-- Paremmin ei totisesti olisi voinut sattua kuin että Kingin lapset
saivat tuhkarokon juuri nyt, sanoi Meg eräänä huhtikuun päivänä
laittaessaan sisartensa piirittämänä matkalaukkuaan kuntoon.
-- Ja kuinka kiltisti tehty, ettei Annie Moffat unohtanut lupaustaan!
Kaksi kokonaista viikkoa huvituksia, siitähän tulee vallan
suurenmoista, sanoi Jo, joka muistutti tuulimyllyä kääntäessään
pitkillä käsivarsillaan kokoon Megin pukuja.
-- Ja niin kaunis ilma! Olen oikein iloinen siitä, lisäsi Beth
asettaessaan kaula- ja tukkanauhoja parhaaseen lippaaseensa, jonka
hän oli lainannut Megille tätä suurta tilaisuutta varten.
-- Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia
näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän
parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.
-- Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi
päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen
takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette
auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne,
sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka
tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.
-- Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli
ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan,
jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja
yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan
tultua.
-- Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan
ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan
silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä
vanhaan musliinipukuuni.
-- Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni
kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko,
että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi
Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten
olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.
-- Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta
äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja
Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. --
No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni -- taivuta hatun
sulkaa vähäsen, Beth -- tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä
kutsuja varten -- se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai
mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis -- oi voi sentään!
-- Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten,
ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti
koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen
sitä katsella.
-- Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa
nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä
ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen
käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri
muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti
pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa
olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka
kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi
valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen,
kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä
päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.
-- Vaihda se, neuvoi Jo.
-- Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on
nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko
asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia
hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo,
kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä
hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat
puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.
-- Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja
yömyssyissään -- panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi
sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri
silittänyt.
-- Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen
yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta.
Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.
-- Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä
pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.
-- Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen,
jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.
-- Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo
nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän
tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki
pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi,
sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet
kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi
arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.
Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti
kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut
tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että
Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta
Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä
niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin
ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.
Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi
talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta
tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat
vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että
he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja
että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta,
mitä sen alla oli.
Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa,
käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain
huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi
jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan,
käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa
pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän
hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi
kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja
ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista
hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä
kärsivä tyttö.
Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä
ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla,
kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät
teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä
Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen
vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä
oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja
jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra,
joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha
rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki
hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli
toisinaan miltei päästään pyörällä.
Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen
popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan
ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän
otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen
rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.
Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen
poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin
ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui
kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja
Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan.
Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he
säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi
siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä
edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain
kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä
oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki
ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.
-- Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia,
huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.
-- Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja
tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.
-- Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on
ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina
ja ihmeissään.
-- Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti,
kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut
häntä.
-- Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg
pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta,
turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset
rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet
hyvälle mielelle.
Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia
ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin
sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne
ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä
'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen
pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.
Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen
alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään
rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään
tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin
kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat
onnelliset kirkassilmäiset kasvot.
Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin
ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie
houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli
huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas
tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli
hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä
oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä
keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.
Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli
erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan:
-- Kuinka vanha hän on?
-- Kuusitoista tai seitsemäntoista luullakseni, vastasi toinen ääni.
-- Hm, vai niin. Sellainen naimiskauppa olisi suurenmoinen juttu
jollekin noista tytöistä, eikö olisikin? Sallie sanoo että he ovat
nyt hyvin läheisiä ystäviä ja että vanha herra on vallan hullaantunut
heihin.
-- Lyönpä vetoa että rouva March on tehnyt suunnitelmansa ja pelaa
korttinsa hyvin, niin aikaista kuin kaikki vielä onkin. Tyttö ei
nähtävästikään vielä ajattele asiaa, sanoi rouva Moffat.
-- Hän sanoi tuon pienen hätävalheen äidistään ikään kuin tämä
tietäisi asiasta ja punastui koreasti, kun kukat tulivat. Tyttöparka,
hän olisi hyvin sievä, jos hänellä vain olisi jotain muodikkaampaa
yllään. Luuletteko että hän loukkaantuisi, jos tarjoisimme hänelle
puvun lainaksi torstai-illaksi? kysyi uusi ääni.
-- Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö
musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä
iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.
-- Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille -- se on pieni
huomaavaisuus tytölle -- ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.
Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin
punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli
juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään
loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.
Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan
voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne,
mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March
on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö
musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää
kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli
kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta,
ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei
kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.
Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa
sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes
päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo
hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet
Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä
rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena
kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman
ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin
verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä
muka olisi -- rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan
-- ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi
köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli
-- tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena
taivaan alla.
Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana,
väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan,
toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän
kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna,
ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia
ottaakseen käsityönsä esille.
Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan.
He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei
hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki
tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli
tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä
äärestä ja sanoi haaveellisena:
-- Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle
torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se
sinustakin olisi paikallaan?
Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet
kainosti vastaamaan:
-- Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.
-- Kuinka niin, _cherie?_ kysyi Belle.
-- Hän on liian vanha.
-- Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos
saan kysyä? huudahti neiti Clara.
-- Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski
innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.
-- Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti
Belle nauraen.
-- Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat
ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän
tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.
-- Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.
-- Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista
elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.
-- On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie
nokkelasti.
-- Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän
talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha
herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan
luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että
puheet päättyisivät siihen.
-- On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti Clara
Bellelle nyökäyttäen päätään.
-- Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään
kohauttaen.
-- Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita.
Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka
laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.
-- Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. -- Minulla on uusi punainen
silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.
-- En minäkään... aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä
johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut
saada.
-- Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.
-- Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi.
Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin
huolettomalta kuin suinkin.
-- Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka
havaintokyky ei ollut terävimpiä.
-- Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen
kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan
huudahti hämmästyneenä:
-- Vain tuo puku! Kuinka hassua --. Hän ei lopettanut lausettaan,
sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen
ystävällisesti:
-- Ei ensinkään, mitä hyödyttäisi omistaa paljon pukuja, kun
ei käy missään. Eikä sinun tarvitsisi lähettää hakemaan kotoa,
vaikka sinulla olisi koko tusina, Daisy. Minulla on kaunis sininen
silkkipuku, joka on käynyt minulle liian pieneksi, ja sen sinä panet
yllesi torstaina, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Suostuthan
siihen, kultaseni?
-- Olet hyvin kiltti, mutta minä en välitä vaikka pukuni on vanha,
jollette te muut vain pahastu siitä. Minusta se kelpaa mainiosti
minunlaiselleni nuorelle tytölle, sanoi Meg.
-- Suo nyt minulle se huvi, että saan pukea sinut
muodinmukaisesti. Minusta se on niin hauskaa, ja sinusta tulisi
parilla siveltimenvedolla oikea pieni kaunotar. En anna kenenkään
nähdä sinua ennen kuin olet valmis, ja sitten ilmestymme toisten
joukkoon kuin Tuhkimo ja hänen kummitätinsä tanssiaisiin, sanoi
Belle houkuttelevaan tapaansa.
Meg ei voinut kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta, sillä
hän oli utelias näkemään, voisiko pari siveltimenvetoa tehdä hänestä
'pienen kaunottaren', ja niinpä hän myöntyi ja unohti äskeiset
vähemmän suopeat tunteensa Moffatin perhettä kohtaan.
Torstai-iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kamarineitonsa
kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki
Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkansa, hieroivat
hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät
hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä
pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut
vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli
niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen,
että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi
joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja
korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella
silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö
täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen
olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät
olivat hänen nurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina,
untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen
kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni
tyttö, joka on vaatettanut nukkensa.
-- Mademoiselle on _charmante, très jolie_, vai mitä? huudahti
Hortense lyöden kätensä yhteen teeskennellyn hurmautuneena.
-- Tule näyttämään itseäsi, sanoi neiti Belle taluttaen hänet
huoneeseen, jossa toiset odottivat.
Kun Meg liukui hänen jäljessään laahus kahisten, kiharat aaltoillen,
korvarenkaat helisten ja sydän takoen, hän tunsi että nyt hänellä
oli todella hauskaa, sillä kuvastin oli selvästi sanonut, että hän
todella oli kaunotar. Ystävät toistivat tätä mieluisaa lausetta
innokkaasti, ja hetken aikaa hän seisoi keskellä lattiaa iloiten
lainahöyhenistään kuin naakka sadussa, toisten räkättäessä hänen
ympärillään kuin parvi harakoita.
