TAAKKOJA

-- Voi sentään, kuinka raskaalta tuntuu ottaa taakka harteilleen ja

laahustaa taas eteenpäin, huokasi Meg tanssiaisten jälkeisenä aamuna,

sillä nyt oli joululoma auttamattomasti lopussa. Kuluneen viikon ilot

eivät suinkaan olleet innostaneet häntä työhön, josta hän ei koskaan

ollut pitänyt.

-- Minä tahtoisin, että olisi aina joulu tai uusivuosi, eikö se olisi

mukavaa? sanoi Jo haukotellen suruissaan.

-- Silloin ei meillä olisi puoleksikaan niin hauskaa kuin nyt.

Mutta minusta olisi somaa, jos silloin tällöin saisi pitää pieniä

illallisia ja kutsuja, käydä tanssiaisissa, ajaa kotiin illalla,

lukea ja levätä eikä tehdä työtä. Niin tekevät muut ihmiset, ja

minä kadehdin aina tyttöjä, jotka saavat elää niin. Minä pidän niin

kauheasti ylellisyydestä.

Meg koetti ratkaista, kumpiko hänen kahdesta kuluneesta puvustaan oli

vähemmän kulunut.

-- Se on nyt kerta kaikkiaan mahdotonta, niin että ei huolita

nurkua, vaan nostetaan taakat selkään ja tallustetaan eteenpäin

yhtä tyytyväisinä kuin äiti. Totisesti Marchin täti on aika peikko

kannettavaksi, mutta minusta tuntuu, että kun olen oppinut pitämään

häntä selässäni valittamatta, hän tipahtaa alas tai muuttuu niin

keveäksi etten huomaakaan häntä.

Tämä ajatus kutkutti Jon mielikuvitusta ja sai hänet hyvälle

tuulelle, mutta Megin mieli ei keventynyt, sillä hänen taakkansa --

neljä hemmoteltua lasta -- tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen.

Hän ei jaksanut edes tehdä itseään sieväksi kuten tavallisesti,

panna sinistä nauhaa kaulaansa ja kammata tukkaansa mahdollisimman

pukevasti.

-- Mitä hyödyttää olla sievä, kun ei kukaan muu kuin nuo pienet

kiusankappaleet näe minua eikä kukaan välitä siitä olenko kaunis vai

ruma, hän nurkui ja sysäsi laatikkonsa kiinni niin että paukkui.

-- Minä saan ponnistella ja raataa kaiken päivää, ja vain silloin

tällöin saan pienen pilkahduksen iloa, ja sitten tulen vanhaksi ja

rumaksi ja ilkeäksi enkä saa nauttia elämästä kuten muut tytöt. Se on

synti ja häpeä.

Ja Meg meni alas marttyyrinilme kasvoillaan ja oli oikein ikävä

aamiaisella.

Muutkin näyttivät olevan poissa tasapainosta ja napisivat

herkeämättä. Bethillä oli päänsärkyä, ja hän makasi sohvalla kissan

ja sen kolmen poikasen kanssa, Amy mankui läksyjen vaikeutta eikä

voinut löytää päällyskenkiään, Jo vihelteli mielenosoituksellisesti

ja piti kovaa meteliä ulos hankkiutuessaan, rouva March kirjoitti

kiireissään kirjettä, jonka piti lähteä heti matkaan, ja Hanna

murjotti eilisillan valvomisen jälkeen.

-- En ole koskaan nähnyt näin ikävää perhettä, huusi Jo, joka

menetti malttinsa kaadettuaan mustepullon, kiskaistuaan molemmat

kengännauhansa poikki ja istahdettuaan hattunsa päälle.

-- Ja sinä olet perheen ikävin ihminen, vastasi Amy huuhtoen väärän

summan kivitaulultaan kyynelillään.

-- Beth, jollet sulje noita inhottavia kissoja kellariin, vaadin

ne hukutettaviksi, huudahti Meg suuttuneena koettaessaan vapautua

kissanpojasta, joka oli tarrautunut hänen selkäänsä ja pisti kuin

takiainen.

Jo nauroi, Meg torui, Beth pyysi armoa ja Amy vaikeroi, koska hän ei

voinut selvittää, mitä on yhdeksän kertaa kaksitoista.

-- Tytöt, tytöt, olkaa hiljaa edes minuutin verran! Minun täytyy

saada kirje aamupostiin, ja te saatte nalkutuksellanne pääni pyörälle.

