-- Minne te menette, tytöt? kysyi Amy tullessaan eräänä
lauantai-iltana isojen tyttöjen huoneeseen ja nähdessään, että
nämä valmistautuivat lähtemään ulos. Heidän salaperäinen ilmeensä
kiihdytti hänen uteliaisuuttaan.
-- Mitä sinä siitä, pikku tyttöjen ei tarvitse aina kysellä, vastasi
Jo terävästi.
Kun olemme lapsia, ei mikään loukkaa tunteitamme siinä määrin kuin
se että meitä sanotaan lapsiksi, ja vieläkin ärsyttävämpää on kuulla
sanottavan: "Menehän matkoihisi, kultaseni!" Amy kuohahti kuullessaan
tämän solvauksen ja päätti ottaa selville salaisuuden, vaikka saisi
sitten kärttää kokonaisen tunnin. Hän vetosi Megiin, joka ei koskaan
voinut vastustaa häntä kauan, ja sanoi mielistellen:
-- Sano nyt minne menette, Meg kulta. Etkö voisi antaa minun tulla
mukaan, Beth ei välitä muusta kuin pianostaan, ja minä olen kauhean
yksin.
-- En voi, kultaseni, sinua ei ole kutsuttu, aloitti Meg, mutta Jo
keskeytti hänet kärsimättömästi:
-- Ole nyt järkevä, Meg, tai pilaat kaikki. Sinä et voi tulla, Amy,
niin että älä ole vauva, joka itkee ja ruikuttaa.
-- Te menette jonnekin Laurien kanssa, minä tiedän sen, sillä te
istuitte eilen illalla sohvalla supisten ja nauraen ja vaikenitte
heti kun minä tulin. Ettekö menekin hänen kanssaan?
-- Menemme, mutta jätä meidät nyt rauhaan.
Amy hillitsi kielensä, mutta käytti silmiään ja näki Megin salaa
pistävän viuhkan taskuunsa.
-- Minä tiedän, minä tiedän! Te menette teatteriin katsomaan
'Seitsemää linnaa', hän huudahti lisäten päättäväisesti: -- Ja
minä tulen mukaan, sillä äiti on sanonut että saan nähdä sen, ja
viikkorahan olen saanut, ja oli hävytöntä, kun ette kertoneet minulle
ajoissa.
-- Kuule minua hetkinen ja ole nyt järkevä tyttö, sanoi Meg
tyynnyttäen. -- Äiti ei halua että tulet tällä viikolla, kun kipeät
silmäsi eivät vielä kestä satunäytelmän kirkasta valaistusta. Ensi
viikolla voit mennä Bethin ja Hannan kanssa ja viettää oikein hauskan
illan.
-- Se ei ole puoleksikaan niin hauskaa kuin mennä Laurien ja teidän
kanssanne. Ottakaa nyt minut mukaan, olen niin kauan saanut olla
alallani yskäni tähden ja ihan kuolen, jollen nyt pääse mukaan. Sano,
Meg, että saan tulla! Olen niin kiltti sitten... pyysi Amy ja loi
sisareen hellyttävimmän katseensa.
-- Entä jos ottaisimme hänet? En usko että äiti pahastuisi, jos
pukisimme hänet hyvin, alkoi Meg.
-- Jos hän tulee, minä jään kotiin, ja jos minä en tule, Laurie on
pahoillaan, ja minusta olisi hyvin sopimatonta vetää Amy mukaamme,
kun hän pyysi vain meidät. En olisi uskonut, että Amy viitsii
tunkeutua sinne missä häntä ei kaivata, sanoi Jo tylysti, sillä hän
ei olisi huolinut vaivoikseen tuota vilkasta lasta tahtoessaan itse
huvitella.
Hänen äänensä ja puhetapansa ärsytti Amya, joka jo alkoi panna
päällyskenkiä jalkaansa ja sanoi itsepintaisesti:
-- Minä tulen mukaan, Meg sanoo että saan tulla, ja jos maksan itse,
ei Lauriella ole asian kanssa mitään tekemistä.
