ja taide eivät sovellu oikein yhteen
ja palasi muovailutyönsä ääreen. Meg kävi joka päivä oppilaittensa
luona ja ompeli -- tai luuli ompelevansa -- mutta paljon aikaa kului
kirjeiden kirjoittamiseen ja Washingtonista tulleiden sanomien
lukemiseen. Beth pysyi lujana, mutta vajosi hänkin silloin tällöin
toimettomuuteen.
Beth täytti kuitenkin pienet velvollisuutensa uskollisesti joka
päivä, suorittipa vielä sisartensakin tehtäviä, sillä nämä unohtivat
ne helposti, ja koko talo oli kuin kello, jonka heiluri on joutunut
epäkuntoon. Kun äidin ikävöiminen tai levottomuus isästä sai hänen
sydämensä raskaaksi, hän hiipi erääseen tuttuun komeroon, kätki
kasvonsa tutun rakkaan hameen laskoksiin, itki pienen itkun ja
kuiskasi pienen rukouksen yksikseen. Kukaan ei tiennyt, mikä oikein
sai Bethin taas iloiseksi alakuloisten hetkien jälkeen, mutta kaikki
tunsivat kuinka suloinen ja avulias hän oli ja ottivat tavakseen
mennä hänen luokseen saamaan neuvoa ja lohdutusta huoliinsa.
He eivät tienneet että noiden viikkojen kokemukset olivat tulikoe
heidän luonteelleen, ja kun jännitys oli lauennut, he tunsivat
selvinneensä hyvin ja ansaitsevansa kiitosta. Niin he kyllä
ansaitsivatkin, mutta heidän erehdyksensä oli siinä, että he silloin
lakkasivat panemasta parastaan. Tämän läksyn he oppivat vasta suuren
levottomuuden ja katkeran katumuksen jälkeen. -- Meg, etkö menisi
katsomaan Hummeleita? Äitihän sanoi ettemme saa unohtaa heitä, sanoi
Beth kymmenen päivää rouva Marchin lähdön jälkeen.
-- Tänä iltana olen liian väsynyt, vastasi Meg keinuen mukavasti
tuolissaan ja ompeli edelleen.
-- Etkö sinä voi mennä, Jo? kysyi Beth.
-- Liian kova tuuli minun nuhalleni.
-- Luulin että olit jo melkein terve.
-- Olen kyllin terve olemaan ulkona Laurien kanssa, mutta liian
sairas menemään Hummelille, sanoi Jo nauraen, mutta häveten hiukan
epäjohdonmukaisuuttaan.
-- Miksi et mene itse, Beth? kysyi Meg.
-- Olen ollut siellä joka päivä, mutta lapsi on sairas, enkä tiedä
mitä sille pitäisi tehdä. Rouva Hummel käy työssä, ja Lottchen hoitaa
pienokaista, mutta se tulee aina vain sairaammaksi. Mielestäni sinun
tai Hannan pitäisi mennä sitä katsomaan.
Beth puhui vakavasti, ja Meg lupasi mennä huomispäivänä.
-- Pyydä Hannalta jotakin hyvää ja juoksuta se heille, Beth. Raitis
ilma tekee sinulle hyvää, sanoi Jo ja lisäsi puolustellen: -- Minä
menisin, mutta tahdon lopettaa kirjoitukseni.
-- Pääni on kipeä ja olen väsynyt. Ajattelin että joku teistä menisi,
sanoi Beth.
-- Amy tulee kohta kotiin, hän voi mennä, ehdotti Meg.
-- Hyvä on, levähdän vähän ja odotan häntä.
Beth pani pitkäkseen sohvalle, toiset palasivat töihinsä ja
Hummelit unohdettiin. Kului tunti, Amya ei kuulunut, Meg oli mennyt
huoneeseensa koettamaan uutta pukua, Jo oli syventynyt kertomukseensa
ja Hanna nukkui sikeästi keittiön tulen ääressä.
