NAAPURUUTTA

-- Mitä kummaa sinä puuhaat, Jo? kysyi Meg eräänä iltapäivänä, kun

oli kova lumipyry ja Jo marssi eteisen läpi kumisaappaat jalassa,

vanha, väljä päällystakki yllä, lakki korvilla, luuta toisessa

kädessä ja lapio toisessa.

-- Aion hankkia ruumiinliikuntaa, Ja vastasi silmissään kujeellinen

tuike.

-- Minun mielestäni kahden pitkän aamukävelyn pitäisi riittää näin

kylmällä ja kurjalla ilmalla. Tule mieluummin takan ääreen, sanoi

Meg, jota pelkkä ulosmenon ajatuskin värisytti.

-- Kiitos neuvosta! En voi pysyä hiljaa koko päivää enkä viitsi

paistattaa itseäni tulen ääressä kuin mikäkin kissamirri. Minä pidän

seikkailuista ja lähden niitä etsimään.

Meg jatkoi jalkojensa lämmittämistä ja 'Ivanhoen' lukemista, ja Jo

alkoi tarmokkaasti lapioida kujia. Lumi oli kevyttä, ja hän oli pian

luonut puutarhan ympäri tien Bethiä ja hänen sairaita nukkejansa

varten, jotta nämä kauniilla ilmalla saisivat hengittää raitista

ilmaa.

Puutarha erotti Marchin ja Laurencen talot toisistaan. Seutu oli

laitakaupunkia, joka suurine puutarhoineen, hiljaisine katuineen,

puistoineen ja ruohokenttineen muistutti paljon maaseutua.

Pihojen välillä oli matala pensasaita. Sen toisella puolella oli

Marchin vanha ruskea talo, joka näin talvisaikaan, kun sitä eivät

ympäröineet kukat ja viiniköynnökset, näytti hiukan alastomalta

ja rappeutuneelta. Toisella puolella oli komea kivitalo, jossa

oli varakas ja ylellinen leima. Se näkyi suuresta vaunuvajasta,

kasvihuoneista ja niistä hienoista esineistä, joita erotti uutimien

takaa. Ja kuitenkin tämä talo näytti yksinäiseltä ja elottomalta,

sillä lapset eivät ilakoineet pihamaalla, äidinkasvot eivät

hymyilleet ikkunoista, ja vain harvat ihmiset kulkivat sen portaissa,

tavallisesti vain vanha herra ja hänen pojanpoikansa.

Jon vilkkaalle mielikuvitukselle tuo kaunis talo oli oikea lumottu

palatsi, täynnä kaikenlaisia ihanuuksia, joista kukaan ei nauttinut.

Hän oli jo kauan toivonut, että pääsisi kerran näkemään tuota

salaista loistoa ja tutustuisi 'Laurencen poikaan', joka näytti hyvin

halukkaalta tekemään tuttavuutta mutta ei tiennyt mistä alkaa.

Tanssiaisten jälkeen naapuritalo oli houkutellut Jota entistä

enemmän, ja hän oli hautonut mielessään monenlaisia suunnitelmia.

Mutta poika oli viime aikoina ollut näkymättömissä ja Jo luuli jo

hänen matkustaneen pois, kun hän eräänä päivänä keksi viereisen

talon yläikkunassa ruskeat kasvot, jotka katselivat alakuloisina

puutarhaan, missä Beth ja Amy olivat lumisotasilla.

-- Tuo poika kaipaa seuraa ja hauskuutta, sanoi Jo itsekseen.

-- Hänen isoisänsä ei tiedä mitä hän tarvitsee ja sulkee hänet

yksinäisyyteen. Hän tarvitsee nuorta iloista seuraa. Minua haluttaisi

suuresti mennä sanomaan mielipiteeni vanhalle herralle.