-- Sinä et voi istua meidän kanssamme, kun meillä jo on paikat. Sinun
pitäisi istua yksin, ja sitten Laurie antaisi sinulle paikkansa, ja
meidän ilomme on pilalla, tai hän hankkii sinulle paikan, eikä se
olisi sopivaa, kun sinua kerran ei ole kutsuttu. Jää vain kiltisti
kotiin, pauhasi Jo entistäkin tylympänä, sillä hän oli juuri
kiireissään pistänyt neulalla sormeensa.
Amy istui lattialla toinen kenkä jalassa ja alkoi itkeä tihuuttaa.
Meg koetti puhua hänelle järkeä, ja kesken kaiken kuului alhaalta
Laurien ääni. Molemmat tytöt riensivät alakertaan ja jättivät Amyn
huutamaan täyttä kurkkua, sillä pikku sisar unohti silloin tällöin
täysikasvuiset tapansa ja käyttäytyi kuin hemmoteltu lapsi. Juuri kun
seurue oli lähdössä, huusi Amy kaidepuun yli uhkaavalla äänellä:
-- Tätä sinä vielä kadut, Jo March!
-- Suurenmoista! vastasi Jo ja paiskasi oven kiinni.
Heillä oli hurmaavan hauskaa, sillä 'Timanttijärven seitsemän linnaa'
oli niin loistava ja ihmeellinen kuin suinkin saattaa toivoa.
Mutta huolimatta lystikkäistä punaisista tontuista, säteilevistä
keijukaisista ja ihanista prinsseistä ja prinsessoista Jon iloon
sekaantui karvas pisara. Keijukaiskuningattaren keltaiset kiharat
muistuttivat häntä Amysta, ja näytösten välillä hän huvittelihe
koettamalla keksiä mitä Amy voisi tehdä saadakseen hänet katumaan.
Jo ja Amy olivat elämänsä kuluessa riitaantuneet monta kertaa,
sillä molemmilla oli kiivas luonne, ja jos heitä suututettiin,
saattoivat molemmat menettää malttinsa kokonaan. Amy teki kiusaa
Jolle ja Jo ärsytti Amya, ja usein sattui kiihkeitä kohtauksia, joita
molemmat häpesivät jäljestäpäin. Vaikka Jo olikin vanhempi, hänen
oli vaikeampi hillitä itseään, ja hän sai käydä kovia taisteluita
lannistaakseen ylpeätä, kiivasta luonnettaan, joka alituisesti
saattoi hänet vaikeuksiin. Hänen vihansa ei koskaan kestänyt kauan,
ja tunnustettuaan nöyrästi erehdyksensä hän katui vilpittömästi
ja koetti tulla paremmaksi. Sisarten oli tapana sanoa, että oli
melkein hauskaa saada Jo raivostumaan, kun hän aina jälkeenpäin
oli kuin enkeli. Jo-parka koetti epätoivoisesti olla hyvä, mutta
hänen sisäinen vihollisensa oli aina valmis nostamaan päänsä ja
saattamaan hänen ponnistuksensa häpeään, ja vaadittiin vuosikausien
kärsivällistä taistelua sen voittamiseksi.
Kun he tulivat kotiin, Amy istui arkihuoneessa lukemassa. Hän otti
marttyyrin ilmeen kasvoilleen kun he tulivat sisään, ei nostanut
katsettaan kirjastaan eikä kysynyt mitään. Kenties uteliaisuus olisi
voittanut suuttumuksen, jollei Beth olisi kysynyt kuulumisia ja
saanut näytelmästä loistavaa kuvausta.
Viedessään parhaan hattunsa yläkertaan Jo kurkisti ensi työkseen
lipastoonsa, sillä viime riidan jälkeen oli Amy purkanut sisuaan
kaatamalla Jon laatikon ylösalaisin lattialle. Kaikki oli kuitenkin
paikallaan, ja vilkaistuaan hätäisesti lokeroihinsa ja lippaisiinsa
Jo päätti, että Amy oli unohtanut ja antanut anteeksi kärsimänsä
vääryyden.
