-- Jo! Jo! Missä sinä olet? huusi Meg ullakon portaiden alapäästä.
-- Täällä, vastasi käheä ääni ylhäältä, ja juostuaan portaat ylös
Meg näki sisarensa, joka istui vanhalla kolmijalkaisella sohvalla
päivänpaisteisen ikkunan edessä kääriytyneenä suureen huiviin ja luki
'Redcliffen perillistä' mutustaen omenoita ja vuodattaen runsaita
kyyneliä.
Tämä oli Jon lempinurkka, jonne hän mielellään vetäytyi omenien ja
hauskan kirjan pariin nauttimaan hiljaisuudesta ja lähistöllä asuvan
kesyn rotan seurasta. Megin tullessa näkyviin pakeni rotta, joka ei
vähääkään pelännyt Jota. Jo pyyhkäisi kyynelet poskiltaan ja odotti
mitä tuleman piti.
-- Katsohan: kutsukortti rouva Gardinerilta huomisillaksi! huusi Meg
heiluttaen kallisarvoista paperia ilmassa ja ryhtyen sitten lukemaan
sitä suureen ääneen.
-- Rouva Gardiner olisi iloinen, jos neiti March ja neiti Josephine
voisivat tulla hänen luokseen pieniin kutsuihin uudenvuoden aattona!
Äiti päästää meidät mielellään, mutta mitä panemme yllemme?
-- Mitä sinä kysyt, kun aivan hyvin tiedät, ettemme voi panna muuta
kuin popliinipukumme, vastasi Jo suu täynnä. -- Eihän meillä ole
muuta.
-- Jospa ihmisellä olisi oikea silkkipuku! huokasi Meg. -- Äiti sanoo
että saan ehkä sitten kun täytän kahdeksantoista, mutta kaksi vuotta
on kokonainen ikuisuus silloin kun odottaa jotakin.
-- Ei kukaan arvaa, että pukumme eivät ole silkkiä; ne kelpaavat
meille ihan hyvin. Sinunhan on kuin uusi. Mutta unohdin että minä
poltin omaani pahan jäljen. Mitä ihmettä minä teen? Palanut kohta
näkyy pahasti eikä sitä saa mitenkään piiloon.
-- Sinun täytyy istua mahdollisimman paljon paikoillasi niin ettei
kukaan näe selkääsi. Edestähän puku on vallan hyvä. Minä ostan uuden
nauhan tukkaani, ja äiti kyllä lainaa minulle pienen helmineulansa,
ja uudet tanssikenkäni ovat hurmaavat, ja käsineet menettelevät,
vaikka ne eivät olekaan niin sievät kuin tahtoisin.
-- Minä olen saanut mehutahroja omiini, niin että minun kai pitää
mennä ilman, sanoi Jo, joka ei koskaan välittänyt suuria vaatteistaan.
-- Sinulla täytyy olla käsineet, muuten minä en lähde mukaan, sanoi
Meg päättävästi. -- Käsineet ovat tärkeämmät kuin mikään muu.
-- Sitten minun täytyy jäädä kotiin.
-- Et voi pyytää äidiltä uusia, ne maksavat paljon ja sinä olet
kauhean huolimaton. Ovatko entiset aivan käyttökelvottomat? kysyi Meg
huolissaan.
-- Voin pitää niitä rutistettuina kourassani niin ettei kukaan näe
kuinka tahraiset ne ovat, se on ainoa keino. Tai nytpäs tiedän --
pidämme molemmat toisessa kädessä yhden hyvän hansikkaan ja toisessa
likaisen rutistettuna. Vai mitä ajattelet?
-- Sinun kätesi ovat suuremmat kuin minun. Hansikkaani venyy varmasti
kauheasti, aloitti Meg, jolle käsineet olivat arka kohta.
-- Sitten menen ilman. En välitä siitä mitä ihmiset sanovat! Jo otti
kirjan käteensä.
-- No kyllä sinä saat sen, jos pidät sitä siististi ja käyttäydyt
hyvin. Et saa seisoa kädet selän takana etkä tuijottaa ihmisiä etkä
sanoa: "Kristoffer Kolumbus!" Muistatko?
-- Ole huoletta, minä kökötän säädyllisenä kuin liemikulho. Mene nyt
vastaamaan kutsukorttiin ja anna minun lukea loppuun tämä ihana kirja.