Tämä ajatus huvitti Jota, joka harrasti uhkarohkeita tekoja ja

alituisesti kauhistutti Megiä merkillisillä päähänpistoillaan. Tuuma

ei unohtunut, ja tänä iltapäivänä Jo päätti koettaa mitä olisi

tehtävissä. Hän näki herra Laurencen lähtevän ajelulle ja riensi

pensasaidan luo, missä hän pysähtyi katsomaan vastapäistä taloa.

Kaikki oli hiljaista, alempien ikkunoiden edessä verhot, palvelijat

poissa eikä muuta inhimillistä olentoa näkyvissä kuin tumma

kiharainen pää, joka nojautui laihaan käteen yläkerran ikkunassa.

-- Siinä hän on, poikaparka! ajatteli Jo. -- Yksinään ja sairaana

tänä ikävänä päivänä. Se on synti ja häpeä. Minäpä heitän lumipallon

ikkunaan ja houkutan hänet katsomaan ulos. Sitten sanon hänelle

ystävällisen sanan.

Pian lensi ikkunaan kourallinen pehmeätä lunta, ja pää kääntyi heti.

Näkyviin tulivat kasvot, joiden välinpitämätön ilme katosi.

Jo nyökäytti päätään ja nauroi. Sitten hän heilutti luutaansa ja

huusi:

-- Kuinka voit? Oletko sairas?

Laurie avasi ikkunan ja vastasi käheänä kuin korppi:

-- Kiitos, voin jo paremmin. Olen vilustunut ilkeästi ja istunut

sisällä kokonaisen viikon.

-- Sepä ikävää. Miten saat aikasi kulumaan?

-- En mitenkään, täällä on kolkkoa kuin haudassa.

-- Etkö lue?

-- En juuri, eivät he anna minun lukea.

-- Eikö kukaan voi lukea sinulle ääneen?

-- Isoisä väliin koettaa, mutta minun kirjani eivät huvita häntä,

enkä viitsi pyytää Brookea kaikkeen.

-- Onko kukaan käynyt katsomassa sinua?

-- Ei ole ketään josta välittäisin. Pojat meluavat, ja pääni on kipeä.

-- Eikö sitten ole ketään tyttöä, joka lukisi sinulle ääneen ja

juttelisi kanssasi? Tytöt ovat hiljaisia ja leikkivät mielellään

sairaanhoitajaa.

-- En tunne ketään.

-- Tunnethan sinä meidät, aloitti Jo, vaikeni ja nauroi.

-- Niin tunnenkin. Tule sinä, ole kiltti, huusi Laurie.

-- Minä en ole hiljainen ja kiltti, mutta tulen kyllä jos äiti vain

laskee. Minä menen kysymään. Sulje ikkuna ja odota.

Ja Jo nosti luudan olalleen ja marssi pois tuumien ihmeissään,

mitä hänelle sanottaisiin kotona. Laurie oli kovasti jännittynyt

ja kunnioitti vierastaan kampaamalla tukkansa, ottamalla puhtaan

kauluksen ja koettamalla, mikäli mahdollista, siivota huonetta, joka

huolimatta kuudesta palvelijasta oli kaikkea muuta kuin siisti.

Äkkiä kuului äänekäs kellonsoitto ja päättäväinen ääni, joka kysyi

Laurie-herraa, ja sitten hämmästyneeltä näyttävä palvelija tuli

sisään ilmoittamaan erään nuoren neidin tulosta.

-- Hyvä on, se on Jo-neiti, tuo hänet tänne, sanoi Laurie ja meni

pienen vierashuoneensa ovelle tervehtimään Jota, joka tuli näkyviin

reippaana, punaposkisena ja ujostelemattomana, peitetty kulho

toisessa kädessä ja Bethin kolme kissanpoikaa toisessa.

-- Tässä minä olen kimsuineni kamsuineni, hän sanoi reippaasti. --

Äiti lähetti terveisiä ja sanoi olevansa iloinen, jos voin olla

sinulle avuksi. Meg pyysi minua tuomaan sinulle vähän hyytelöä --

hän osaa tehdä aika hyvää -- ja Beth arveli, että hänen kissansa

huvittaisivat sinua. Tiesin kyllä, että nauraisit niille, mutta en

voinut kieltää, kun hänkin välttämättä tahtoi lähettää jotakin.