-- Nan, sinä saat opettaa häntä käsittelemään laahustaan ja
kulkemaan noissa korkeakorkoisissa kengissä sillä aikaa kun minä
pukeudun, muuten hän pian tekee kuperkeikan. Kiinnitä tuo pitkä
kihara vasemmalle puolelle hänen päätänsä hopeaperhosellasi, Clara,
ja muistakaa, ettei kukaan saa turmella kätteni työtä, sanoi Belle
rientäessään pois hyvin tyytyväisen näköisenä.
-- Minä pelkään mennä alas, minun on kummallinen olo ja tunnen
olevani jäykkä ja pyntätty, sanoi Meg, kun kello soi ja rouva Moffat
pyysi nuoria neitejä viipymättä näyttäytymään.
-- Sinä et ole vähääkään itsesi näköinen, mutta olet hyvin sievä.
Minä en ole mitään sinun rinnallasi, sillä Bellellä on hyvä maku,
ja vakuutan että olet aivan kuin ranskatar. Anna kukkiesi riippua,
pidä niitä huolettomammin kädessäsi ja katso ettet kompastu, vastasi
Sallie koettaen olla välittämättä siitä, että Meg oli kauniimpi kuin
hän.
Kätkien varoitukset visusti mieleensä Margaret pääsi onnellisesti
portaita alas ja purjehti salonkiin, jossa Moffatin perhe ja
pari aikaista vierasta oli koolla. Hän huomasi hyvin pian, että
hienoilla vaatteilla on oma viehätysvoimansa, joka tehoaa erääseen
ihmisluokkaan ja takaa heidän kunnioituksensa. Useat neidit, jotka
ennen eivät olleet kiinnittäneet häneen mitään huomiota, muuttuivat
äkkiä hyvin rakastettaviksi, useat nuoret herrasmiehet, jotka
edellisissä kutsuissa olivat vain typerästi tuijottaneet häneen,
eivät nyt ainoastaan tuijottaneet, vaan pyysivät tulla esitetyiksi
ja sanoivat hänelle kaikenlaisia hupsuja mutta mieluisia asioita, ja
vanhat rouvat, jotka istuivat sohvassa muita arvostellen, kysyivät
uteliaina kuka hän oli. Meg kuuli rouva Moffatin vastaavan eräälle
heistä:
-- Daisy March -- isä eversti armeijassa -- parhaita perheitämme,
mutta paljon vastoinkäymisiä -- ymmärrättehän -- Laurencein läheisiä
ystäviä. Herttainen olento, sen vakuutan teille, minun Nedini on
vallan hullaantunut häneen.
-- No jopa nyt! sanoi vanha rouva, pani silmälasit nenälleen ja
tarkasti toistamiseen Megiä, joka koetti olla näyttämättä, että hän
oli kuullut ja että rouva Moffatin pikku valheet harmittivat häntä.
Tuo 'kummallinen tunne' ei haihtunut, mutta Meg kuvitteli esittävänsä
hienon neidin osaa ja onnistuikin koko hyvin, vaikka kireä puku
ahdisti häntä, laahus takertui lakkaamatta hänen jalkoihinsa ja
hän pelkäsi koko ajan, että korvarenkaat putoaisivat lattialle ja
hukkuisivat tai särkyisivät.
Hän leyhytteli viuhkallaan ja nauroi erään nuoren herran kömpelöille
yrityksille olla sukkela. Mutta sitten hänen naurunsa äkkiä katkesi
ja hän näytti hämmästyneeltä, sillä aivan häntä vastapäätä seisoi
Laurie. Poika tuijotti häneen peittelemättömän hämmästyneenä ja --
niin ainakin Megistä tuntui -- paheksuen, sillä vaikka hän kumarsi
ja hymyili kohteliaaseen tapaansa, hänen rehellisissä silmissään oli
jotakin, mikä sai Megin punastumaan ja toivomaan että hänellä olisi
yllään vanha pukunsa. Hän hämmentyi vielä enemmän nähdessään Bellen
nyökäyttävän päätään Annielle ja molempien katsovan hänestä Laurieen,
joka, kuten Meg ilokseen huomasi, näytti tavallista ujommalta ja
poikamaisemmalta.