Jo erehtyi, sillä seuraavana päivänä hän huomasi erään seikan ja
siitä nousi todellinen myrsky. Meg, Beth ja Amy istuivat yhdessä
myöhään iltapäivällä, kun Jo syöksyi sisään kiihtyneen näköisenä ja
kysyi henki kurkussa:
-- Onko joku ottanut kirjani?
Meg ja Beth sanoivat heti: "En minä ainakaan", ja näyttivät
hämmästyneiltä, Amy kohensi valkeata eikä puhunut mitään. Jo huomasi
hänen poskiensa punan tummenneen ja oli silmänräpäyksessä hänen
luonaan.
-- Amy, se on sinulla.
-- Ei, ei sitä ole minulla.
-- Sitten tiedät, missä se on.
-- Enkä tiedä.
-- Se on vale, huusi Jo tarttuen hänen olkapäähänsä ja katsoen
häneen niin uhkaavasti, että rohkeampikin ihmistaimi kuin Amy olisi
pelästynyt.
-- Eikä ole. Minä en tiedä missä se on enkä välitäkään tietää.
-- Sinä tiedät siitä jotakin, ja on parasta että sanot heti, muuten
pakotan sinut siihen. Ja Jo ravisti häntä kevyesti.
-- Toru niin paljon kuin tahdot, mutta etpä vain enää koskaan näe
vanhaa typerää kirjaasi, huusi Amy, joka nyt vuorostaan kiihtyi.
-- Kuinka niin?
-- Minä olen polttanut sen.
-- Mitä! Pienen kirjani, johon olin pannut niin paljon työtä ja jonka
aioin saada valmiiksi siksi kun isä tulee kotiin! Oletko todellakin
polttanut sen? sanoi Jo hyvin kalpeana, silmät säkenöiden ja puristi
hermostuneesti Amyn olkapäitä.
-- Olen, olen! Sanoinhan että panisin sinut vielä katumaan eilistä
ilkeyttäsi, ja nyt...
Amy ei päässyt pitemmälle, sillä Jon kiivaus puhkesi nyt valloilleen,
ja itkien kiihkeästi surusta ja vihasta hän ravisti Amya, kunnes
tämän hampaat kalisivat.
-- Sinä ilkeä, ilkeä tyttö! En koskaan voi kirjoittaa sitä uudelleen,
enkä koskaan, niin kauan kuin elän, anna sinulle anteeksi!
Meg riensi pelastamaan Amya ja Beth tyynnyttämään Jota, mutta Jo
oli aivan suunniltaan, ja antaen lähtiessään raikuvan korvapuustin
sisarelleen hän syöksyi ullakolle vanhalle sohvalleen ja päätti
taistelunsa yksinäisyydessä.
Alakerrassa myrsky asettui, kun rouva March tuli kotiin. Kuultuaan
asiasta hän sai Amyn pian ymmärtämään, kuinka pahasti hän oli tehnyt
sisarelleen.
Jon kirja oli hänen sydämensä ylpeys, ja koko perhe piti sitä
erittäin lupaavana kirjallisena sepitteenä. Siinä oli vain puolisen
tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti
niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden
toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri
kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi ja hävittänyt vanhan
käsikirjoituksen, joten Amyn rovio oli tuhonnut monen vuoden hartaan
työn tulokset.
Toisista se tuntui haikeutta herättävältä tappiolta, mutta Jolle se
oli hirvittävä ja kohtalokas onnettomuus, ja hän tunsi ettei koskaan
saisi sitä korvatuksi. Beth suri yhtä vilpittömästi kuin joku hänen
kissanpojistaan olisi juossut karkuun, Meg kieltäytyi tällä kertaa
puolustamasta lemmikkiänsä Amya, rouva March näytti vakavalta ja
huolestuneelta, ja Amy tunsi itse, ettei kukaan pitäisi hänestä ennen
kuin hän olisi jotenkin sovittanut tekonsa, jota hän nyt paheksui
enemmän kuin kukaan toinen.