Sattuikin niin että Bethin hullunkurinen keksintö oli juuri

paikallaan, sillä nauraessaan kissanpojille Laurie unohti ujoutensa.

-- Tuo on liian kaunista syötäväksi, hän sanoi hymyillen

mielihyvästä, kun Jo avasi maljan kannen ja näytti hänelle hyytelön,

joka oli koristettu vihreillä lehdillä ja Amyn kauneimman punaisen

pelargonin kukilla.

-- Eihän se mitään erityistä ole, mutta kaikki säälivät potilasta

ja tahtoivat osoittaa sen. Käske palvelustyttöä säästämään se

teepöytääsi varten. Kylläpä sinulla on kodikas huone!

-- Voisi olla, jos vain pysyisi kunnossa, mutta kotiapulaisemme ovat

laiskoja hutiluksia. Se on ikävää.

-- Minä järjestän sen parissa minuutissa. Eihän tarvitse muuta kuin

ottaa rikat uunin edestä -- noin, järjestää tavarat hyllyllä -- noin,

panna kirjat tuonne ja saappaat tuonne, kääntää sohva näin ja pöyhiä

tyynyjä hiukkasen. Kas noin, nyt on kaikki hyvin.

Ja niin olikin, sillä kesken puhettaan ja nauruaan Jo oli viskellyt

kaikki esineet paikoilleen ja saanut huoneen aivan toisen näköiseksi.

Laurie katseli häntä ääneti ja kunnioittavasti, ja kun Jo käski häntä

istumaan sohvalle, hän huokasi tyytyväisyydestä ja sanoi kiitollisena:

-- Juuri tuota tarvittiin. Istuudu nyt tuohon isoon tuoliin, tee

hyvin. Mitähän keksisin huvittaakseni sinua?

-- Minähän tulin huvittamaan sinua. Luenko ääneen? Jo katseli

nälkäisin silmin pöydällä olevia houkuttelevan näköisiä kirjoja.

-- Kiitos vain, mutta olen lukenut nuo kaikki ja oikeastaan puhelisin

mieluummin.

-- Hyvä on, minulta riittää puhetta vaikka koko päiväksi, jos vain

joku panee minut vauhtiin. Beth sanoo etten osaa koskaan lakata.

-- Onko Beth se punaposkinen, joka on melkein aina kotona ja menee

joskus ulos pieni kori käsivarrellaan? Laurie kysyi kiinnostuneena.

-- On kyllä, se on Beth. Hän on minun lempisiskoni.

-- Se kaunis on kai Meg ja kiharatukkainen Amy, niinkö?

-- Kuinka olet saanut sen selville? Laurie punastui, mutta vastasi

rehellisesti:

-- Niin, katsos, olen usein kuullut teidän huutelevan toisianne, ja

kun istun täällä yksin, en voi olla katsomatta ikkunasta, teillä

näyttää aina olevan niin hauskaa. Suo anteeksi että olen utelias,

mutta väliin unohdatte laskea kukkaikkunan verhot alas, ja kun lamppu

palaa, näkee teidät kaikki tulen ääressä pöydän ympärillä. Se on kuin

taulu. Äitinne on hirveän herttaisen näköinen. Minullahan ei ole

äitiä.

Hänen silmiensä vetoava katse tunkeutui suoraan Jon lämpimään

sydämeen. Laurie oli sairas ja yksinäinen, ja tuntiessaan kuinka

onnellinen hän itse oli kodissaan hän koetti ilomielin jakaa

pojallekin omasta rikkaudestaan. Hänen kasvonsa olivat hyvin

ystävälliset ja hänen äänensä tavattoman lempeä, kun hän sanoi:

-- Emme koskaan enää laske ikkunaverhoa ja sinä saat kurkistella niin

paljon kuin ikinä tahdot. Toivoisin vain, että tulisit itse aneille.