-- Voi noita viheliäisiä ihmisiä, jotka panivat hupsuja ajatuksia
päähäni! Mutta minäpä en välitä siitä enkä anna sen vaikuttaa
käytökseeni vähääkään, ajatteli Meg ja liukui kahisten huoneen poikki
puristamaan ystävänsä kättä.
-- Olipa hauskaa että tulit, pelkäsin että jäisit kotiin, hän sanoi
kasvoillaan kaikkein täysikasvuisin ilmeensä.
-- Jo tahtoi että tulisin ja kertoisin miltä näytit, ja niin päätin
tulla, vastasi Laurie kääntämättä katsettaan Megistä.
-- Mitä aiot kertoa? kysyi Meg ja oli hyvin utelias kuulemaan hänen
mielipiteensä, vaikka hän ensimmäisen kerran olikin hieman epävarma
hänen seurassaan.
-- Minä sanon, etten ollut tuntea sinua, näytät niin aikaihmiseltä
etkä ole ensinkään oma itsesi. Minä ihan pelkään sinua, sanoi poika
hypistellen hansikkaansa nappia.
-- Kuinka mieletöntä! Tytöt pukivat minut piloillaan, ja minusta se
oli kyllä hauskaa. Mahtaisiko Jo tuijottaa minuun, jos hän näkisi
minut? sanoi Meg, joka tahtoi tietää, hyväksyikö Laurie hänet vai
eikö.
-- Varmasti, sanoi Laurie vakavana.
-- Etkö pidä minusta tällaisena?
-- En, kuului jyrkkä vastaus.
-- Miksi et? kysyi Meg levottomana.
Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä
ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin
vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta
kohteliaisuudesta jälkeäkään.
-- En pidä rihkamasta ja hepenistä.
Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, ja
Meg liukui pois sanoen nenäkkäästi:
-- Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt.
Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia
poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä
myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:
-- He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että
näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana
hän on vain pyntätty nukke.
-- Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt
omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä
toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.
Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen
peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen
lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien,
joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen
katuvaisena:
-- Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.
-- Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen
näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.
-- Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä
puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet -- loistava.
Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja
ilmaistakseen ihailuansa.
Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat
odottamassa alkutahtia:
-- Varo kompastumasta laahukseeni -- uh, kuinka sietämätön se on!
Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.
-- Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi
Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka
nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.
-- Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyi
Meg.
-- Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.
-- Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät
ymmärrä tällaista pilaa, ja äiti tulisi suotta pahoilleen.
-- Miksi sitten otit sen yllesi? kysyivät Laurien silmät niin
selvästi, että Meg kiirehti lisäämään: -- Kerron itse heille kaiken
ja tunnustan äidille, kuinka tyhmä olin. Mutta teen sen mieluummin
itse, niin että älä sinä kerro, ethän?
-- Lupaan kunniasanallani etten puhu mitään. Mutta mitä sitten sanon,
kun he kysyvät minulta?
-- Sano vain että olin aika sievä ja että minulla oli hauskaa.
-- Edellisen sanon täydestä sydämestäni, mutta kuinka on jälkimmäisen
laita? Et juuri näytä siltä kuin sinulla olisi hauskaa. Ja Laurie
katsoi Megiin tavalla, joka sai hänet kuiskaten tunnustamaan:
-- Ei minulla olekaan. Älä pidä minua kauheana, kaipasin vain vähän
huvia, mutta huomaan ettei tämänlaatuinen miellytä minua ensinkään,
alan jo väsyä siihen.
-- Tuossa tulee Ned Moffat, mitä hän tahtoo? sanoi Laurie rypistäen
mustia kulmakarvojaan ikään kuin ei olisi pitänyt talon nuorta
isäntää suotavana lisänä seuraan.
-- Kuinka kiusallista! sanoi Meg ottaen kasvoilleen ikävystyneen
ilmeen, mikä huvitti Lauriea rajattomasti.
Hän ei puhutellut Megia ennen kuin illallisella, silloin hän näki
tytön juovan samppanjaa Nedin ja tämän ystävän Fisherin kanssa. He
käyttäytyivät 'kuin narrit', kuten Laurie sanoi itsekseen, sillä hän
tunsi omaavansa veljen oikeuden suojella Marchin tyttöjä ja taittaa
peistä heidän puolestaan, jos niin tarvittiin.