Kun soitettiin teelle, Jo ilmaantui toisten joukkoon, mutta näytti
niin pelottavalta ja luoksepääsemättömältä, että Amy tarvitsi kaiken
rohkeutensa sanoessaan nöyrästi:
-- Anna anteeksi, Jo, olen hyvin, hyvin pahoillani.
-- En koskaan anna sinulle anteeksi, oli Jon ankara vastaus, ja siitä
hetkestä alkaen hän oli kuin ei Amya olisi olemassakaan.
Kukaan ei puhunut tuosta suuresta onnettomuudesta -- ei edes rouva
March -- sillä kaikki tiesivät kokemuksesta, että kun Jo oli tuolla
tuulella, olivat kaikki sanat hyödyttömiä ja että oli viisainta
odottaa kunnes jokin pieni tapahtuma tai Jon oma jalomielisyys
hälventäisi hänen vihansa ja parantaisi haavan.
Ilta ei ollut onnellinen, sillä vaikka tehtiin käsitöitä kuten
tavallisesti ja äiti luki ääneen, kodin rauha oli tullut häirityksi.
Laulettaessa epäsointu tuntui syvimmin, sillä Beth voi vain soittaa,
Jo seisoi mykkänä kuin kivi, Amyn ääni katkesi, ja Meg ja äiti saivat
laulaa kahden. Mutta vaikka he koettivatkin laulaa iloisesti kuin
leivoset, eivät nuo heleät äänet sointuneet niin hyvin kuin ennen
eikä tunnelmaa saatu syntymään.
Kun Jo sai iltasuudelmansa, kuiskasi rouva March hänelle:
-- Rakkaani, älä anna auringon laskea vihasi yli! Antakaa anteeksi
toisillenne, auttakaa toisianne ja alkakaa huomenna alusta.
Jo olisi tahtonut painaa päänsä äidin rinnalle ja itkeä pois surunsa
ja vihansa, mutta itkeminen olisi ollut heikkouden merkki, ja hän
tunsi kärsineensä niin veristä vääryyttä ettei voinut ihan vielä
antaa anteeksi. Niinpä hän räpäytti silmiään, ravisti päätänsä ja
sanoi töykeästi, sillä Amy kuunteli:
-- Se oli halpamainen teko eikä hän ansaitse anteeksiantoa. Niine
hyvineen hän marssi makuulle, ja sinä iltana huoneessa ei kuulunut
tavanomaista hilpeätä rupattelua.
Amy oli syvästi loukkaantunut kun hänen sovintoyrityksensä oli
hylätty ja alkoi toivoa, ettei olisi nöyryyttänyt itseänsä. Jo oli
vielä aamullakin kuin ukkospilvi, eikä mikään ottanut onnistuakseen
sinä päivänä. Aamu oli purevan kylmä, hän pudotti kallisarvoisen
torttunsa katuojaan, täti Marchilla oli hermokohtaus, Meg oli
totinen, Beth tahtoi näyttää huolestuneelta ja alakuloiselta, ja
Amy teki alituisesti huomautuksia ihmisistä, jotka aina sanoivat
että pitäisi koettaa olla hyvä eivätkä kuitenkaan koettaneet, vaikka
toiset näyttivät heille hyvää esimerkkiä.
-- Kaikki ovat inhottavia, minä ainakin lähden Laurien kanssa
luistelemaan. Hän on aina iloinen ja hauska ja saa minutkin hyvälle
tuulelle, sanoi Jo itsekseen ja riensi ulos.