Äiti on verraton, sinä pitäisit hänestä. Beth laulaisi sinulle jos

minä pyytäisin, ja Amy tanssisi. Meg ja minä naurattaisimme sinua

näytelmillämme, ja me pitäisimme oikein hauskaa. Eiköhän isoisäsi

antaisi sinun tulla?

-- Kyllä kai jos äitisi pyytäisi. Isoisä on hyvin kiltti, vaikka hän

ei näytä siltä. Hän antaa minun tehdä melkein mitä tahdon, mutta

pelkää että minusta olisi vaivaa vieraille ihmisille, sanoi Laurie

kirkastuen kirkastumistaan.

-- Emmehän me ole vieraita ihmisiä, me olemme naapureita eikä

sinun ollenkaan tarvitse pelätä olevasi vaivaksi. Me tahtoisimme

mielellämme ystävystyä kanssasi, ja minä olen jo kauan toivonut sitä.

Tiedät kai, että emme ole asuneet täällä kauan. Olemme silti jo

tuttuja kaikkien muiden naapurien kanssa paitsi teidän.

-- Isoisä istuu aina kirjojensa parissa eikä välitä juuri siitä mitä

ulkopuolella tapahtuu. Herra Brooke, kotiopettajani, ei asu täällä,

ja kun minulla ei ole ketään kävelytoveria, pysyn kotona ja koetan

saada aikani jotenkin kulumaan.

-- Se on paha. Sinun pitäisi mennä kaikkialle minne sinua pyydetään,

silloin saisit ystäviä yllin kyllin ja hauskoja kyläilypaikkoja. Älä

välitä ujoudestasi. Kyllä se haihtuu, jos vain rupeat liikkumaan.

Laurie punastui taas, mutta ei loukkaantunut, vaikka häntä syytettiin

ujoudesta. Jo oli niin ystävällinen ja tarkoitti niin hyvää, että

hänen suorasukaista puhettaan oli mahdoton käsittää väärin.

-- Pidätkö koulustasi? kysyi poika muuttaen puheenaihetta. Oli ollut

hetken hiljaisuus, jonka aikana hän oli katsonut valkeaan ja Jo

puolestaan hyvin huvittuneena häneen.

-- En käy koulua, olen virkanainen. Olen isotätini apulaisena, etkä

voi kuvitella, millainen mainio vanha äkäpussi hän on, vastasi Jo.

Laurie avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta muisti viime hetkessä,

ettei ole hienotunteista udella ihmisten asioita liiaksi. Hän sulki

taas suunsa ja näytti neuvottomalta.

Jo piti hänen tahdikkuudestaan, ja koska hän ilman tunnonvaivoja

saattoi nauraa Marchin tädin kustannuksella, hän antoi Laurielle

hyvin vilkkaan kuvauksen vanhasta tuittupäisestä rouvasta, lihavasta

mäyräkoirasta, papukaijasta, joka osasi puhua espanjaa, ja

kirjastosta, jossa hän vietti verrattomia hetkiä. Tämä kaikki huvitti

Laurieta tavattomasti, ja kun Jo oli kertonut jutun vanhasta hienosta

herrasta, joka oli tullut kosimaan tätiä ja jolta Polly keskellä

koreinta puhetta oli varastanut peruukin, makasi poika selällään ja

nauroi niin että kyynelet valuivat ja eräs palvelustyttö pisti päänsä

ovesta nähdäkseen mikä oli hätänä.

-- Kylläpä sinä osaat! Kerro vielä, ole niin hyvä, sanoi Laurie ja

nosti ilosta loistavat kasvonsa sohvan tyynyistä.

Menestyksensä innostamana Jo 'kertoi vielä'. Hän kertoi heidän

suunnitelmistaan, toiveistaan ja levottomuudesta, jota he tunsivat

isän tähden, ja kaikista mielenkiintoisista seikoista siinä pienessä

maailmassa, missä sisaret elivät. Sitten he alkoivat puhua kirjoista,

ja Jo huomasi ilokseen, että Laurie piti niistä yhtä paljon kuin

hänkin, mutta oli lukenut paljon enemmän.

