-- Tuo poika on oikea kyklooppi, sanoi Amy eräänä päivänä kun Laurie
kiiti ohi hevosen selässä ja heilautti ratsupiiskaansa tervehdykseksi.
-- Kuinka uskallat sanoa niin, kun hänellä on molemmat silmät
tallella ja hyvin kauniit silmät sitä paitsi, huusi Jo, joka ei
kärsinyt mitään halventavia huomautuksia ystävästään.
-- Enhän minä sanonut mitään hänen silmistään, enkä käsitä miksi
sinun tarvitsee tulistua, kun ihailen hänen ratsastamistaan.
-- Voi totisesti, tuo pieni hanhi tarkoitti kentauria ja sanoi
kyklooppi, huudahti Jo purskahtaen nauruun.
-- Älä viitsi olla ilkeä, sehän oli vain 'lapsu lingee', kuten herra
Davis sanoo, vastasi Amy masentaen Jon latinallaan. -- Soisinpa vain,
että minulla olisi edes pieni osa niistä rahoista, jotka Laurie
tuhlaa tuohon hevoseen, hän lisäsi ikään kuin itsekseen, mutta
toivoen kuitenkin että sisaret kuulisivat sen.
-- Miksi niin? kysyi Meg ystävällisesti, sillä Jo oli pakahtua
nauruun Amyn uuden erehdyksen tähden.
-- Minä tarvitsisin kipeästi rahaa, olen velkaantunut korvia myöten.
-- Velkaantunut, Amy? Mitä tarkoitat? Meg näytti vakavalta.
-- No niin, minä olen velkaa ainakin tusinan limetta-karamelleja enkä
voi ostaa niitä ennen kuin saan rahaa, sillä äiti on kieltänyt minua
ottamasta mitään laskuun.
-- Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään?
Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.
Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja
huolestuneelta.
-- Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada
köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin
limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja
vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista
niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle
karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon
toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä
toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole
antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että
sellaiset ovat kunniavelkoja.
-- Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen
kukkaronsa esiin.
-- Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia
centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?
-- Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se
riittää mahdollisimman kauan -- tiedäthän, että minulla ei ole juuri
liikoja.
-- Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa!
Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja,
sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa
takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.
Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut
vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta
ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin.
Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.
Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli
kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt
matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien
ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti
seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata
hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen
nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei
ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien
vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti
Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä
tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian
ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n
tytön' sanomalla:
-- Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan
saa mitään.
Eräs huomattava henkilö sattui käymään koulussa sinä aamuna, ja
Amyn hyvin piirretyt kartat saivat osakseen kiitosta. Vihollisen
menestys kismitti pahasti neiti Snow'n sielua ja sai neiti Marchin
näyttämään ylvästelevältä riikinkukolta. Mutta voi! ylpeys käy
lankeemuksen edellä, ja kostonhimoinen Snow teki siirtonsa tuhoisalla
menestyksellä. Vieras oli tuskin ehtinyt lausua muutamia kuluneita
kohteliaisuuksia ja kumartaa hyvästiksi, kun Jenny teki asiaa herra
Davisin, opettajan, pöydän luo ja ilmoitti tälle että Amy Marchilla
on limetta-karamelleja pulpetissaan.
Herra Davis oli näet kieltänyt edellä mainittujen karamellien
tuomisen kouluun ja juhlallisesti luvannut julkisen rangaistuksen
ensimmäiselle, joka saataisiin kiinni lainrikkomisesta. Tämän
karaistuneen miehen oli pitkällisen ja myrskyisen sodan jälkeen
onnistunut hävittää koulusta paukkukumi, tehdä rovio takavarikkoon
otetuista romaaneista ja sanomalehdistä, lakkauttaa salainen
postitoimisto, kieltää virnistelyt, haukkumanimet ja pilakuvat, ja
hän oli tehnyt kaiken mitä mies voi tehdä viidenkymmenen kapinallisen
tytön pitämiseksi kurissa. Pojat osaavat kyllin koetella inhimillistä
kärsivällisyyttä, taivas sen tietää, mutta tytöt käyvät vielä tuhat
kertaa tukalammiksi -- varsinkin hermostuneille herrasmiehille,
joilla on tyrannimainen luonteenlaatu eikä vähääkään taipumuksia
kasvattamiseen.