Rouva March pyyhki pois jo kolmannen väärän lauseen.

Seurasi hetken hiljaisuus, joka katkesi kun Hanna laahusti sisään,

laski kaksi kuumaa omenatorttua pöydälle ja laahusti takaisin.

Nämä omenatortut kuuluivat päiväjärjestykseen, ja tytöt nimittivät

niitä 'muhveiksi', sillä muita muhveja heillä ei ollut, ja niillä

oli mukava lämmittää käsiä kylminä aamuina. Hanna ei koskaan

unohtanut tehdä niitä, olipa hän sitten miten kiireissään tai nyreä

tahansa, sillä tie oli pitkä ja tuulinen, tytöt eivät saaneet muuta

päiväateriaa ja tulivat harvoin kotiin ennen kahta.

-- Hoitele sinä kissojasi ja paranna päänsärkysi, Bethy. Hyvästi,

äiti pieni, olemme olleet oikeita hirtehisiä tänä aamuna, mutta

palaamme takaisin täydellisinä enkeleinä. Tule jo, Meg!

Ja Jo marssi tiehensä tuntien, että pyhiinvaelluksen alku ei ollut

sujunut aivan ohjelman mukaan.

He katsoivat aina taaksensa kadunkulmauksessa, sillä äiti oli

joka aamu ikkunassa nyökyttämässä heille päätään ja hymyilemässä

hyvästiksi. Heistä tuntui kuin ilman sitä olisi ollut mahdotonta

kestää koko päivää, sillä äidin kasvojen viimeinen välähdys vaikutti

aina päivänpaisteen tavoin, olipa heidän mielialansa minkälainen

tahansa.

-- Jos äiti puisi meille nyrkkiä lentosuukkojen asemesta, se olisi

meille oikein, sillä kiittämättömämpiä heppuja kuin me ei ole koskaan

elänyt, sanoi Jo, joka katuvaisena kesti lumisen tien vaivat ja

purevan tuulen hyökkäykset.

-- Älä käytä niin kauheita sanoja! Megin ääni kuului syvältä harson

takaa, johon hän oli kietonut itsensä kuin maailmaan väsynyt nunna.

-- Minä pidän mehevistä sanoista, jotka merkitsevät jotakin, Jo

vastasi siepaten kiinni hattunsa, joka oli lentämäisillään pois hänen

päästään.

-- Nimitä itseäsi miksi tahdot, mutta minä en ole hirtehinen enkä

heppu, enkä tahdo kuulla sellaisia sanoja itsestäni.

-- Sinä olet kiukkupussi ja erikoisen pahalla tuulella tänään, kun

et saa elää ylellisyydessä koko ikääsi. Pikku raukka, odota vain

kunnes olen päässyt menestyksen alkuun, sitten saat asua vaunuissa

ja korkeakorkoisissa kengissä ja uida jäätelössä ja pitää hauskaa

punatukkaisten poikain kanssa.

-- Kyllä sinä olet hupakko, Jo! Mutta Meg nauroi hänen

hullutuksilleen ja tuli tahtomattaankin paremmalle tuulelle.

-- Kiitä onneasi, sillä jos minä alkaisin murjottaa niin kuin sinä,

olisimme totisesti kaunista herrasväkeä. Herran kiitos, minä keksin

aina jotakin hauskaa, joka pitää minua pystyssä. Kas niin, älä mökötä

enää, vaan tule kotiin kilttinä tyttönä.

Jo läimäytti sisartaan rohkaisevasti olalle heidän erotessaan ja

lähtiessään päivän töihin. Kumpikin otti pienen lämpimän torttunsa ja

koetti näyttää iloiselta huolimatta talvi-ilmasta, kovasta työstä ja

nuoren, huvinhaluisen mielensä tyydyttämättömästä kaipuusta.

Kun herra March oli menettänyt omaisuutensa auttaessaan erästä

ahdinkoon joutunutta ystäväänsä, olivat molemmat vanhimmat tytöt

halunneet hankkia toimen, jotta voisivat elättää edes itsensä.

Vanhemmat suostuivat, ja Meg ja Jo ryhtyivät urheasti työhön.

Margaret sai paikan neljän pienokaisen kotiopettajana ja tunsi

itsensä rikkaaksi saadessaan pienen palkkansa. Hän piti 'kauheasti

ylellisyydestä', kuten hän sanoi, köyhyys oli hänen suurin murheensa.

