Tuo suuri talo osoittautui oikeaksi Ihanaksi Linnaksi, vaikka
kuluikin aikaa ennen kuin kaikki pääsivät sisään ja varsinkin Bethin
mielestä oli kauheata kulkea leijonien ohi. Vanha herra Laurence oli
suurin leijona, mutta kun hän oli käynyt rouva Marchin luona, sanonut
jotakin ystävällistä tai hauskaa jokaiselle tytölle ja puhellut
vanhoista asioista heidän äitinsä kanssa, ei kukaan enää pelännyt
häntä paitsi ujo Beth.
Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie
rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia,
joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian,
että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi
osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä
ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä,
jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä
tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan
ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli
antoi enemmän.
Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi
ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän
taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'.
Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon
yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut,
mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä
heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai
hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja
piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken
oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä
Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.
-- Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko
myöhemmin, sanoi vanha herra. -- Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo,
että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua.
Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa
kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo
niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa
tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen
hyväkseen kuin me muut yhteensä.
Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia,
rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa
ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai
kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti
uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran
vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä
pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon
herraa erinomaisesti.
Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut
rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi
lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen
ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa
takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät
pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei
hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden.
Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.
Vihdoin asia tuli salaperäisellä tavalla herra Laurencen korviin.
Eräällä lyhyellä käynnillään rouva Marchin luona hän johti taitavasti
puheen musiikkiin ja kertoi suurista laulajista ja hienoista
uruista, joita oli kuullut soitettavan, ja höysti kertomustaan niin
ihastuttavilla kaskuilla, ettei Beth enää malttanut pysyä nurkassaan,
vaan hiipi kuin lumottuna lähemmäksi. Vanhan herran tuolin takana
hän pysähtyi ja kuunteli suuret silmät selkoselällään ja posket
kiihtymyksestä punaisina keskustelua, joka avasi hänelle aivan uusia
maailmoja.
Kiinnittämättä häneen huomiota enempää kuin kärpäseen herra Laurence
kertoi edelleen Laurien soittotunneista ja sanoi äkkiä rouva
Marchille, aivan kuin asia olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä:
-- Musiikki ei kiinnosta poikaa juuri nyt, ja olen iloinen siitä,
sillä hän oli ihastumassa siihen liiaksi. Eikö joku tytöistä tahtoisi
silloin tällöin käydä soittamassa flyygeliä, vain sen verran että se
pysyy vireessä?
Beth otti askelen eteenpäin ja puristi käsiään lujasti yhteen
voidakseen olla taputtamatta niitä, sillä ajatus että hän saisi
käydä soittamassa tuota ihanaa konetta melkein salpasi hänen
henkensä. Ennen kuin rouva March ehti vastata, herra Laurence jatkoi
nyökäyttäen päätään salaperäisesti hymyillen:
-- Ei heidän tarvitse nähdä tai puhutella ketään, vaan pistäytykööt
talossa omia aikojaan milloin vain. Minä vietän suurimman osan
päivästä työhuoneessani toisessa päässä taloa, Laurie on paljon
ulkona eivätkä palvelijat koskaan käy salissa yhdeksän jälkeen.
Hän nousi ikään kuin lähteäkseen ja sanoi lopuksi:
-- Olkaa hyvä ja kertokaa nuorille neideille mitä olen sanonut, ja
jos he eivät viitsi tulla -- niin, mitä sitten.
Silloin pieni käsi hiipi hänen käteensä ja Beth katsoi häneen
kiitollisuudesta loistavin silmin ja sanoi vakavaan, ujoon tapaansa:
-- Oi, kyllä he viitsivät -- he tulevat hyvin, hyvin mielellään.
-- Oletko sinä se musikaalinen tyttö? kysyi vanhus ilman mitään
pelottavaa "häh"-äännähdystä ja katsoi häneen hyvin ystävällisesti.