-- Saat pahan päänsäryn huomenna, jos juot tuota moskaa. Minä en
sinuna joisi, Meg, äitisi ei pitäisi siitä, sen kyllä tiedät, hän
kuiskasi kumartuen Megin tuolin yli, kun Ned kääntyi täyttämään
lasinsa ja Fisher kumartui ottamaan ylös hänen viuhkansa.
-- Minä en ole Meg tänä iltana, olen nukke, joka tekee kaikenlaisia
tyhmyyksiä. Huomenna heitän pois hepeneni ja olen taas hirvittävän
kiltti, vastasi Meg teeskennellysti naurahtaen.
-- Jospa jo olisi huominen, mutisi Laurie ja meni pois tyytymättömänä
ystävässään tapahtuneeseen muutokseen.
Meg tanssi ja keimaili, pakisi ja kikatti kuten muutkin tytöt.
Illallisen jälkeen hän tanssi Fisherin kanssa ja oli niin vallaton ja
riehakas, että tämä alituisesti sotkeutui hänen laahukseensa ja että
Laurie, joka katseli syrjästä, hautoi jo mielessään nuhdesaarnaa.
Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta pitää sitä, sillä Meg pysytteli
loitolla hänestä kunnes tuli viimein sanomaan hyvää yötä.
-- Muista! hän sanoi koettaen hymyillä, sillä päänsärky oli jo
alkanut.
-- _Silence à la mort_, vastasi Laurie juhlallisesti mennessään. Tämä
pieni välikohtaus kiihotti Annien uteliaisuutta, mutta Meg oli liian
väsynyt jutellakseen ja meni heti nukkumaan. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut naamiaisissa, jotka eivät olleetkaan niin hauskat kuin
hän oli odottanut. Hän oli sairas koko seuraavan päivän ja palasi
kotiin lauantaina aivan uupuneena kahden viikon huvittelusta ja
tuntien saaneensa maistaa ylellisyyttä aivan tarpeeksi.
-- Kuinka ihanaa on sentään saada elää rauhassa, ilman vieraita
ja alituista seuraelämää. Koti on suloinen paikka, vaikka se ei
olekaan upea, sanoi Meg katsellen miettiväisenä ympärilleen, kun hän
sunnuntai-iltana istui äitinsä ja Jon kanssa kotona.
-- Hauskaa kuulla sinun sanovan niin, kultaseni! Pelkäsin jo,
että koti tuntuisi sinusta ikävältä ja köyhältä oltuasi hienoissa
paikoissa, sanoi äiti, joka päivän kuluessa oli monta kertaa
katsellut häntä levottomana, sillä äidin silmät ovat nopeat
huomaamaan pienimmänkin muutoksen lasten kasvoissa.
Meg oli iloisena kertonut seikkailuistaan ja kerta toisensa jälkeen
sanonut, kuinka hurmaavan hauskaa hänellä oli ollut, mutta jokin
asia näytti vielä painavan hänen mieltään, ja kun nuoremmat tytöt
olivat menneet nukkumaan, hän jäi istumaan paikalleen ja tuijotti
miettiväisenä takkavalkeaan. Hän oli hyvin harvasanainen ja näytti
levottomalta.
Kun kello löi yhdeksän ja Jo ehdotti että mentäisiin nukkumaan,
Meg nousi äkkiä tuoliltaan, istahti Bethin jakkaralle ja nojaten
kyynärpäänsä äidin polviin sanoi urhoollisesti:
-- Äiti, minun täytyy tunnustaa jotakin.
-- Minä arvasin että sinulla on jotakin sydämelläsi. Mitä se on,
kultaseni?
-- Pitääkö minun mennä pois? kysyi Jo hienotunteisesti.
-- Ei tietenkään, enkö aina kerro sinulle kaikkea? Häpesin puhua
siitä lasten aikana, mutta tahdon että nyt saatte tietää kaikki ne
kauheat asiat, joita tein Moffatilla.
-- Kerrohan siis, lapseni, sanoi rouva March hymyillen, mutta näytti
kuitenkin hieman huolestuneelta.