Se oli hänelle vielä vaikeampaa kuin toisille, sillä hän saattoi

muistaa ajan, jolloin koti oli kaunis, elämä helppoa ja hauskaa eikä

mistään ollut puutetta.

Meg ei tahtonut kadehtia ketään eikä olla tyytymätön, mutta

tietenkin hän kaipasi kauniita tavaroita, iloisia ystäviä ja

mukavaa elämää. Kingin perheessä työskennellessään hän joutui joka

päivä näkemään sellaista mitä häneltä itseltään puuttui. Hänen

oppilaidensa vanhemmat sisaret olivat juuri astuneet seuraelämään,

ja Meg kuuli juttuja teattereista, konserteista, rekiretkistä ja

muista huvituksista, katseli kauniita juhlapukuja ja kukkavihkoja ja

näki rahan virtaavan pikkuasioihin, jotka olisivat olleet hänelle

suuriarvoisia. Meg-parka valitti harvoin, mutta tunne siitä, että

hänelle tapahtui vääryyttä, teki hänet väliin katkeraksi koko

maailmaa kohtaan.

Jo oli saanut armon Marchin tädin silmissä, joka oli rampa ja

tarvitsi vikkelän apulaisen. Lapseton vanha rouva oli tarjoutunut

ottamaan yhden tytöistä kasvatikseen onnettomuuden sattuessa

ja oli hyvin loukkaantunut, kun hänen tarjouksensa hylättiin.

Ystävät huomauttivat herrasväki Marchille, että he nyt menettivät

kaikki mahdollisuudet tulla muistetuiksi rikkaan vanhan rouvan

testamentissa, mutta nämä epäkäytännölliset ihmiset sanoivat vain:

-- Emme mistään hinnasta voi luopua tytöistämme. Olimmepa sitten

rikkaita tai köyhiä, tahdomme olla yhdessä ja iloita toinen

toisistamme.

Vanha rouva ei puhunut heille pitkään aikaan sanaakaan, mutta kerran

hän sattui tapaamaan Jon erään ystävänsä luona; tytön lystikkäät

kasvot ja mutkaton käytös miellyttivät häntä ja hän ehdotti tälle

seuranaisen paikkaa.

Tällainen työ ei ollut ollenkaan Jon mieleen, mutta kun ei

parempaakaan ilmaantunut, hän otti kuitenkin paikan ja tuli kaikkien

suureksi ihmeeksi sangen hyvin toimeen äkeän sukulaisensa kanssa.

Silloin tällöin sattui myrskyisiä kohtauksia, ja kerran Jo lähti

kotiin selittäen ettei voisi kestää kauempaa, mutta Marchin täti

leppyi pian ja lähetti hakemaan häntä takaisin niin päättävästi, että

Jo ei voinut kieltäytyä, sillä syvimmässä sydämessään hän melkein

piti tuosta vanhasta kiukkuisesta tädistä.

Minä puolestani epäilen, että vetovoimana itse asiassa oli suuri

kirjasto, joka Marchin sedän kuoleman jälkeen oli jätetty tomun ja

hämähäkkien huomaan. Jo muisti vielä ystävällisen vanhan herran,

joka oli antanut hänen rakentaa rautateitä ja siltoja suurista

sanakirjoistaan, kertonut juttuja latinankielisten kirjojensa

lystikkäistä kuvista ja ostanut hänelle piparkakkuja tavatessaan

hänet kadulla. Hämärä, tomuinen huone, hyllyiltä tuijottavat

kipsikuvat, mukavat nojatuolit, karttapallot ja lopuksi paras

kaikista, kokonainen kirjaerämaa, jossa sai vaeltaa mielin määrin,

tekivät kirjaston Jolle oikeaksi taivaan valtakunnaksi.

Heti kun täti oli mennyt päivällislevolleen tai otti vastaan

vieraita, Jo syöksyi tähän hiljaiseen paikkaan, kyykistyi nojatuoliin

ja ahmi runoja, romaaneja, historiaa, matkakertomuksia ja

taidekirjoja todellisen lukutoukan tavoin. Mutta mikään onni ei kestä

kauan, ja juuri kun hän oli päässyt kertomuksen kohokohtaan, runon

ihanimpiin säkeisiin tai matkustajan jännittävimpään seikkailuun,

kuului kimeä ääni: "Josy-phine! Josyphine!" ja hänen täytyi jättää

paratiisinsa ja rientää kerimään lankaa, pesemään mäyräkoiraa tai

lukemaan Belshamin esseitä ääneen tuntikaupalla.