-- Jos pidät kirjoista, niin tule katsomaan kirjastoamme. Isoisä on

ulkona, joten sinun ei tarvitse olla yhtään peloissasi. Laurie nousi

seisomaan.

-- Minä en pelkää mitään, huomautti Jo keikauttaen niskaansa.

-- Sen uskon. Poika katsoi häneen täynnä ihailua, vaikka hän kaikessa

hiljaisuudessa ajattelikin, että Jolla olisi kyllä syytä pelätä

vanhaa herraa, jos hän sattuisi tapaamaan hänet jonakin onnettomana

hetkenä.

Laurie kuljetti vierastaan huoneesta toiseen ja antoi hänen pysähtyä

tutkimaan kaikkea mikä näytti jännittävältä. Lopulta he tulivat

kirjastoon, eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään

ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan.

Seinät olivat täynnä kirjoja; lisäksi huoneessa oli maalauksia ja

veistokuvia ja ihastuttavia pieniä kaappeja täynnä vanhoja rahoja ja

muita harvinaisuuksia, houkuttelevia nojatuoleja ja vanhanaikaisia

pöytiä ja, mikä parasta, suuri, avoin, tiilistä muurattu takka.

-- Ihanaa, Jo huokasi vajoten ison nojatuolin syvyyksiin ja katsellen

ympärilleen haltioituneena. -- Theodore Laurence, sinun pitäisi olla

maailman onnellisin poika, hän lisäsi painokkaasti.

-- Eihän sitä voi elää vain kirjoista, sanoi Laurie pudistaen päätään

ja istahti vastapäiselle pöydälle.

Samassa ovikello soi ja Jo ponnahti pystyyn huutaen hätääntyneenä:

-- Voi, varjelkoon, se on isoisäsi.

-- No entä sitten? Sinähän et pelkää mitään, poika huomautti

ilkikurisesti.

-- Ehkä sentään pelkään häntä hiukan, vaikka en käsitäkään miksi. En

usko että tuloni olisi rasittanut sinua, sanoi Jo kooten rohkeutensa

ja pitäen silmällä ovea.

-- Se on virkistänyt minua. Pelkään vain että sinä olet väsynyt,

kun panin sinut kertomaan niin paljon. Se oli minusta hauskaa, enkä

voinut antaa sinun lopettaa, sanoi Laurie kiitollisena.

-- Tohtori on täällä, ilmoitti palvelustyttö.

-- Ethän pahastu, jos jätän sinut hetkeksi? Minun täytyy kai mennä

tapaamaan häntä, sanoi Laurie.

-- Älä välitä minusta. Olen täällä kuin kala vedessä, vastasi Jo.

Laurie meni, ja hänen vieraansa huvitteli omalla tavallaan. Jo seisoi

juuri vanhaa herra Laurencea esittävän kauniin muotokuvan edessä,

kun ovi aukeni. Kääntymättä katsomaan kuka tulija oli, hän sanoi

päättäväisenä:

-- Nyt tiedän varmasti etten pelkäisi häntä, sillä hänellä on

ystävälliset silmät, vaikka hänen suunsa onkin tyly ja hän näyttää

hirveän itsepäiseltä. Hän ei ole niin kaunis kuin minun isoisäni,

mutta pidän hänestä kuitenkin.

-- Kiitoksia vain, nuori neiti, kuului järeä ääni hänen takanaan, ja

Jon suureksi kauhuksi seisoi siellä itse vanha herra Laurence.

Jo-parka lensi tulipunaiseksi ja hänen sydämensä pompahti kurkkuun

kun hän ajatteli mitä oli sanonut. Hänet valtasi hurja halu juosta

tiehensä. Mutta se olisi ollut pelkurimaista ja tytöt olisivat

nauraneet hänelle. Niinpä hän päätti jäädä ja ottaa vastaan mitä

tuleman piti.