Amy kuuli luistinten helinää ja katsoi ikkunasta huudahtaen
kärsimättömästi:
-- Siinä sitä ollaan, hän lupasi ottaa minut mukaan ensi
kerralla, sillä luistinkeli loppuu ihan kohta. Mutta tuollaiselta
kiukkupussilta ei kannata pyytää mitään.
-- Älä sano noin, sinä olit hyvin ilkeä, ja on vaikeata antaa
anteeksi niin onnetonta tekoa, mutta luulen että hän on jo valmis
sovintoon, jos vain osaat pyytää oikealla hetkellä, sanoi Meg. --
Mene heidän jälkeensä äläkä sano mitään ennen kuin Laurie on saanut
Jon hyvälle tuulelle, mene sitten sopivana hetkenä hänen luoksensa ja
suutele häntä tai tee jotakin muuta ystävällistä, ja olen varma että
hän suostuu sovintoon kaikesta sydämestään.
-- Minä koetan, sanoi Amy, sillä neuvo miellytti häntä, ja
pukeuduttuaan kiireesti hän riensi ystävysten jälkeen, jotka juuri
katosivat mäen taakse.
Joelle ei ollut pitkä matka, mutta molemmat luistelivat jo, kun
Amy ehti sinne. Jo näki hänen tulevan ja käänsi selkänsä, Laurie
ei nähnyt häntä, sillä hän luisteli varovaisesti rantaa pitkin
tunnustellen jäätä, joka ei enää ollut kovinkaan vahvaa.
-- Minä luistelen seuraavaan käänteeseen ja katson onko kaikki
kunnossa ennen kuin aloitamme kilpailun, kuuli Amy hänen sanovan
lähtiessään. Karvalakissaan ja turkiksilla reunustetussa takissaan
poika oli kuin nuori kasakka.
Jo kuuli Amyn läähättävän juoksunsa jälkeen, tömistelevän jalkojaan
ja puhaltelevan käsiinsä koettaessaan panna luistimia jalkaansa,
mutta hän ei edes kääntynyt, vaan luisteli hitain kierroksin joelle
tuntien katkeraa, epämieluisaa tyydytystä sisarensa vaivoista. Hän
oli hellinyt suuttumustaan, kunnes se oli kasvanut suureksi ja
mahtavaksi ja saanut vallan hänen ylitseen, kuten pahat ajatukset
ja tunteet aina tekevät, jollei niitä heti karkoteta. Palatessaan
tutkimusmatkaltaan huusi Laurie kaukaa:
-- Pysykää lähellä rantaa, keskikohta ei ole varma.
Jo kuuli varoituksen, mutta Amy ponnisteli juuri jaloilleen eikä
kuullut sanaakaan. Jo katsahti olkansa yli, ja pieni paholainen, joka
asui hänen rinnassaan, kuiskasi: "Mitä siitä kuuliko hän vai ei, anna
hänen hoitaa itsensä."
Laurie oli kadonnut käänteen taa, Jo alkoi seurata häntä ja Amy, joka
oli jäänyt kauas taakse, päätti luistella tasaisemmalle jäälle, jota
oli joen keskustassa. Käänteessä Jo pysähtyi omituinen kalvava tunne
sydämessään, sitten hän päätti jatkaa matkaansa. Mutta jokin pakotti
hänet katsomaan taakseen, ja hän ehti parahiksi nähdä, kuinka Amy
haparoi käsillään ilmaa ja putosi veteen. Kuului vain murtuvan jään
risahdus, veden läiske ja huuto, joka sai Jon sydämen seisahtumaan
pelosta.
Jo koetti huutaa Lauriea, mutta hänen äänensä tukahtui, hän koetti
syöksyä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat aivan herpaantuneilta, ja
hetkiseen hän ei voinut muuta kuin seisoa liikkumatta paikallaan ja
tuijottaa kauhun valtaamana pieneen siniseen hilkkaan mustan veden
pinnalla. Joku kiiti hänen ohitseen, ja Laurien ääni kuului:
-- Hae seiväs, pian, pian!