Ja niin Meg lähti vastaamaan kutsukorttiin 'erittäin kiitollisena' ja
tarkastamaan pukuaan. Laittaessaan ainoata pitsiröyhelöään kuntoon
hän laulaa liverteli iloissaan. Jo puolestaan lopetti kertomuksensa,
söi neljä omenaa ja piti hauskaa rottansa kanssa.
Olohuone oli uudenvuoden aattona tyhjänä, sillä nuoremmat tytöt
toimittivat kamarineitojen virkaa, kun molemmat vanhemmat olivat
syventyneet äärettömän tärkeään tehtävään, 'pukeutumaan iltaa
varten'. Kerran täytti väkevä palaneen käry huoneen. Meg tahtoi
muutaman kiharan otsalleen, ja Jo oli ryhtynyt kähertäjän toimeen.
-- Pitääkö siitä nousta tuollainen höyry? kysyi Beth sängyn reunalla
istuen.
-- Hiukset ovat vain vähän kosteat, siitä se johtuu, Jo selitti.
-- Kumma haju! Aivan kuin höyhenet palaisivat, huomautti Amy
ravistaen ylimielisenä omia kauniita kiharoitaan.
-- Kas noin, nyt otan paperit pois ja saatte nähdä kokonaisen pilven
pieniä kiharoita, sanoi Jo ja pani sakset syrjään.
Hän otti paperit pois, mutta häivettäkään kiharapilvestä ei tullut
näkyviin, sillä hiukset seurasivat paperien mukana ja kauhistunut
kähertäjä laski rivin pieniä kärventyneitä suortuvia pöydälle uhrinsa
eteen.
-- Oi voi voi! Mitä olet tehnyt? Kaikkihan on pilalla! En voi mennä
minnekään! Tukkani, voi minun tukkani, vaikeroi Meg katsellen
epätoivoissaan epätasaisia otsahaiveniaan.
-- Siinä taaskin huono onneni! Sinun ei olisi pitänyt pyytää minua,
minähän pilaan aina kaiken. Olen kauhean pahoillani, mutta sakset
olivat liian kuumat. Kylläpä minä nyt keitin kauniin sopan! voihki Jo
katsellen kärventyneitä hiustupsuja ja vuodattaen katumuksen kyyneliä.
-- Eihän se ole pilalla, kampaa ja sido nauhat niin että niiden päät
ulottuvat otsalle. Se on viimeistä muotia, lohdutti Amy.
-- Se on oikein minulle, kun tahdoin olla hieno. Voi, kunpa olisin
jättänyt tukkani rauhaan! huudahti Meg kiihkeästi.
-- Sitä minäkin, se oli niin kaunis ja kiiltävä. Mutta kyllä se pian
taas kasvaa, sanoi Beth ja tuli suutelemaan ja lohduttamaan kerittyä
lammasta.
Erinäisten pienien onnettomuuksien jälkeen Meg oli vihdoin valmis, ja
sitten koko perhe ryhtyi yhteisvoimin pukemaan ja kampaamaan Jota.
Tytöt olivat hauskan näköisiä yksinkertaisissa puvuissaan. Megin
puku oli hopeanharmaa, sitä koristi helmineulalla kiinnitetty
pitsiröyhelö, ja tukassa oli sininen samettinauha. Jolla oli
kastanjanruskea puku, jossa oli kova, yksinkertainen pellavakaulus
ja koristeena pari valkeata päivänkukkaa. Kumpainenkin pani toiseen
käteensä vaalean hansikkaan ja piti tahraista kokoonkäärittynä
toisessa. Kaikki vakuuttivat että yleisvaikutelma oli erinomainen.
Tosin Megin korkeakorkoiset tanssikengät olivat hyvin ahtaat ja
vaivasivat aika lailla, vaikka hän ei tahtonutkaan sitä tunnustaa, ja
Jon yhdeksäntoista hiusneulaa tuntuivat menevän suoraan pään sisään
-- mutta hyvänen aika, mitäpä ei ihminen kärsisikään ollakseen hieno!
-- Pitäkää hauskaa, kultaseni, sanoi rouva March, kun sisarukset
valmistautuivat lähtöön. -- Älkää syökö kovin paljon illallista ja
tulkaa kotiin yhdeltätoista, heti kun lähetän Hannan hakemaan.