Silloin Beth pani hilkan päähänsä, täytti korinsa ruoantähteillä
ja hiipi ulos kylmään ilmaan pää kipeänä ja surullinen katse
kärsivällisissä silmissään. Oli jo myöhä kun hän palasi takaisin,
eikä kukaan nähnyt hänen hiipivän yläkertaan ja sulkeutuvan äidin
huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin Jo tuli hakemaan sieltä jotakin
ja näki Bethin istuvan lääkelaatikolla hyvin vakavana, silmät
punaisina ja kamferipullo kädessään.
-- Kristoffer Kolumbus! Mikä on hätänä? huusi Jo, kun Beth viittasi
häntä pysymään loitolla ja kysyi nopeasti:
-- Sinullahan on ollut tulirokko, eikö olekin?
-- On kyllä kauan sitten, samaan aikaan kun Megilläkin oli. Kuinka
niin?
-- Sitten kerron sinulle. Voi, Jo, lapsi on kuollut.
-- Mikä lapsi?
-- Rouva Hummelin lapsi, se kuoli minun syliini ennen kuin hän ehti
kotiin, sanoi Beth nyyhkyttäen.
-- Voi rakkaani, kuinka kauheata! Minun olisi pitänyt mennä eikä
päästää sinua, sanoi Jo syleillen sisartaan ja istuutuen katuvaisen
näköisenä äidin isoon tuoliin.
-- Ei se ollut kauheata, Jo, vain surullista! Näin heti että lapsi
oli sairaampi, mutta Lottchen sanoi että äiti oli mennyt hakemaan
lääkäriä, ja minä otin lapsen syliini ja annoin Lottyn levähtää.
Se näytti nukkuvan, mutta äkkiä se parahti, vapisi kauttaaltaan ja
makasi sitten aivan hiljaa. Minä koetin lämmittää sen jalkoja, ja
Lotty tahtoi antaa sille maitoa, mutta se ei liikahtanutkaan, ja
tiesin että se oli kuollut.
-- Älä itke, kultaseni! Mitä teit sitten?
-- Istuin vain ja pidin sitä sylissäni kunnes rouva Hummel ja lääkäri
tulivat. Lääkäri sanoi että lapsi oli kuollut ja katseli Heinrichia
ja Minnaa, joilla on kurkkutautia. "Tulirokkoa, hyvä rouva. Teidän
olisi pitänyt hakea minut aikaisemmin", hän sanoi tylysti. Rouva
Hummel sanoi olevansa köyhä ja koettaneensa hoivailla lasta parhaan
kykynsä mukaan, mutta nyt oli liian myöhäistä, ja hän saattoi vain
pyytää tohtoria auttamaan toisia lapsia ja perimään palkkansa
köyhäinhoitolaitokselta. Lääkäri hymyili ja oli ystävällisempi,
mutta tuo kaikki oli hyvin surullista, ja minä itkin kilpaa heidän
kanssaan, kunnes tohtori äkkiä kääntyi ja käski minua juoksemaan heti
kotiin ja ottamaan belladonnaa, muuten saisin itsekin tulirokon.
-- Ei, ethän toki sinä! huudahti Jo säikähtyneenä ja syleili häntä
kiihkeästi. -- Voi, Beth, jos sinä sairastut, en koskaan anna
itselleni anteeksi! _Mitä_ meidän pitää tehdä?
-- Älä säikähdä, olen varma, että jos saan tulirokon, se on
lievä. Katsoin äidin kirjasta ja näin että se alkaa päänsäryllä,
kurkkukivulla ja pahoinvoinnilla, ja niitä juuri minulla onkin. Otin
belladonnaa ja voin nyt paremmin, sanoi Beth laskien kylmät kätensä
kuumalle otsalleen ja koettaen näyttää iloiselta.
-- Jospa äiti olisi kotona! huudahti Jo, otti lääkärikirjan käteensä
ja tunsi että Washington oli hyvin kaukana. Hän luki sivun, katsoi
Bethiin, koetti kädellään hänen otsaansa, katsoi hänen kurkkuaan ja
sanoi sitten vakavasti:
-- Sinä olet käynyt katsomassa lasta yli viikon ajan ja olet ollut
toisten lasten kanssa, jotka jo ovat sairastuneet. Pelkään että
sinussa on jo tulirokko, Beth. Kutsun Hannan tänne, hän ymmärtää
sellaisia asioita.