Vilkaistessaan uudestaan vanhaan herraan hän huomasi, että tuuheiden

harmaiden kulmakarvojen varjostamat silmät olivat luonnossa vielä

ystävällisemmät kuin muotokuvassa, ja niissä oli kujeellinen tuike,

joka melkoisesti huojensi hänen pelkoaan. Järeä ääni oli entistä

järeämpi, kun vanha herra pelottavan äänettömyyden jälkeen sanoi:

-- Et siis pelkää minua, häh?

-- En paljon.

-- Ja enkö mielestäsi ole yhtä kaunis kuin isoisäsi?

-- Ette aivan.

-- Ja näytän hirveän itsepäiseltä, mitä?

-- Sanoin vain että luulin niin.

-- Mutta pidätte minusta siitä huolimatta?

-- Pidän.

Vastaus miellytti vanhaa herraa. Hän naurahti, löi kättä Jon kanssa,

tarttui sitten hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan, katseli

niitä vakavasti ja sanoi nyökäyttäen päätään:

-- Sinulla on isoisäsi luonne, vaikkakaan ei hänen kasvojaan. Hän oli

kaunis mies, tyttöseni, mutta myös rehellinen ja kunnon mies, ja olen

ylpeä siitä että olin hänen ystävänsä.

-- Kiitos, sanoi Jo ja oli tämän jälkeen kuin kotonaan.

-- Mitä olet tehnyt tuolle pojalleni, häh? kuului seuraava, aika

tuikea kysymys.

-- Olen vain koettanut olla hyvä naapuri. Ja Jo kertoi käyntinsä

esihistorian.

-- Sinun mielestäsi hän tarvitsisi vähän virkistystä, vai kuinka?

-- Minusta hän näyttää hieman yksinäiseltä ja seura tekisi hänelle

ehkä hyvää. Me olemme vain tyttöjä, mutta olisimme iloisia jos

voisimme auttaa. Emme unohda sitä ihanaa joululahjaa, jonka lähetitte.

-- St! Se oli pojan asia. Kuinka sairas vaimoparka jaksaa?

-- Oikein hyvin. Ja Jo kiirehti kertomaan kaiken mitä tiesi Hummelin

perheestä.

-- Aivan samalla tavoin sinun äitisi isäkin auttoi ihmisiä. Tulen

tervehtimään äitiäsi jonakin päivänä. Sano se hänelle. Nyt soitetaan

teelle. Juomme sitä aikaisin pojan tähden. Tule teelle ja koeta

edelleen olla hyvä naapuri.

-- Tulen kyllä jos todella tahdotte.

-- En pyytäisi jollen tahtoisi.

Ja herra Laurence tarjosi hänelle käsivartensa kumartaen

vanhanaikaisen kohteliaasti.

-- Mitä Meg sanoisi? ajatteli Jo astellessaan portaita vanhan herran

käsipuolessa, ja hänen silmänsä loistivat kun hän kuvitteli, miten

kertoisi tästä kaikesta kotona.

-- Ohoh! Mikäs poikaan on mennyt? sanoi herra Laurence, kun Laurie,

joka juuri oli syöksynyt portaita alas, jäi seisomaan kuin lyötynä

nähdessään sen ihmeen, että Jo kulki hänen pelottavan isoisänsä

käsipuolessa!

-- En tiennyt että isoisä oli tullut kotiin, hän aloitti hämillään,

kun Jo vilkaisi häneen voitonriemuisena.

-- Et kai, muuten et lentäisi tuolla tavalla portaissa. Tule teelle,

hyvä herra, ja käyttäydy sivistyneen ihmisen tavoin.

Ja herra Laurence jatkoi matkaansa pörrötettyään leikkisästi pojan

tukkaa.