Jon kunnianhimoisena päämääränä oli tehdä jotakin loistavaa. Hänellä

ei ollut vielä aavistustakaan mitä se olisi, mutta aika osoittaisi

sen hänelle. Toistaiseksi hänen suurin surunsa oli se, ettei hän

saanut lukea, juosta eikä ratsastaa tarpeekseen. Kiihkeä luonto,

terävä kieli ja levoton mieli saattoivat hänet usein vaikeuksiin,

ja hänen elämänsä oli sarja alituista nousua ja laskua, sekä

hullunkurista että intomielistä.

Beth oli niin ujo, ettei hän voinut käydä koulua. Sitä oli kyllä

yritetty, mutta hän kärsi niin, että sai lopettaa ja lukea kotona

isänsä johdolla. Senkin jälkeen kun isä oli joutunut rintamalle

ja äidin kykyä ja tarmoa tarvittiin sotilaskotiyhdistyksessä,

Beth jatkoi uskollisesti omin neuvoin ja teki parhaansa. Hän oli

kätevä pikku olento ja auttoi Hannaa kodinhoidossa. Hänen päivänsä

olivat pitkät ja ikävät, mutta hän ei ollut yksin eikä joutilaana,

sillä hänen pieni maailmansa oli täynnä kuviteltuja olentoja, ja

luonnostaan hän oli ahkera kuin mehiläinen. Kuusi nukkea oli puettava

joka aamu, sillä Beth oli vielä lapsi ja rakasti lemmikkejään yhtä

hellästi kuin ennenkin. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan ehjää ja

kaunista, kaikki olivat olleet hylättyjä, kun Beth otti ne hoiviinsa,

sillä kun Meg ja Jo olivat vieraantuneet leluistaan, ne joutuivat

kaikki hänelle, koska Amy ei huolinut mitään vanhaa eikä rumaa. Sen

takia Beth hoiti niitä kaksin verroin hellemmin ja perusti sairaalan

kipeille nukeille.

Eräs hyvin surkeassa tilassa oleva nukkepahanen oli aikoinaan

kuulunut Jolle, ja vietettyään myrskyistä elämää se oli joutunut

lumppukoriin. Tästä kauheasta köyhäintalosta sen pelasti Beth. Koska

nukkeparalla ei ollut päälakea, Beth ompeli sille pienen sievän

lakin, ja koska molemmat käsivarret ja jalat olivat poikki, Beth

kietoi poloisen kokonaan pehmeisiin kapaloihin ja huolehti tuosta

parantumattomasta sairaasta kärsivällisesti.

Bethillä oli huolensa kuten muillakin, ja koska hän ei ollut mikään

enkeli, vaan hyvin inhimillinen pikkutyttö, hän itki usein 'pienen

itkun', kuten Jo sanoi, siksi että hän ei saanut ottaa soittotunteja

eikä hänellä ollut pianoa. Hän rakasti musiikkia ja soitti

harjoituksiaan niin kärsivällisesti vanhalla rämisevällä pianolla,

että tuntui kuin jonkun (ei kuitenkaan Marchin tädin!) olisi pitänyt

auttaa häntä. Mutta kukaan ei tehnyt sitä eikä kukaan nähnyt Bethin

kuivaavan kyyneliänsä keltaisilta koskettimilta, joista niin usein

lähti vain epäsointuja. Hän lauloi kuin leivonen työtä tehdessään,

ei koskaan kyllästynyt soittamaan äidille ja tytöille ja ajatteli

toiveikkaana päivästä päivään: Tiedän että joskus saan oman pianon,

jos olen kiltti.

Jos joku olisi kysynyt Amylta, mikä hänen elämänsä suurin onnettomuus

oli, hän olisi empimättä vastannut: "Nenäni".

Kun hän oli pikkulapsi, oli Jo kerran vahingossa pudottanut hänet

hiililaatikkoon, ja Amy väitti että tämä onnettomuus oli turmellut

hänen nenänsä iäksi. Se ei ollut suuri ja punainen, se oli vain

melkein litteä, ja nipistelipä sitä miten tahansa, siihen ei saanut

ylimyksellistä linjaa. Kukaan muu kuin Amy itse ei huomannut

siinä mitään vikaa, mutta hän itse tunsikin sen sitä syvemmin,

ja lohduttaakseen itseään hän piirusti kokonaiset arkit täyteen

kreikkalaisia neniä.