-- Minä olen Beth. Minä pidän soitosta tavattomasti ja tulen kyllä,
jos olette ihan varma, ettei kukaan kuule minua -- eikä häiriinny,
hän lisäsi peläten olevansa epäkohtelias ja vapisten omaa rohkeuttaan.
-- Ei yksikään sielu, lapsi. Talo on tyhjä puolen päivää, niin että
tule vain ja rummuta niin paljon kuin ikinä jaksat. Minä olen siitä
vain iloinen.
Beth punastui kuin ruusu kohdatessaan vanhan herran ystävällisen
katseen. Tällä kertaa hän ei pelännyt, vaan pusersi kiitollisena
vanhuksen suurta kättä. Vanha herra silitti kevyesti hänen tukkaansa
ja kumartui suutelemaan häntä sanoen hiljaa:
-- Minulla oli kerran pieni tyttö, jolla oli tuollaiset silmät.
Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! -- Hyvästi, rouva March.
Ja hän riensi pois.
Beth vietti ensimmäiset riemun ja haltioitumisen hetket äitinsä
kanssa, sitten hän syöksyi yläkertaan kertomaan suurta uutistaan
sairaalle nukkeperheelle, sillä tytöt olivat poissa kotoa. Kuinka
heleästi hän lauloikaan sinä iltana -- kuin leivonen.
Seuraavana päivänä, nähtyään sekä vanhan että nuoren herran lähtevän
ulos Beth pujahti sisään sivuovesta ja meni hiljaa kuin hiiri saliin,
jossa hänen palvontansa kohde sijaitsi. Aivan sattumalta -- tietenkin
-- oli flyygelin kannella pari vihkoa helppoja, kauniita kappaleita,
ja vapisevin sormin, pysähtyen joka hetki arasti kuuntelemaan, Beth
kosketti vihdoin suurta soittokonetta. Siinä samassa hän unohti
pelkonsa, itsensä ja kaiken muunkin sen sanomattoman nautinnon
tähden, jota soitto tuotti hänelle, sillä se oli kuin rakastetun
ystävän ääni.
Hän soitti kunnes Hanna tuli hakemaan häntä kotiin päivälliselle,
mutta ruoka ei maistanut, eikä hän voinut kuin istua ja hymyillä
autuaasti koko maailmalle.
Tämän jälkeen vilahti pieni ruskea hilkka pensasaidan taakse harva se
päivä, ja suuressa salissa vieraili onnellinen nuori tyttö, joka tuli
ja meni näkymättömänä kuin henki.
Beth ei aavistanut, että herra Laurence avasi usein työhuoneensa
oven kuunnellakseen noita vanhoja lauluja, joihin hän oli mieltynyt;
hän ei koskaan nähnyt, miten Laurie vartioi käytävissä ja karkotti
palvelijat pois, hän ei tullut ajatelleeksi, että etydit ja uudet
laulut oli pantu nuottitelineelle juuri häntä varten, ja kun vanha
herra keskusteli hänen kanssaan musiikista joskus kotona, hän
ajatteli vain kuinka kiltti tämä oli puhellessaan asioista, jotka
hänelle olivat kaikki kaikessa. Hän nautti sydämensä pohjasta, sillä
hänen hartain toiveensa oli nyt täyttynyt.
Ehkä juuri siksi, että hän oli niin kiitollinen tästä onnesta, hän
sai toisen vielä suuremman.
-- Äiti, minä aion ommella herra Laurencelle tohvelit. Hän on hirveän
ystävällinen; minun täytyy jotenkin kiittää häntä enkä keksi muuta.
Voinko tehdä sen? kysyi Beth muutamia viikkoja herra Laurencen
merkitsevän vierailun jälkeen.
-- Voit kyllä, kultaseni. Se on oikein sopiva tapa kiittää häntä.
Tytöt kyllä auttavat sinua ompelemisessa, ja minä maksan aineet,
vastasi rouva March, jonka mielestä oli erityisen hauskaa suostua
Bethin pyyntöihin, koska hän pyysi hyvin harvoin mitään itselleen.