Vanha herra ei puhunut paljon teetä juodessaan, mutta hän piti

silmällä molempia nuoria, jotka juttelivat kuin vanhat tutut, eikä

pojanpojassa tapahtunut muutos jäänyt häneltä huomaamatta. Pojan

kasvoissa oli nyt väriä ja eloa, hänen käytöksensä oli vilkasta ja

hänen naurunsa välittömän iloista.

-- Tyttö on oikeassa, poika on yksinäinen. Saadaanpa nähdä mitä nuo

pikku tytöt voivat tehdä hänen hyväkseen, ajatteli herra Laurence

katsellessaan ja kuunnellessaan. Hän piti Josta, jonka vapaa,

mutkaton esiintyminen miellytti häntä ja joka näytti ymmärtävän

poikaa melkein yhtä hyvin kuin olisi itse ollut poika.

Teen jälkeen Jo aikoi lähteä, mutta Laurie sanoi tahtovansa näyttää

hänelle vielä jotakin ja vei hänet kasvihuoneeseen. Se teki Johon

aivan järisyttävän vaikutuksen; hän käveli edestakaisin käytävillä

ja nautti kukkivista seinistä, pehmeästä valaistuksesta, kosteasta,

miellyttävästä ilmasta, ihmeellisistä viiniköynnöksistä ja kukista,

jotka riippuivat hänen päänsä päällä. Sillä aikaa hänen uusi

ystävänsä taittoi kimpun kukkia ja sanoi kasvoillaan iloinen ilme:

-- Ole hyvä ja vie nämä äidillesi ja sano, että pidin hyvin paljon

lääkkeestä, jonka hän lähetti minulle.

He löysivät herra Laurencen suuren salongin tulisijan äärestä, mutta

Jon huomio kiintyi kokonaan isoon avattuun flyygeliin.

-- Osaatko soittaa? hän kysyi kunnioittavasti Laurielta.

-- Vähäsen, poika vastasi vaatimattomasti.

-- Etkö viitsisi soittaa nyt? Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että

saisin kertoa Bethille.

-- Etkö sinä soittaisi ensin?

-- En minä osaa, mutta pidän soitosta tavattomasti.

Laurie soitti ja Jo kuunteli kätkien naisellisesti nenänsä

heliotrooppeihin ja teeruusuihin. Hänen kunnioituksensa Laurencen

poikaa kohtaan kasvoi suuresti, sillä Laurie soitti todella hyvin.

Jo toivoi vain että Beth olisi ollut kuulemassa. Hän kehui poikaa,

kunnes tämä joutui vallan hämilleen ja isoisä riensi avuksi.

-- Riittää jo, riittää jo, neitiseni. Liika sokeri ei tee hyvää.

Hänen soittonsa ei ole hullumpaa, mutta toivottavasti hän pystyy yhtä

hyvin tärkeämpiinkin töihin. Poisko jo? No niin, paljon kiitoksia

käynnistä, ja toivon että tulet pian taas. Sano terveisiä äidillesi.

Hyvää yötä, tohtori Jo!

Hän puristi tytön kättä ystävällisesti, mutta näytti olevan

tyytymätön jostakin syystä. Eteisessä Jo kysyi Laurielta, oliko hän

sanonut tai tehnyt jotain tyhmää. Laurie pudisti päätään.

-- Ei, se oli minun syyni, hän ei tahdo kuulla minun soittavan.

-- Miksi ei?

-- Kerron joskus. John tulee saattamaan sinua, koska minä en voi.

-- Ei tarvita, minä en ole mikään neiti, ja kotiinhan on vain pari

askelta. Mutta muista huolehtia itsestäsi.

-- Kyllä, mutta tulethan taas pian, tuletko?

-- Jos sinä lupaat tulla meille, kun olet parantunut.

-- Kyllä minä tulen.

-- Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä, Jo.

Kun Jo oli kertonut iltapäivän seikkailut, olisi koko perhe tahtonut

lähteä vierailulle tuohon suureen taloon pensasaidan toiselle puolen.