'Pikku Rafaelilla', kuten sisaret häntä nimittivät, oli ilmeiset

taipumukset piirustukseen, eikä hän koskaan ollut niin onnellinen

kuin piirustaessaan kukkia ja keijuja tai kuvittaessaan tarinoita.

Opettajat valittivat, että Amy laskentotunnilla täytti taulunsa

eläinkuvilla ja jäljensi karttoja karttakirjansa tyhjille

sivuille. Onnettomina hetkinä hänen kirjojensa välistä tippui mitä

lystikkäimpiä pilakuvia. Hän luki läksynsä niin hyvin, kuin taisi

ja osasi välttää nuhteita ja rangaistuksia käyttäytymällä muuten

mallikelpoisesti.

Amy oli toveriensa suuressa suosiossa, sillä hän oli luonnoltaan

kiltti ja hänellä oli onnellinen taito miellyttää ilman ponnistuksia.

Hänen sievisteleviä eleitään ihailtiin suuresti samoin kuin hänen

taitojaankin, sillä Amy osasi myös soittaa kaksitoista pientä

kappaletta ja lukea ranskaa ääntäen väärin vain kaksi kolmannesta

sanoista. Hänen tapanaan oli sanoa surkealla äänellä: "Kun isä oli

rikas, teimme niin ja niin", mikä oli hyvin liikuttavaa, ja tytöt

pitivät hänen omatekoisia sanojaan kaiken hienouden huippuna.

Amy oli hyvää vauhtia tulemassa pilatuksi, sillä kaikki hemmottelivat

häntä ja hänen taipumuksensa turhamaisuuteen ja itsekkyyteen saivat

rauhassa kasvaa. Eräs seikka oli kuitenkin omiaan hillitsemään hänen

turhamaisuuttaan: hänen täytyi pitää serkkunsa vaatteita. Sattui

vielä niin, että Florencen äidillä ei ollut hitustakaan makua, ja

Amy kärsi kauheasti, kun hänen täytyi pitää punaista lakkia sinisen

asemesta, pukuja, joiden väri ei sopinut hänelle, ja hullunkurisia

esiliinoja. Ne olivat kaikki hyvää kangasta, hyvin tehtyjä ja vähän

käytettyjä, mutta Amyn taiteellista silmää ne kiusasivat suuresti.

Tänä talvena hänen koulupukunsa oli tummanpunaista kangasta, jossa

oli keltaisia pilkkuja.

-- Ainoa lohdutukseni on, että äiti ei sentään tee laskoksia

hameisiini silloin kun olen häijy, hän sanoi Megille kyynelet

silmissä. -- Maria Parkin äiti tekee. Voi, se on todella kauheata,

sillä hänen hameensa ulottuu vain polviin asti eikä hän voi tulla

kouluun. Kun ajattelen sellaista alennustilaa, tunnen että voin

kestää litteän nenäni ja punaisen pukuni, vieläpä keltaiset pilkutkin.

Meg oli Amyn uskottu ja neuvonantaja, ja vastakohtien omituisen

vetovoiman vaikutuksesta vallitsi samanlainen suhde Jon ja hiljaisen,

lempeän Bethin välillä. Vain Jolle ujo sisar kertoi ajatuksensa, ja

tietämättään Beth vaikutti isoon rasavilliin sisareensa enemmän kuin

kukaan muu perheen jäsen. Molemmat vanhemmat tytöt merkitsivät hyvin

paljon toisilleen, mutta kumpikin otti yhden nuoremman siipiensä

suojiin ja hoivasi häntä omalla tavallaan 'leikkien äitiä'.

-- Onko kenelläkään mitään kerrottavaa? Tämä on ollut niin

viheliäinen päivä että palan halusta kuulla jotakin hauskaa, sanoi

Meg, kun he istuivat illalla käsitöittensä ääressä.

-- Minulla oli mainio kohtaus tädin kanssa tänään, ja koska minä

vedin pitemmän korren, kerron asian teille, aloitti Jo, jonka suurin

huvi oli kertoa juttuja. -- Luin ääneen tuota iankaikkista Belshamia

ja tein ääneni surisevaksi ja yksitoikkoiseksi kuten tavallisesti.