-- Älä anna Amyn tulla, hänessä ei ole ollut tulirokkoa, ja olisi
kauheata jos hän saisi minusta tartunnan. Ettekö te, Meg ja sinä, voi
saada sitä uudestaan? kysyi Beth huolestuneena.
-- Sitä en usko, äläkä välitä vaikka saisinkin. Se olisi minulle
oikein, itsekkäälle raukalle, joka annoin sinun mennä ja jäin
kirjoittamaan viheliäisiä juttujani, mutisi Jo mennessään kysymään
neuvoa Hannalta.
Tuo uskollinen sielu heräsi siinä silmänräpäyksessä ja asettui asiain
johtoon vakuuttaen Jolle ettei ollut mitään syytä hätääntyä. Jokainen
ihminen saa ennen pitkää tulirokkotartunnan, ja jos hoito on hyvä, ei
kukaan kuole siihen. Jo oli jo paljon rauhallisempi, kun he menivät
kertomaan asiasta Megille.
-- Nyt sanon mitä teemme, sanoi Hanna tutkittuaan Bethin ja tehtyään
hänelle kysymyksiä. -- Kutsumme tohtori Bangsin katsomaan lapsikultaa
ja antamaan meille ohjeita, sitten lähetämme Amyn Marchin tädin luo
joksikin aikaa, jotta hän ei saisi tartuntaa, ja toinen teistä,
tytöt, voi jäädä kotiin pariksi päiväksi huvittamaan Bethiä.
-- Minä tietenkin jään, minä olen vanhin, aloitti Meg levottoman ja
katuvaisen näköisenä.
-- Minä jään, on minun syyni että hän on sairas. Lupasin äidille
juosta asioita, enkä ole tehnyt sitä, sanoi Jo tarmokkaasti.
-- Kumman Beth itse tahtoo jäävän? Yksi riittää, sanoi Hanna.
-- Jon, sanoi Beth ja painoi päänsä tyytyväisenä Jon rintaan. Niin
asia oli ratkaistu.
-- Minä menen kertomaan Amylle, sanoi Meg hieman pahastuneena, kun
hänet oli syrjäytetty, mutta itse asiassa tuntien huojennusta, sillä
hän ei pitänyt sairaanhoidosta kuten Jo.
Amy nosti ilmikapinan ja selitti kiihkeästi, että hän ennemmin ottaa
tulirokon kuin menee Marchin tädin luo. Meg puhui hänelle järkeä,
pyysi kauniisti ja käski, mutta kaikki oli turhaa. Amy ilmoitti että
hän ei mene, ja Meg jätti hänet epätoivoissaan ja meni kysymään
Hannalta, mitä olisi tehtävä.
Ennen kuin hän palasi, oli Laurie tullut huoneeseen, missä Amy makasi
nyyhkyttäen, kasvot haudattuina sohvatyynyyn. Amy kertoi mitä oli
tapahtunut ja odotti että häntä lohdutettaisiin, mutta Laurie vain
työnsi kädet taskuunsa ja käveli edestakaisin hiljaa vihellellen ja
kulmakarvojaan rypistäen. Sitten hän istahti Amyn viereen ja sanoi
maanittelevaan tapaansa:
-- Ole nyt järkevä pikku nainen ja tee kuten he tahtovat. Ei, älä
itke, mutta kuule minkä hauskan suunnitelman olen tehnyt. Sinä menet
Marchin tädin luo, ja minä tulen joka päivä hakemaan sinut ulos
kävelemään tai ajelulle, ja me pidämme hurjan hauskaa. Eikö se olisi
sentään toista kuin jäädä tänne nuhjustelemaan?
-- Minä en tahdo että minut lähetetään pois aivan kuin olisin tiellä,
sanoi Amy loukkaantuneena.