Hetki oli mahdollisimman epäsuotuisa Amylle, ja ilmiantaja Jenny
tiesi sen. Herra Davis oli nähtävästi juonut liian väkevää kahvia
sinä aamuna, ulkona puhalsi itätuuli, joka aina sai hänet ärtyneeksi,
eivätkä oppilaat olleet osoittaneet hänelle sitä kunnioitusta, jonka
hän katsoi ansaitsevansa. Kaiken tämän vuoksi hän oli, käyttääksemme
koulutyttöjen mehevää, joskaan ei varsin kaunista puhetapaa, 'ilkeä
kuin noita ja äreä kuin karhu'.
Sana 'limetta' oli kuin kipinä ruutiin. Hänen keltaiset kasvonsa
lehahtivat punaisiksi ja hän iski kämmenensä pöytään niin pontevasti,
että Jenny puikki kiireen vilkkaa takaisin paikalleen.
-- Nuoret neidit, olkaa tarkkaavaisia!
Tämä tuikea käsky katkaisi kaiken supinan, ja viisikymmentä paria
sinisiä, mustia, harmaita ja ruskeita silmiä kääntyi tottelevaisesti
tarkkaamaan herra Davisin pelottavia kasvoja.
-- Neiti March, tulkaa tänne.
Amy nousi näennäisesti levollisena, mutta mielessä salainen pelko,
sillä limetta-karamellit ahdistivat hänen omaatuntoaan.
-- Tuokaa tänne makeiset, jotka ovat pulpetissanne, kuului
odottamaton määräys, joka pysäytti hänet ennen kuin hän oli ehtinyt
lähteä paikaltaan.
-- Älä vie kaikkia, kuiskasi hänen vierustoverinsa, harvinaisen
kylmäverinen nuori nainen.
Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja
laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen
olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun.
Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti
vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.
-- Onko siinä kaikki?
-- Ei ihan, änkytti Amy.
-- Tuokaa heti paikalla loput tänne.
Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.
-- Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?
-- En koskaan valehtele.
-- Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne
yksitellen ulos ikkunasta.
Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja
suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu
limetta-karamellipari -- voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne
näyttivät! -- putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen
rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että
irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän
herkkunsa. Tämä -- tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia
tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen
limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta
kyyneliin.
Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis
pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään:
-- Nuoret neidit, te muistatte mitä sanoin viikko sitten. Olen
pahoillani että tällaista on tapahtunut, mutta minä en salli
käskyjäni halveksittavan enkä koskaan riko lupaustani. Neiti March,
ojentakaa kätenne.
Amy hätkähti ja pani molemmat kätensä selän taakse luoden herra
Davisiin rukoilevan katseen, joka puhui hänen puolestaan paremmin
kuin mitkään sanat. Hän oli tavallaan 'vanhan Davisin' suosiossa, ja
minun yksityinen arveluni on että tämä olisi rikkonut lupauksensa,
jollei eräs hillitön nuori neiti olisi purkanut kiukkuaan
vihellykseen. Tämä vihellys, niin heikko kuin se olikin, raivostutti
suuttunutta herrasmiestä ja vahvisti rikollisen kohtalon.
-- Kätenne, neiti March! oli ainoa vastaus Amyn mykkään avunpyyntöön,
ja koska Amy oli liian ylpeä itkemään tai pyytämään armoa, hän
kiristi vain hampaitaan, viskasi päänsä uhitellen taaksepäin ja otti
silmää räpäyttämättä vastaan kirvelevät iskut, jotka hän sai pienelle
kämmenelleen. Ne eivät olleet kovia eikä niitä ollut monta, mutta se
oli sivuseikka. Ensi kerran elämässään hän oli nyt saanut maistaa
ruumiillista kuritusta, ja häpeä oli hänen silmissään yhtä suuri kuin
jos herra Davis olisi lyönyt hänet maahan.
-- Saatte jäädä seisomaan katederille väliaikaan asti, sanoi
herra Davis, joka oli päättänyt nöyryyttää pientä rikollista
perusteellisesti kerran aloitettuaan.