Silloin nähkääs täti pian nukahtaa ja minä vedän kätköistäni jonkin

hauskan kirjan, jota luen vimmatusti kunnes hän herää. Tekeydyin

nytkin uneliaaksi, ja ennen kuin hän alkoi nuokkua, haukottelin niin

perusteellisesti, että hän kysyi mitä ajattelin, kun avasin suuni

niin suureksi, että olisin voinut niellä koko kirjan.

"Jospa voisinkin, silloinhan pääsisin siitä", minä sanoin ja koetin

näyttää mahdollisimman viattomalta.

Silloin hän piti minulle pitkän saarnan kaikista synneistäni ja käski

minun miettiä niitä sillä aikaa kun hän torkahtaisi hetkisen. Hän

ei koskaan tule tajuihinsa vallan äkkiä, ja heti kun hänen myssynsä

alkoi nuokkua kuin liian raskas daalia, sieppasin 'Wakefieldin

kappalaisen' taskustani ja aloin lukea aika kyytiä, toinen silmä

'kappalaisessa', toinen tädissä. Pääsin juuri siihen paikkaan missä

kaikki putoavat jokeen, ja silloin unohdin itseni ja aloin nauraa

ääneen. Täti heräsi, ja koska hän aina nukahdettuaan on säyseämpi

kuin muuten, hän käski minua lukemaan kappaleen siitä saadakseen

nähdä, minkä tyhjänpäiväisen kirjan asetin arvokkaan ja opettavaisen

Belshamin edelle. Tein parhaani, ja hän piti siitä, vaikka sanoikin

vain: "En minä ymmärrä mistä siinä on puhe. Ala alusta, lapsi." Minä

kerroin alusta ja tein Primrosen herrasväen niin mielenkiintoiseksi

kuin suinkin voin. Kerran olin ilkeä ja pysähdyin jännittävässä

paikassa sanoen nöyrästi:

"Pelkään että tämä väsyttää tätiä. Ehkä lopetan jo." Hän otti

kutimensa, joka oli pudonnut hänen käsistään, lähetti tuiman katseen

silmälasiensa takaa ja sanoi lyhyeen tapaansa: "Lue luku loppuun

äläkä ole nenäkäs, hyvä neiti."

-- Eikö hän tunnustanut, että se oli hänestä hauskaa? kysyi Meg.

-- Vielä mitä, hän antoi arvokkaan ja opettavaisen Belshamin levätä,

ja kun palasin hakemaan käsineitäni, hän oli jo niin syventynyt

'kappalaiseen' ettei kuullut, kuinka nauroin ja hyppelin eteisessä

ajatellen niitä hyviä päiviä, jotka nyt ovat tulossa. Kuinka

miellyttäväksi hän voisikaan tehdä elämänsä, jos vain tahtoisi! Enpä

juuri kadehdi häntä, sillä loppujen lopuksi rikkailla näyttää olevan

yhtä paljon vastuksia kuin köyhilläkin, lisäsi Jo.

-- Tuosta muistan, sanoi Meg, että minullakin on jotakin kerrottavaa.

Minun kertomukseni ei ole yhtä hauska kuin Jon, mutta ajattelin sitä

paljon kotiin tullessani. Kun tulin Kingille tänään, kaikki olivat

hyvin kiihtyneitä, ja yksi lapsista kertoi minulle, että heidän

vanhin veljensä oli tehnyt jotakin kauheata ja että isä oli ajanut

hänet pois kotoa. Kuulin rouva Kingin itkevän ja herra Kingin puhuvan

hyvin kovalla äänellä, ja Grace ja Ellen käänsivät kasvonsa pois

kulkiessaan ohitseni, etten näkisi, kuinka punaiset heidän silmänsä

olivat. En tietysti kysynyt mitään, mutta minun tuli niin sääli heitä

ja olin melkein iloinen, kun meillä ei ole yhtään hurjaa veljeä, joka

tekisi kauheita asioita ja tuottaisi häpeää perheelle.

-- Minusta häväistysjutut koulussa ovat paljon surettavampia kuin

kaikki mitä pahat pojat voivat tehdä.

Amy pudisti päätään kuin hän olisi hyvinkin kokenut.