-- Kerroin että he pukivat minut, mutta en sanonut että he
puuteroivat ja kähersivät minut ja pukivat ylleni kureliivit ja
tekivät minusta oikean muotinuken. Laurien mielestä en ollut
säädyllisesti pukeutunut -- tiedän että hän ajatteli niin, vaikka hän
ei puhunut mitään -- ja eräs mies sanoi minua 'pyntätyksi nukeksi'.
Tiedän että se oli typerää, mutta he imartelivat minua ja sanoivat
että olin kaunotar ja puhuivat paljon muuta joutavaa, ja minä annoin
heidän panna pääni pyörälle.
-- Onko siinä kaikki? kysyi Jo, kun rouva March ääneti katseli
kauniin tyttärensä alakuloisia kasvoja, eikä hänellä ollut sydäntä
torua häntä noista pienistä hullutuksista.
-- Ei. Join samppanjaa, puhua pärpätin ja koetin keimailla ja olin
läpeensä inhottava, sanoi Meg omantunnon vaivoissa.
-- On vieläkin jotain, mikä sinua painaa. Ja rouva March hyväili
tuhlaajatyttönsä pehmeätä poskea, joka äkkiä tuli heleänpunaiseksi.
Meg vastasi hitaasti:
-- On kyllä, se on hyvin typerää, mutta minun täytyy kertoa se. En
siedä että ihmiset sanovat ja ajattelevat sellaisia asioita meistä ja
Lauriesta.
Sitten hän kertoi katkelmat juorupuheista, jotka hän oli kuullut
Moffatilla, ja hänen puhuessaan Jo näki kuinka äiti pusersi huulensa
tiukasti yhteen nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että viattoman
Megin päähän oli pantu tuollaisia tyhmyyksiä.
-- No, tuo oli sitten joutavinta roskaa mitä koskaan olen kuullut,
huudahti Jo suuttuneena. -- Miksi et heti mennyt pamauttamaan sitä
heille vasten kasvoja?
-- En voinut, olin itse niin pahassa asemassa. En voinut sille
mitään, että kuulin alun, ja sitten suutuin ja häpesin niin, etten
muistanut että minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä tieheni.
-- Odotapas vain kunhan minä näen Annie Moffatin, niin saat nähdä
millä tavalla tuollaiset järjettömät hassutukset selvitetään! Ettäkö
meillä olisi 'suunnitelmia' ja olisimme muka kilttejä Laurielle sen
vuoksi että hän on rikas ja voi joskus maailmassa naida meidät!
Kuinka hän ulvookaan naurusta, kun kerron mitä nuo viheliäiset
ihmiset keittävät meistä kokoon! Ja Jo nauroi kuin koko asia olisi jo
tuntunut hänestä hyvältä pilalta.
-- Jos kerrot Laurielle, en ikinä anna sinulle anteeksi! Hän ei saa
kertoa, eihän, äiti? sanoi Meg kauhistuneena.
-- Ei, älkää koskaan toistako tuota typerää juttua ja unohtakaa se
niin pian kuin suinkin, sanoi rouva March vakavana. -- En tehnyt
viisaasti antaessani sinun mennä ihmisten joukkoon, joita tunsin niin
vähän -- uskon kyllä, että he ovat ystävällisiä, mutta arkipäiväisiä
ja sivistymättömiä he ovat, kun ajattelevat nuorista ihmisistä noin
alhaisesti. Olen surullisempi kuin voin sanoa, jos tämä käynti on
tuottanut sinulle kovin pahan pettymyksen, Meg.
-- Älä ole pahoillasi, en anna sen vahingoittaa itseäni, unohdan
kaiken pahan ja muistan vain kaiken hyvän, sillä minulla oli hyvin
hauskaa ja olen kiitollinen, kun annoit minun mennä. En tahdo
haaveilla turhia enää enkä olla tyytymätön, äiti. Mutta on sentään
hauskaa saada ihailua ja kiitosta osakseen -- en voi olla sanomatta
että pidän siitä, sanoi Meg puoleksi häveten tunnustustaan.
-- Se on aivan luonnollista eikä siinä ole mitään pahaa, jollei siitä
vain tule intohimo, joka johtaa mielettömiin tai epänaisellisiin
tekoihin. Opi tuntemaan ja pitämään arvossa sitä kiitosta, jota
todella kannattaa tavoitella, ja pyri tulemaan hyvien ihmisten
ihailun arvoiseksi olemalla yhtä vaatimaton kuin kaunis, Meg.