Monien Megin ja Jon kanssa käytyjen vakavien keskustelujen jälkeen
valittiin kangas, ostettiin aineet ja työ aloitettiin. Kimppu tummia,
mutta iloisia orvokkeja purppuraisella pohjalla katsottiin sekä
sopivaksi että kauniiksi, ja Beth ahersi aamusta iltaan levähtäen
vain silloin tällöin vaikeimpien kirjailujen jälkeen. Hän käytti
näppärästi neulaa, ja tohvelit valmistuivat ennen kuin kukaan ehti
kyllästyä niihin. Sitten hän kirjoitti hyvin lyhyen ja koruttoman
kirjeen ja onnistui Laurien avulla jättämään lahjansa kirjaston
pöydälle eräänä aamuna ennen kuin vanha herra oli noussut.
Kun lahjan aiheuttama jännitys oli ohi, odotti Beth mitä tuleman
pitäisi. Koko päivä kului ja osa seuraavaakin ennen kuin mitään
kuului, ja hän alkoi jo pelätä loukanneensa omituista vanhaa
ystäväänsä. Toisen päivän iltapuolella hän meni ulos asialle ja vei
Joanna-nuken, tuon sairaimman kaikista, jokapäiväiselle kävelylle.
Palatessaan kotikatua pitkin hän näki kolme, ei, neljä päätä
arkihuoneen ikkunassa, hänelle viittoiltiin innokkaasti ja iloiset
äänet huusivat:
-- Kirje vanhalta herralta! Tule pian lukemaan!
-- Oi, Beth, hän on lähettänyt sinulle... aloitti Amy huitoen
käsillään, mutta ei päässyt pitemmälle, sillä Jo sulki samassa
ikkunan.
Beth riensi kiihtyneenä eteenpäin. Ovella sisaret tarttuivat häneen
ja kantoivat hänet riemusaatossa sisään huutaen kaikki yhdestä suusta:
-- Katso tuonne, katso tuonne!
Beth katsoi ja kalpeni mielenliikutuksesta, hämmästyksestä ja
riemusta, sillä siinä oli pieni piano, jonka kiillotetulla kannella
oli neiti Elisabeth Marchille osoitettu kirje.
-- Minulleko? henkäisi Beth ja tarttui Johon, sillä hänen jalkojaan
heikotti. Tämä kävi melkein yli hänen voimiensa.
-- Sinulle, kultaseni! Eikö se ole suurenmoista? Eikö hän ole
maailman herttaisin vanha herra? Avain on kirjeessä. Emme avanneet
sitä, mutta pakahdumme uteliaisuudesta, jollemme pian saa tietää mitä
hän sanoo.
-- Lue sinä, minä en voi. Käteni aivan vapisevat. Oh, se on liian
ihanaa. Ja Beth kätki kasvonsa Jon esiliinaan vallan huumautuneena.
Jo avasi kirjeen ja alkoi nauraa, sillä ensimmäiset sanat, jotka hän
näki, olivat "Rakas Madam --".
-- Kuinka hienoa! Jospa joku kirjoittaisi minullekin noin! sanoi Amy,
joka piti tuota vanhanaikaista muotoa kerrassaan ylhäisenä.
"Minulla on ollut monta paria tohveleita elämässäni, mutta
mitkään eivät ole miellyttäneet minua niin suuresti kuin Teidän
antamanne", Jo jatkoi lukemistaan. "Orvokki on lempikukkani,
ja nämä muistuttavat minua aina herttaisesta antajasta. Tahdon
aina maksaa kiitollisuudenvelkani, ja tiedän että sallitte
'vanhan herran' lähettää Teille esineen, joka kerran on kuulunut
hänen menettämälleen pienelle pojantyttärelle. Sydämestäni
kiittäen ja toivottaen kaikkea hyvää