-- Susie Perkins tuli tänään kouluun ihastuttava punainen

karneolisormus sormessaan. Se oli ihana sormus, ja minä olin oikein

kateellinen hänelle. No niin, hän piirsi pilakuvan herra Davisista,

teki hänelle jättiläiskokoisen nenän ja kyttyrän selkään ja pani

suusta tulemaan paperiliuskan, johon oli kirjoitettu: "Nuoret neidit,

minä pidän teitä silmällä." Me nauroimme juuri kuvaa, kun huomasimme

äkkiä herra Davisin todella pitävän meitä silmällä. Hän käski

Susiea tuomaan taulunsa hänelle. Susie oli puolikuollut pelosta, ja

-- oi, ajatelkaa, mitä herra Davis teki! Hän otti Susiea korvasta

-- korvasta! eikö se ole ennen kuulumatonta? -- ja talutti hänet

opettajanpöydän luo ja antoi hänen seisoa siellä puolen tuntia ja

pitää taulua kädessään niin että kaikki saattoivat nähdä sen.

-- Eivätkö tytöt nauraneet kuvaa? kysyi Jo, jota asia huvitti

suuresti.

-- Nauraneet? Ei ainoakaan. He istuivat hiljaa kuin hiiret, ja Susie

itki neljännestunnin ajan, ihan varmasti. Silloin en kadehtinut

häntä, sillä tiedän ettei kokonainen vuori karneolisormuksia voisi

tehdä minua onnellisemmaksi tuollaisen jälkeen. En koskaan, koskaan

pääsisi niin kuolettavan häväistysjutun yli.

Ja Amy jatkoi työtänsä tietoisena hyveistään ja ylpeänä siitä, että

oli onnistunut lausumaan kaksi pitkää sanaa yhdessä henkäyksessä.

-- Minä näin tänä aamuna tapauksen josta pidin, sanoi Beth ja

järjesti puhuessaan Jon ompelulipasta, jossa tavarat olivat sikin

sokin. -- Aioin kertoa sen päivällisellä, mutta unohdin. Mennessäni

kalakauppaan Hannan asialle siellä oli herra Laurence, mutta hän

ei nähnyt minua, sillä minä pysyttelin kalasammion takana ja hän

puhui kauppiaan kanssa. Silloin tuli joku köyhä nainen sanko ja

riepu kädessään ja kysyi kauppiaalta, eikö hän saisi vähän kaloja

jos pesisi myymälän lattian, sillä hän oli työtön eikä tiennyt mitä

antaisi päivälliseksi lapsilleen. Kauppias vastasi kiireissään

melko tylysti: "Ei", ja nainen aikoi mennä pettyneenä pois. Silloin

herra Laurence onki sammiosta ison kalan keppinsä käyrällä päällä

ja ojensi sen hänelle. Nainen hämmästyi kovin, otti kalan suoraan

syliinsä ja kiitti kiittämistään herra Laurencea. Tämä käski hänen

mennä keittämään sen, ja nainen lähti onnellisena pois. Eikö herra

Laurence ollutkin jalo? Voi, kuinka tuo nainen näytti lystikkäältä

pitäessään isoa kalaa sylissään ja toivottaessaan taivaan siunausta

herra Laurencelle.

Naurettuaan Bethin kertomukselle tytöt pyysivät äitiään kertomaan

jotakin, ja mietittyään hetken hän sanoi vakavana:

-- Kun tänään istuin yhdistyksen huoneistossa ja leikkasin

flanellitakkeja, olin hyvin levoton isän puolesta ja mietin,

kuinka yksin ja avuttomiksi jäisimme, jos hänelle tapahtuisi

jotakin. Ei ollut viisasta ajatella niin, mutta en mahtanut sille

mitään. Olin hyvin suruissani, kunnes eräs vanha mies tuli sisään

tilaamaan joitakin vaatekappaleita. Hän istahti lähelleni ja aloin

puhella hänen kanssaan, sillä hän näytti köyhältä ja väsyneeltä ja

huolestuneelta.

"Onko teillä poikia rintamalla?" kysyin.

"Kyllä, hyvä rouva. Minulla oli neljä, mutta kaksi on kaatunut, yksi

on vankina, ja nyt matkustan viimeisen luo, joka makaa haavoittuneena

eräässä Washingtonin sairaalassa", hän vastasi tyynesti.

"Te olette antanut paljon maallenne", sanoin ja tunsin säälin sijasta

kunnioitusta häntä kohtaan.

"En hiukkaakaan enemmän kuin minun täytyi. Olisin mennyt itse, jos

minusta olisi ollut jotakin hyötyä."