-- Kaikkea sitä kuuleekin, omaa parastasihan he vain katsovat. Ethän
tahdo sairastua, vai mitä?
-- Ei, en tietenkään, mutta varmasti minä sairastun, sillä olen ollut
koko ajan Bethin kanssa.
-- Voit sinä vielä päästä taudilta karkuun, jos lähdet heti. Ja
paikanvaihdos ja huolellinen hoito tekevät joka tapauksessa hyvää;
jos olet jo saanut tartunnan, sairastut ainakin hyvin lievästi.
Neuvon sinua lähtemään niin pian kuin suinkin voit, sillä tulirokko
ei ole leikin asia, hyvä neiti.
-- Mutta Marchin tädin luona on mahdottoman ikävää, ja hän on kauhean
tyly, sanoi Amy melkein pelästyneen näköisenä.
-- Ei ollenkaan ikävää, kun minä käyn jokikinen päivä kertomassa
kuinka Beth jaksaa ja vien sinut ulos pitämään hauskaa. Vanha rouva
pitää minusta, ja koetan olla oikein kohtelias, niin ettei hän mukise
teemmepä sitten mitä tahansa.
-- Vietkö minut ajelemaan pikkuvaunuissa Puckilla?
-- Kunniasanallani.
-- Ja tuletko joka päivä?
-- Varmasti.
-- Ja tuot minut takaisin heti kun Beth on terve?
-- Samalla minuutilla.
-- Ja pääsenkö teatteriin?
-- Vaikka kymmeneen -- jos vain ehdimme.
-- No -- minä luulen -- että -- minä menen, sanoi Amy hitaasti.
-- Järkevä tyttö! Mene nyt kertomaan Megille että olet suostunut
tuumaan, sanoi Laurie ja taputti Amya hyväksyvästi olalle, mikä
seikka harmitti nuorta neitiä enemmän kuin oma suostumisensa.
Meg ja Jo syöksyivät alas katsomaan tuota suurta ihmettä, ja
uhrautuvainen Amy lupasi mennä, jos lääkäri toteaisi että Beth oli
tulossa sairaaksi.
-- Kuinka Beth nyt jaksaa? kysyi Laurie huolestuneena. Beth oli hänen
erityinen suosikkinsa ja hän oli levottomampi kuin tahtoi näyttääkään.
-- Hän makaa äidin sängyssä ja voi jo paremmin. Lapsen kuolema on
järkyttänyt hänen mieltään, mutta uskon sittenkin että hän on vain
vilustunut. Hannakin sanoo arvelevansa niin, mutta hän näyttää
levottomalta, ja juuri se huolestuttaa minua.
-- Miten hirveätä elämä onkaan! sanoi Jo pörröttäen kiusaantuneena
tukkaansa. -- Tuskin olemme päässeet yhdestä surusta, kun jo tulee
toinen. Kaikki menee hullusti kun äiti on poissa -- olen aivan
päästäni pyörällä.
-- Älä sentään tee piikkisikaa itsestäsi, se ei pue sinua. Anna
tukkasi kasvaa, Jo -- ja sano pitääkö minun sähköttää äidillenne
vai mitä voin tehdä puolestanne? kysyi Laurie, joka ei voinut
oikein tottua siihen, että hänen ystävänsä oli uhrannut ainoan
kaunistuksensa.
-- Kunpa tietäisin mitä on tehtävä, sanoi Meg. -- Minusta meidän
pitäisi ilmoittaa äidille jos Beth todella on sairas, mutta Hanna
sanoo ettemme saa, kun äiti ei kuitenkaan voi jättää isää ja he
tulisivat vain suotta levottomiksi. Beth toipuu varmaan pian. Hanna
tietää kyllä tarkalleen mitä on tehtävä, ja äiti sanoi että meidän
pitäisi seurata hänen neuvojaan. Mutta ei se minusta ole kylläkään
aivan oikein.