Margaret istui mietteissään hetkisen, ja Jo seisoi kädet selän takana
näyttäen sekä huvittuneelta että hämmästyneeltä, sillä oli kerrassaan
uutta nähdä Megin punastelevan tuolla tavalla ja kuulla hänen
puhuvan ihailijoista ja muusta sellaisesta. Jo tunsi, että sisar oli
näiden kahden viikon aikana kasvanut hämmästyttävän paljon; Meg oli
siirtymässä maailmaan, jonne hän ei voinut seurata isoa siskoaan.
-- Äiti, onko sinulla 'suunnitelmia', niin kuin rouva Moffat sanoi?
kysyi Meg ujona.
-- On kyllä, kultaseni, on paljonkin. Kaikilla äideillä on, mutta
luulisin, että minun suunnitelmani poikkeavat jonkin verran rouva
Moffatin suunnitelmista. Kerron sinulle joitakin niistä, sillä aika
on tullut, jolloin muutama sana voi johtaa pienen romanttisen pääsi
ja sydämesi oikealle tolalle. Sinä olet nuori, Meg, mutta et niin
nuori, ettet ymmärtäisi minua. Jo, sinun vuorosi tulee luultavasti
myös aikanaan, kuuntele sinäkin 'suunnitelmiani' ja auta minua
toteuttamaan niitä, jos ne ovat hyviä.
Jo istahti hänen tuolinsa käsinojalle, ja hänen ilmeestään näkyi että
hän odotti jotakin hyvin juhlallista ja tärkeätä. Pitäen molempien
kädestä kiinni rouva March sanoi vakavaan, mutta ystävälliseen
tapaansa:
-- Minä tahdon että tyttäristäni tulee kauniita, taitavia ja hyviä
ihmisiä, tahdon, että heitä ihaillaan, rakastetaan ja kunnioitetaan,
että heillä on onnellinen nuoruus, että he joutuvat hyviin ja
järkeviin naimisiin ja viettävät hyödyllistä, hauskaa elämää kestäen
ne surut ja huolet, joita Jumala näkee hyväksi heille lähettää.
Paras ja suloisin asia mikä voi kohdata naista on hyvän miehen
rakkaus, ja toivon vilpittömästi että tyttäreni saavat kokea sen.
On luonnollista ajatella sitä, Meg, oikein toivoa ja odottaa sitä
ja viisasta valmistautua siihen, niin että tuon onnellisen ajan
tultua tuntee olevansa kykenevä sen tuomiin velvollisuuksiin ja sen
antaman ilon arvoinen. Rakkaat tyttöni, minulla on kunnianhimoisia
toiveita teihin nähden, mutta en tahdo, että heittäytyisitte hienon
maailman pyörteisiin, menisitte naimisiin rikkaitten miesten
kanssa vain heidän rahojensa vuoksi ja asuisitte upeissa taloissa,
jotka eivät olisi koteja, koska rakkaus puuttuisi. Raha on hyvä ja
tarpeellinen asia, hyvin käytettynä ihana lahja, mutta en mitenkään
tahtoisi, että pitäisitte sitä parhaana tai ainoana tavoittelemisen
arvoisena. Näkisin teidät mieluummin köyhien miesten vaimoina, jos
olisitte onnellisia, rakastettuja ja tyytyväisiä, kuin kuningattarina
valtaistuimillaan, jos itsekunnioitus ja rauha puuttuisi.
-- Belle sanoo että köyhät tytöt eivät koskaan löydä onneansa
jolleivät pidä itseään esillä, huokasi Meg.
-- Jäädään sitten ennemmin vanhoiksipiioiksi, sanoi Jo ylpeästi.
-- Oikein, Jo, mieluummin onnellinen vanhapiika kuin onneton
aviovaimo tai epänaisellinen tyttö, joka tekee kaikkensa päästäkseen
naimisiin, rouva March sanoi päättäväisesti. -- Älä sure, Meg,
köyhyys karkottaa harvoin miehen, joka rakastaa vilpittömästi.
Mutta heittäkää nämä asiat toistaiseksi mielestänne. Ja muistakaa
yksi asia, tyttöni -- äiti on aina valmis olemaan uskottunne,
isä ystävänne, ja molemmat me toivomme ja luotamme siihen, että
tyttäremme -- olivat he sitten naimisissa tai eivät -- ovat elämämme
ylpeys ja ilo.