Hän ei koskaan saanut selville kuinka hän löysi sen, mutta seuraavina
minuutteina hän liikkui ja toimi kuin unissakävijä totellen sokeasti
Lauriea, joka oli säilyttänyt malttinsa ja makasi pitkänään jäällä
kannattaen Amya käsivarrellaan, kunnes Jo oli irrottanut seipään
läheisestä aidasta. Yksissä neuvoin he vetivät ylös lapsen, joka oli
säikähdyksestä sanaton.
-- Nyt meidän pitää viedä hänet kotiin mahdollisimman nopeasti. Kiedo
hänet päällysvaatteisiimme sillä aikaa kun minä irrotan jalastani nuo
kirotut luistimet, huusi Laurie heittäen takkinsa Amyn hartioille ja
kiskoen auki luistinhihnoja, jotka eivät koskaan olleet tuntuneet
niin kiusallisilta kuin nyt.
He toivat Amyn kotiin vapisevana, märkänä ja itkevänä. Tyynnyttyään
hieman hän nukahti hyvin peitettynä loimuavan tulen ääreen. Koko
aikana oli Jo puhunut tuskin sanaakaan, lennellyt vain edestakaisin
kalpeana ja hurjan näköisenä, vielä puoleksi päällysvaatteissaan,
hame repeytyneenä ja kädet jäälohkareiden ja seipään haavoittamina.
Kun Amy onnellisesti nukkui ja hiljaisuus vallitsi talossa, kutsui
rouva March Jon luokseen Amyn vuoteen reunalle ja alkoi hoidella
hänen kipeitä käsiään.
-- Oletko varma, ettei hän ole vahingoittunut? kuiskasi Jo katsoen
omantunnon vaivoissa tuota kultakiharaista päätä, joka olisi voinut
iäksi kadota hänen näkyvistään petollisen jään alle.
-- Aivan varma, kultaseni, hän ei ole vahingoittunut eikä luullakseni
pahoin vilustunutkaan. Te toimitte oikein ripeästi, oli hyvä että
peititte hänet huolellisesti ja toitte hänet nopeasti kotiin, vastasi
äiti ystävällisesti.
-- Laurie sen kaiken teki, minä vain annoin Amyn mennä. Äiti, jos hän
kuolisi, se olisi minun syyni.
Ja Jo vaipui vuoteelle puhjeten kiihkeään itkuun ja kertoi kaikki
mitä oli tapahtunut, katkerasti soimaten kovasydämisyyttään ja
nyyhkyttäen kiitoksensa siitä että hänet oli säästetty raskaimmasta
rangaistuksesta, joka häntä olisi voinut kohdata.
-- Minun luonteeni on semmoinen! Koetan parantaa sitä, luulen jo
onnistuneenikin, ja sitten se taas puhkeaa esiin pahempana kuin
koskaan ennen. Voi äiti, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää
tehdä? nyyhkytti Jo epätoivoissaan.
-- Valvoa ja rukoilla, rakkaani, ei koskaan väsyä kesken eikä koskaan
ajatella että virheitä on mahdotonta voittaa, sanoi rouva March
painaen tytön itkettyneet kasvot olkapäälleen ja suudellen märkää
poskea niin hellästi, että Jo itki kahta kiihkeämmin.
-- Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun
suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan
ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus
vielä teen jotakin kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki
ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!
-- Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä
päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista
samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla
paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden
voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta
tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.
-- Sinun, äiti? Mitä, ethän sinä koskaan suutu. -- Ja
hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.
-- Minä olen neljäkymmentä vuotta koettanut parantaa kiivauttani ja
olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo,
mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä ja toivon vielä pääseväni
niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen
sitten menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.
Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi
läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin
myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että
äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä
siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen
päätöstään kasvattaa luonnettaan -- vaikka neljäkymmentä vuotta
tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.
-- Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni
tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua?
kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin
koskaan ennen.
-- Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat
huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin,
menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin
heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi
hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.
-- Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin
vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään
huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen,
kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa
hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.
-- Hyvä äitini auttoi minua...
-- Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään
kiitollisena.
-- Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt,
ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä
tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea
aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden,
sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt
koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä,
ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun
tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään.
En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani
puuttui jotakin.
-- Äiti parka! Kuka auttoi sinua?
-- Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään -- ei koskaan
epäile eikä valita -- vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin
iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja
tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse
pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan,
olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne
kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä
tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin
mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin
palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi
naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.
-- Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä,
olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.
-- Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy
vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee
synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta
kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen
kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet
saanut tuntea.
-- Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa
minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt
isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin
ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut
huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän
sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.
-- Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan
unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla
pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.
Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja
peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:
-- Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla
epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa
ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.
-- Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin
onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja
tietävät kuinka paljon rakastan heitä.
-- Luulin pahoittaneeni mielesi.
-- Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi
kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka
uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku
tyttärensä viattomina ja hyvinä.
-- Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen
lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen
tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.
-- Annoin parhaani maalle jota rakastan, ja hillitsin kyyneleni
kunnes hän oli mennyt. Miksi valittaisin, kun molemmat olemme tehneet
vain velvollisuutemme? Jollen näytä tarvitsevan hänen apuaan, se
johtuu siitä että minulla on tukenani ja turvanani vieläkin parempi
ystävä kuin isä. Lapseni, elämäsi vastoinkäymiset ja kiusaukset
alkavat nyt, ja niitä voi olla paljon, mutta voit voittaa ne
kaikki, jos opit tuntemaan taivaallisen Isän voiman ja rakkauden
yhtä selvästi kuin maallisenkin. Mitä enemmän rakastat Häntä ja
luotat Häneen, sitä lähempänä Häntä tunnet olevasi ja sitä vähemmän
olet riippuvainen inhimillisestä voimasta ja viisaudesta. Hänen
rakkautensa ja huolenpitonsa ei koskaan väsy eikä muutu, kukaan ei
voi riistää sitä sinulta, ja siitä voi tulla sinulle rauhan, onnen ja
voiman lähde koko elinajaksesi. Luota tähän koko sydämestäsi ja usko
Jumalalle pienet huolesi, toiveesi, syntisi ja surusi yhtä vapaasti
ja luottavaisena kuin äidillesi.
Jo vastasi vain painautumalla lähemmäksi äitiään, ja hänen
sydämestään kohosi sanattomana vilpittömin rukous minkä hän koskaan
oli rukoillut, sillä tänä surullisena ja samalla onnellisena hetkenä
hän ei ollut oppinut tuntemaan ainoastaan katumuksen ja epätoivon
katkeruutta, vaan myös kieltäymyksen ja itsensä unohtamisen
ihanuuden, ja äidin ohjaamana hän oli päässyt lähemmäksi Ystävää,
paimenta, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan niin suurta rakkautta
tuntien, että isän ja äidin paraskin huolenpito ja hellyys on vain
kuin tuon taivaallisen rakkauden heijastumaa.
Amy liikahti ja huokasi unissaan, ja kuin heti valmiina aloittamaan
taistelun luonnettaan vastaan Jo katsahti ylös, kasvoillaan ilme
jollaista niissä ei ennen ollut nähty.
-- Minä annoin auringon laskea vihani yli, en tahtonut antaa hänelle
anteeksi, ja ilman Lauriea se olisi tänään ollut liian myöhäistä!
Kuinka saatoin olla niin paha! sanoi Jo puoliääneen ja kumartui
sisarensa yli hyväillen hiljaa tyynylle valuvaa märkää tukkaa.
Amy avasi silmänsä aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa ja
ojensi käsivartensa hymyillen tavalla, joka tunkeutui suoraan Jon
sydämeen. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta he syleilivät toisiaan
hellästi, ja kaikki annettiin anteeksi ja unohdettiin sydämellisessä
suudelmassa.
9.