Se oli hirvittävää. Oli miltei sietämätön koettelemus seistä
koko luokan maalitauluna äskeinen häpeä tuoreena mielessä, ja
Amysta tuntui kuin hän ei voisi muuta kuin vaipua maahan ja itkeä
pakahtuakseen. Katkera tietoisuus siitä, että hänelle tehtiin
vääryyttä ja petollisen Jenny Snow'n ajatteleminen auttoivat häntä
kuitenkin kantamaan tuskansa. Hän asettui tuolle häpeälliselle
paikalle suunnaten katseensa kiinteästi kamiinantorveen, jonka
alapuolella aaltoili kokonainen meri kasvoja, ja seisoi siinä
liikkumatta ja kalpeana kuin suolapatsas.
Seuraavien viidentoista minuutin kuluessa tuo ylpeä ja herkkä
tyttö kärsi sellaista häpeää ja tuskaa, ettei hän milloinkaan
sitä unohtanut. Toisista asia saattoi tuntua lystikkäältä tai
vähäpätöiseltä, mutta hänelle se oli kova kokemus, sillä häntä
oli koko elämänsä ajan ohjattu vain rakkaudella. Pian eräs uusi
tuskallinen ajatus sai hänet unohtamaan kirvelevän kätensä ja
masentuneen sydämensä.
-- Minun täytyy kertoa tästä kotona, ja kaikki ovat hyvin
tyytymättömiä ja pettyneitä minun suhteeni.
Nuo viisitoista minuuttia tuntuivat tunnilta, mutta vihdoin nekin
päättyivät, eikä sana 'väliaika' ollut koskaan ennen tuntunut hänestä
tervetulleemmalta.
-- Voitte mennä, neiti March, sanoi herra Davis ja näytti hieman
levottomalta, eikä aiheetta.
Hän ei aivan pian unohtanut sitä syyttävää katsetta, jonka Amy loi
häneen mennessään suoraan eteiseen sanomatta sanaakaan kellekään.
Tyttönen kokosi tavaransa ja jätti paikan 'iäksi', kuten hän
kiihkeästi vakuutti itselleen. Hän tuli kotiin surkeassa tilassa,
ja kun vanhemmat tytöt vähän myöhemmin saapuivat, pidettiin
perheneuvottelu, jossa syvästi paheksuttiin Amyn osaksi tullutta
kohtelua.
Rouva March ei sanonut paljon, mutta näytti olevan pahoillaan
ja lohdutti masentunutta pikku tyttöään hellästi. Meg hautoi
pahoinpideltyä kättä glyseriinillä ja kyynelillä, Beth huomasi
etteivät hänen rakkaat kissanpoikansakaan kyenneet lievittämään
tällaista tuskaa, Jo ehdotti vihoissaan että herra Davis viipymättä
vangittaisiin, ja Hanna pui nyrkkiä tuolle 'tolvanalle' ja survoi
päivällisperunat niin kiivaasti kuin onneton opettaja olisi ollut
hänen survottavanaan.
Koulussa ei Amyn paosta tehty numeroa, paitsi tietysti toverien
kesken, mutta nuo tarkkanäköiset neidit huomasivat että herra Davis
oli sinä iltapäivänä erityisen suopea, mutta myös poikkeuksellisen
hermostunut. Juuri ennen tuntien päättymistä Jo astui sisään
julmistuneen näköisenä, marssi suoraa päätä herra Davisin luo ja
jätti hänelle kirjeen äidiltään, kokosi sitten Amyn tavarat ja lähti
pyyhkien jalkansa huolellisesti kynnysmattoon ikään kuin tahtoen
puhdistaa koko paikan tomut jaloistaan.
-- No niin, voithan joksikin aikaa saada lupaa koulusta, mutta tahdon
että joka päivä luet Bethin kanssa vähäsen, sanoi rouva March sinä
iltana Amylle. En hyväksy ruumiillista rangaistusta, en ainakaan
tyttöjen kasvatuksessa. En pidä herra Davisin opetustavasta enkä
usko, että tytöt, joiden kanssa seurustelet, vaikuttavat sinuun
hyvää. Neuvottelen isäsi kanssa ennen kuin lähetän sinut toiseen
kouluun.