-- Niin me tahdommekin olla, äiti, huudahtivat molemmat kaikesta
sydämestään, kun äiti sanoi heille hyvää yötä.
10.
P.K. ja P.T.
Kevät toi mukanaan uusia harrastuksia, ja pitenevät iltapäivät
sopivat kaikenlaisiin puuhiin ja leikkeihin.
Puutarha oli laitettava kuntoon, ja jokaisella tytöllä oli oma
palstansa, johon sai istuttaa mitä tahtoi. Hanna sanoi: "Tietäisin
kenelle mikin maapala kuuluu, vaikka näkisin ne Kiinassa", ja
epäilemättä hän olisikin sen tiennyt, sillä nuo puutarhatilkkuset
kuvastivat kunkin tytön luonnetta.
Megin puutarhassa kasvoi ruusuja ja heliotrooppeja, myrtti ja pieni
pomeranssipuu. Jon palsta ei koskaan ollut samanlainen kahtena kesänä
peräkkäin, sillä hän kokeili alituiseen uutta. Tänä vuonna hän kylvi
auringonkukkia -- tämän iloisen ja hyötyisän kasvin siemenillä
ruokittiin sitten 'täti Kanaliini' perheineen. Bethin puutarhassa
oli vanhanaikaisia tuoksuvia kukkia -- hajuherneitä ja resedaa,
kukonkannuksia, neilikoita, orvokkeja ja koiruohoa sekä vesiheinää
lintua varten ja kissanminttua kissimirreille. Amyn puutarhassa oli
lehtimaja, pieni mutta sangen sievä. Sen seinämillä suikertelivat
sirosti elämänlangat ja köynnöskuusamat; kukkapenkeissä kasvoi
valkoisia liljoja, sananjalkoja ja muita hienoja koristekasveja vieri
vieressä.
Puutarhatyö, kouluretket, soutumatkat joella ja kukkien poimiminen
täyttivät kauniit kesäpäivät, ja sadeilmalla keksittiin kaikenlaista
hauskaa kotona.
Sangen suosittu leikki oli 'P.K.'. Salaiset yhdistykset olivat tähän
aikaan muodissa, ja tytötkin halusivat perustaa sellaisen. Kun he
kaikki ihailivat Dickensiä, seura nimitettiin Pickwick-kerhoksi.
Harvoja keskeytyksiä lukuun ottamatta kerho oli toiminut jo vuoden
ajan, ja joka lauantai-ilta oli pidetty kokouksia suurella ullakolla.
Tilaisuuksissa noudatettiin seuraavaa järjestystä. Kolme tuolia oli
asetettu riviin lampun valaiseman pöydän eteen; pöydällä odotti
neljä valkoista arvomerkkiä, joissa oli teksti 'P.K.', kaikissa
erivärisenä. Pöydällä oli myös kerhon joka viikko ilmestyvä lehti
'Pickwick-sanomat'. Sitä toimitti Jo, joka askarteli aina mielellään
kynän ja musteen parissa.
Kello seitsemän astuivat kerhon kaikki neljä jäsentä huoneistoon,
sitoivat arvomerkit kaulaansa ja asettuivat ylen juhlallisesti
tuoleihinsa. Meg oli vanhimpana Samuel Pickwick, kirjallinen Jo oli
Augustus Snodgrass, Beth oli Tracy Tupman, koska hän oli pyöreä
ja punaposkinen, ja Amy, joka aina koetti tehdä sellaista mitä ei
osannut, oli Nathaniel Winkle. Pickwick, puheenjohtaja, luki lehden,
joka oli täynnä kertomuksia ja runoja, pikku-uutisia, lystikkäitä
ilmoituksia ja huomautuksia, joissa tytöt leppoisasti naljaillen
muistuttivat toistensa vioista ja pikkusynneistä.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa herra Pickwick pani nenälleen
sangat, joissa ei ollut laseja, kopautti vasarallaan pöytään, yski ja
alkoi lukea, luimautettuaan ensin tuikeasti tuolissaan lojuvaan herra
Snodgrassiin niin että tämä ymmärsi asettua kunnollisesti istumaan.