-- Hm, no niin, en osaa sanoa, mutta entä jos kysyisitte isoisän
mielipidettä sitten kun lääkäri on käynyt.
-- Niin teemmekin. Jo, mene heti hakemaan tohtori Bangsia, määräsi
Meg. -- Emme voi päättää mitään ennen kuin hän on käynyt.
-- Annahan olla, Jo, minä olen nyt tämän talon juoksupoika, sanoi
Laurie ja otti lakkinsa.
-- Sinulla olisi varmasti muutakin työtä, aloitti Meg.
-- Eikä ole, olen jo lukenut tämänpäiväiset läksyni.
-- Luetko läksyjä loma-aikana? kysyi Jo.
-- Seuraan naapurieni hyvää esimerkkiä, vastasi Laurie ja riensi ulos.
-- Laurie on hieno poika, sanoi Jo ja katseli hyväksyvästi hymyillen
toveriaan, kun tämä hyppäsi aidan yli.
-- Mukiinmenevä, miksei, vastasi Meg viileästi, sillä siitä pitäen
kun häntä ja Laurieta oli Moffatin kutsuilla ajattelemattomasti
paneteltu, hän oli suhtautunut hyvin pidättyväisesti nuorukaiseen.
Tohtori Bangs tuli, sanoi että Bethissä oli tulirokon oireet,
mutta toivoi hänen sairastuvan vain lievästi, vaikka hän näyttikin
vakavalta kuullessaan Hummeleista. Amy sai määräyksen lähteä talosta
viipymättä, ja saatuaan suoja-aineita tartuntaa vastaan hän lähti
ylen juhlallisesti Jo ja Laurie saattojoukkonaan.
Marchin täti otti heidät vastaan turhia kursailematta.
-- Mitäs nyt tahdotte? hän kysyi ja katsoi terävästi silmälasiensa
yli, ja papukaija, joka istui hänen tuolinsa selkänojalla, kirkui:
-- Pois, pois, pojat pois!
Laurie vetäytyi ikkunan luo, ja Jo kertoi asiansa.
-- Sitähän sopi odottaakin, kun teidän kerran annetaan juosta köyhien
ihmisten luona. Amy voi jäädä tänne ja olla hyödyksi jollei hän ole
sairas, mutta epäilemättä hän sairastuu. Älä itke, lapsi, en siedä
kuulla ihmisten niiskuttavan.
Amy oli tosiaan itkemäisillään, mutta Laurie nykäisi viekkaasti
papukaijaa pyrstöstä. Polly puhkesi ällistyneenä kirkumaan:
"Siunatkoon saappaitani!" niin hullunkurisesti, ettei hän voinutkaan
olla nauramatta.
-- Mitä äidillenne kuuluu? kysyi vanha rouva tuikeasti.
-- Isä on jo paljon parempi, vastasi Jo koettaen pysyä vakavana.
-- Ohoo, sepä kummaa! No, se ei kestä kauan, Marchilla ei ole koskaan
ollut voimakas ruumiinrakenne, oli rakastettava vastaus.
-- Ka, ka, älä puhu kuolemasta, ota nuuskaa, ota nuuskaa, hyvästi,
lorusi Polly tanssien tuolillaan ja nykäisten vanhan rouvan lakkia,
kun Laurie näpsäytti sitä pyrstöön.
-- Suu kiinni, häijy vanha lintu! Ja sinä, Jo, voit heti lähteä,
ei ole sopivaa että maleksit ympäri katuja iltamyöhällä tuollaisen
pojannulikan kanssa --
-- Suu kiinni, häijy vanha lintu! huusi Polly ja ponnahti alas
tuoliltaan kurittaakseen 'pojannulikkaa', joka oli läkähtyä nauruun
kuullessaan viimeiset sanat.
-- En usko että voin kestää tätä, mutta koetan, ajatteli Amy
jäädessään yksin täti Marchin luo.
-- Mene tiehesi, ilkiö! kirkui Polly, ja kuullessaan nämä
epäkohteliaat sanat ei Amy voinut pidättää nyyhkytystä.
18.