Rouva March olisi tahtonut puhella vanhuksen kanssa isästään, Meg

haaveili kävelyistä kasvihuoneen käytävillä, Beth ikävöi suurta

flyygeliä, ja Amy olisi tahtonut nähdä taulut ja veistokset.

-- Äiti, miksi herra Laurence ei pidä siitä, että Laurie soittaa?

kysyi Jo.

-- En tiedä varmaan, mutta luultavasti sen tähden, että hänen

poikansa, Laurien isä, meni naimisiin erään italialaisen

laulajattaren kanssa, eikä vanha herra hyväksynyt avioliittoa.

Italiatar oli hyvä ja rakastettava ja lahjakas nainen, mutta vanha

herra Laurence ei pitänyt hänestä eikä tavannut poikaansa tämän

mentyä naimisiin. Molemmat kuolivat Laurien ollessa vielä aivan

pieni, ja silloin isoisä otti hänet kotiinsa. Poika ei taida olla

erityisen vahva, ja vanhus pelkää menettävänsä hänet ja pitää hänestä

sen vuoksi tarpeettomankin hyvää huolta. Laurie on perinyt äitinsä

musikaaliset taipumukset, ja ehkä isoisä pelkää hänen haaveilevan

taiteilijan urasta. Sen vuoksi hän 'mökötti', kuten Jo sanoi.

-- Taivaan vallat, sehän on romanttista! sanoi Meg.

-- Typerää! puuskahti Jo. -- Isoisän pitäisi antaa pojan tulla

taiteilijaksi jos hän tahtoo eikä piinata häntä opinnoilla, joita hän

vihaa.

-- Sen tähden hänellä kai on kauniit mustat silmät ja sievä käytös.

Italialaiset ovat aina kauniita, tuumi Meg, jolla oli taipumusta

hempeyteen.

-- Mitä sinä tiedät hänen silmistään ja käytöksestään? Sinähän olet

tuskin puhunut hänen kanssaan, huudahti Jo, joka ei ollut hempeä.

-- Näinhän minä hänet tanssiaisissa, ja se mitä kerroit osoittaa,

että hän osaa käyttäytyä. Olihan sekin hyvin somaa mitä hän sanoi

lääkkeestä, jonka äiti lähetti.

-- Hän tarkoitti luultavasti hyytelöä.

-- Älä ole typerä. Tietysti hän tarkoitti sinua.

-- Minuako? Jo avasi silmänsä suuriksi ikään kuin moinen ajatus ei

koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.

-- En ole koskaan nähnyt tuollaista tyttöä! Ei käsitä

kohteliaisuutta, kun kerrankin saa sellaisen, nauroi Meg.

-- Minusta tuollainen on silkkaa roskaa, äläkä sinä ole typerä ja

pilaa koko huviani. Laurie on kiltti poika, ja minä pidän hänestä

enkä tahdo kuulla mitään järjettömiä loruja kohteliaisuuksista ja

muusta hölynpölystä. Olemme kaikki hyviä hänelle, koska hänellä ei

ole äitiä, ja saahan hän tulla meille, eikö saakin, äiti?

-- Kyllä, Jo, ystäväsi on hyvin tervetullut, ja toivon Megin

muistavan että lasten pitää olla lapsia niin kauan kuin he voivat.

-- Minä en ainakaan ole mielestäni lapsi, vaikka en ole vielä

kolmeatoista, huomautti Amy. -- Mitä sinä sanot, Beth?

-- Minä ajattelin 'Kristityn vaellusta', vastasi Beth, joka ei ollut

kuullut sanaakaan koko keskustelusta. -- Ajattelin kuinka olemme

nousseet suosta ja päässeet ahtaan portin läpi päättäessämme tulla

hyviksi ja kuinka olemme nousseet jyrkkää vuorta koettaessamme

parastamme. Kenties tuo komea talo, joka on täynnä hurmaavia asioita,

on oleva Ihana Linnamme.

-- Ensin meidän täytyy mennä leijonien ohi, sanoi Jo, jota tuo ajatus

melkein miellytti.

6.