Hän puhui niin kauniisti, näytti niin rehelliseltä ja iloitsi

voidessaan antaa kaikkensa, että häpesin itseäni. Minä olin antanut

yhden miehen ja pidin sitä paljona, hän antoi neljä nurkumatta.

Minulla oli tyttöni kotona luonani, ja hänen viimeinen poikansa

odotti peninkulmien takana kenties vain sanoakseen hänelle hyvästi!

Tunsin itseni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi ajatellessani omaa

osaani, että tein sievän vaatemytyn, annoin hänelle vähän rahaa ja

kiitin sydämestäni häntä saamastani opetuksesta.

-- Kerro vielä jotakin, äiti, jotakin opettavaista, niin kuin

äskenkin, sanoi Jo hetken kuluttua. -- Minusta on hauska ajatella

kertomuksia, jos ne ovat tosia eivätkä liian saarnamaisia.

Rouva March hymyili ja aloitti heti, sillä hän oli jo vuosikausia

tottunut kertomaan tarinoita pienelle kuulijakunnalleen ja tiesi mikä

kiinnosti heitä.

-- Oli kerran neljä tyttöä, joilla oli kylliksi ruokaa ja juomaa ja

vaatteita, paljon hauskuutta ja iloja, hyviä ystäviä ja vanhemmat,

jotka rakastivat heitä hellästi, ja kuitenkaan he eivät olleet

tyytyväisiä.

(Tässä kuulijat vilkuilivat toisiinsa salaa ja alkoivat ommella hyvin

ahkerasti.)

Nämä tytöt tekivät monta oivallista päätöstä, mutta eivät jaksaneet

pitää niitä aina ja sanoivat alituisesti: "Jospa meillä olisi sitä ja

sitä", tai "Jospa saisimme tehdä niin" unohtaen kokonaan mitä kaikkea

heillä jo oli ja kuinka paljon hauskaa he saivat tehdä. Niinpä he

kysyivät eräältä vanhalta naiselta jotakin taikakeinoa, joka tekisi

heidät onnellisiksi, ja tämä sanoi: "Kuinka olette tyytymättömiä,

ajatelkaa kaikkea sitä hyvää mikä teillä on ja olkaa kiitollisia

siitä."

(Tässä Jo katsahti ylös ikään kuin sanoakseen jotain, mutta muutti

mielensä huomatessaan, ettei kertomus vielä ollut lopussa.)

Koska he olivat järkeviä tyttöjä, he päättivät kokeeksi seurata

neuvoa ja saivat nähdä pian ihmeekseen, kuinka hyvin kaikki kävi.

Yksi heistä huomasi, että raha ei voi estää surua ja häpeää

tunkeutumasta rikkaaseen kotiin, toinen, että hän nautti paljon

enemmän nuoruudestaan, terveydestään ja hyvästä tuulestaan kuin

eräs kivulloinen, äreä vanha rouva kaikista mukavuuksistaan, kolmas

huomasi, että vaikka kotityöt olivatkin ikäviä, oli vielä monin

verroin raskaampaa käydä kerjäämässä päivällistään, ja neljäs

ymmärsi, ettei karneolisormuskaan ollut hyvän käytöksen veroinen.

Niinpä he päättivät lakata valittamasta, iloita siitä hyvästä jonka

omistivat ja koettaa olla sen arvoisia, niin ettei sitä otettaisi

heiltä pois. Eikä heidän varmasti koskaan tarvinnut katua sitä, että

olivat seuranneet vanhan vaimon neuvoa.

-- Kylläpä olet ovela, äiti, kun käännät omat kertomuksemme meitä

vastaan ja tarinan asemesta annat meille saarnan, huudahti Meg.

-- Minä pidän tuollaisista saarnoista. Sellaisia isäkin aina kertoi,

sanoi Beth miettiväisenä ja asetti neulat Jon tyynyssä suoriin

riveihin.

-- Minä aion tästä lähtien olla entistä huolellisempi, sillä sain

varoituksen Susien lankeemuksesta, sanoi Amy hurskaasti.

-- Me tarvitsemme tuon läksyn emmekä unohda sitä. Jos unohdamme,

saa äiti sanoa meille niin kuin vanha Chloe 'Setä Tuomon tuvassa':

"Ajatelkaa syntejänne, lapset, ajatelkaa syntejänne", lisäsi Jo, joka

auttamatta huomasi jotakin lystikästä jokaisessa saarnassa, vaikka

hän kätkikin sanat aivan yhtä syvälle sydämeensä kuin muutkin.

5.