-- Se on ihanaa! Jospa kaikki tytöt lähtisivät pois ja jättäisivät
tuon vanhan inhottavan koulun tyhjäksi. Voisin tulla ihan hulluksi
kun ajattelen noita ihania limetta-karamelleja, huokasi Amy ja näytti
marttyyrilta.
-- En ole ollenkaan pahoillani että menetit ne, sillä rikoit koulun
sääntöjä vastaan ja ansaitsit rangaistuksen tottelemattomuudesta,
kuului äidin ankara vastaus eikä se juuri miellyttänyt nuorta neitiä,
joka odotti vain myötätuntoa.
-- Tarkoitatko että olet iloinen kun minua häväistiin koko koulun
edessä? huusi Amy.
-- Minä en olisi valinnut sitä rangaistustapaa, vastasi hänen
äitinsä. -- Mutta ojennuksen sinä kyllä ansaitsit. Olet tulossa
itserakkaaksi, kultaseni, ja sinun on jo aika ruveta tarkkaamaan
käytöstäsi. Sinulla on paljon kiitettäviä taipumuksia ja hyviä
puolia, mutta niillä ei saa ruveta loistamaan, sillä itserakkaus
pilaa parhaimmatkin lahjat. Ei tarvitse pelätä että todellinen
lahjakkuus tai hyve jäisi pitkäksi aikaa varjoon. Kaiken taidon
suurin viehätys on vaatimattomuus.
-- Niin onkin, huusi Laurie, joka pelasi sakkia Jon kanssa huoneen
nurkassa. -- Tunsin kerran erään tytön, jolla oli todella huomattavat
musikaaliset taipumukset, mutta joka ei tietänyt siitä mitään eikä
aavistanutkaan, mitä viehättäviä pieniä lauluja hän sepitti yksin
ollessaan, eikä olisi uskonut vaikka joku olisi sen hänelle sanonut.
-- Jospa olisin saanut tulla tutuksi sen tytön kanssa! Ehkä hän olisi
auttanut minua, minä olen niin tyhmä, sanoi Beth, joka seisoi hänen
vieressään innokkaasti kuunnellen.
-- Sinä tunnet hänet, ja hän auttaa sinua enemmän kuin kukaan toinen,
vastasi Laurie katsoen Bethiin niin veitikkamainen tuike iloisissa
mustissa silmissään, että Beth tuli äkkiä hyvin punaiseksi ja kätki
kasvonsa sohvatyynyihin.
Jo antoi Laurien voittaa pelin kiitokseksi siitä, että tämä oli
kiittänyt hänen Bethiään -- jota oli mahdoton saada soittamaan
Laurien tunnustuksen jälkeen. Niinpä Laurie sai itse tehdä parhaansa,
ja hän lauloi ja soitti erittäin kauniisti, sillä hän sattui olemaan
aivan erikoisen hyvällä tuulella. Kun hän oli mennyt, sanoi Amy, joka
koko ajan oli ollut omissa mietteissään:
-- Onko Laurie hieno poika?
-- On kyllä, hän on saanut oivallisen kasvatuksen ja on hyvin
lahjakas. Hänestä tulee hieno mies, jos häntä vain ei hemmotella
pilalle, vastasi äiti.
-- Eikö hän ole itserakas? kysyi Amy.
-- Ei vähääkään, ja juuri sen tähden hän onkin viehättävä poika ja me
pidämme hänestä paljon.
-- Minä ymmärrän -- on hienoa olla lahjakas ja etevä, mutta
lahjoillaan ei saa loistaa eikä tulla itserakkaaksi, sanoi Amy
miettiväisenä.
-- Ne tulevat kyllä näkyviin käytöksessä ja puhetavassa, ja niille
annetaan arvoa jos niiden omistaja esiintyy vaatimattomasti, sanoi
rouva March.
-- Yhtä vähän kuin sopii käyttää kaikkia hattuja ja hameita ja
hepeniä yhtä aikaa, jotta ihmiset näkisivät että omistaa sellaisia,
sanoi Jo, ja läksy päättyi nauruun.
8.