Kun portti paukahti kiinni, kuului eräästä ikkunasta huuto:
-- Tytöt, tytöt, onko teillä molemmilla puhdas nenäliina?
-- On, on, ihkasen puhdas, ja Meg on pannut hajuvettä omaansa, huusi
Jo ja lisäsi nauraen: -- Äiti ei varmasti unohtaisi tuota kysymystä,
vaikka juoksisimme maanjäristystä pakoon.
-- Se on aivan paikallaan, sillä hieno nainen tunnetaan aina
kengistään, käsineistään ja nenäliinastaan, vastasi Meg tietävästi.
-- Muista nyt vain pitää palanut kohta piilossa, Jo. Onko vyöni
hyvin? Näyttääkö tukkani kovin kauhealta? tuskitteli Meg kääntyessään
peilin luota rouva Gardinerin eteisessä, jossa hän oli viimeistellyt
itseään huolellisesti ja kauan.
-- Tiedän kyllä että unohdan. Jos näet minun tekevän jotakin hullua,
niin viittaa kädelläsi. Lupaatko sen? Jo sysäsi kauluksensa suoraan
ja sipaisi tukkaansa harjalla.
-- En, viittaaminen ei sovi hienoille neideille. Mutta minä kohotan
kulmakarvojani jos jokin on hullusti ja nyökäytän päätäni jos
käyttäydyt hyvin. Pidä nyt selkäsi suorana ja ota lyhyitä askelia.
-- Kuinka voit oppia kaikki oikeat tavat. Minä en ikinä oppisi.
Kuule, eikö tuo soitto ole hauskaa?
Tytöt menivät sisään, mutta tunsivat itsensä hieman ujoiksi, sillä
he kävivät harvoin tanssiaisissa, ja nämäkin pienet kodikkaat kutsut
olivat suuri tapaus heidän elämässään.
Rouva Gardiner, lihava vanhanpuoleinen nainen, otti heidät
ystävällisesti vastaan ja uskoi heidät vanhimman tyttärensä haltuun
Meg tunsi Sallien ja oli pian kuin kotonaan, mutta Jo, joka ei juuri
välittänyt tyttöjen jutuista, seisoi jäykkänä seinää vasten kätkien
huolellisesti selkänsä ja tunsi olevansa täällä yhtä vähän kotonaan
kuin varsa kukkamaassa.
Puoli tusinaa hauskoja poikia seisoskeli toisessa päässä huonetta
ja puheli luistelemisesta, ja Jo ikävöi heidän luoksensa, sillä
luisteleminen oli hänen elämänsä suuria iloja. Hän sähkötti ikävänsä
Megille, mutta kulmakarvat lensivät pystyyn niin kiivaasti, että
Jo ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Kukaan ei tullut puhelemaan
hänen kanssaan, ja tyttöparvi hänen lähellään harveni harvenemistaan,
kunnes hän jäi yksin. Hän ei voinut lähteä kuljeskelemaankaan, koska
palanut kohta puvussa olisi silloin tullut näkyviin, ja niinpä
hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa aloillaan ja tuijottaa
avuttomasti ihmisiin, kunnes tanssi alkoi. Meg pyydettiin heti
tanssiin, ja nuo ahtaat kengät sipsuttelivat lattialla niin kepeästi,
ettei kukaan voinut aavistaa mitä tuskia tyttö kärsi.
Jo näki pitkän punatukkaisen nuorukaisen lähestyvän hänen nurkkaansa,
ja peläten tulevansa pyydetyksi tanssiin hän pujahti ikkunaverhon
taa, josta saattoi rauhassa katsella salin hyörinää.
Pahaksi onneksi oli eräs toinen ujo henkilö jo keksinyt saman
turvapaikan, sillä kun verho sulkeutui Jon jälkeen, hän huomasi
katsovansa 'Laurencen poikaa' kasvoista kasvoihin.
-- Varjelkoon, en tiennyt että täällä on ketään, sopersi Jo ja aikoi
häipyä yhtä vikkelään kuin oli tullutkin.
Mutta poika nauroi ja sanoi hilpeästi, vaikka näyttikin vähän
hämmentyneeltä:
-- Älkää välittäkö minusta, jääkää vain jos tahdotte.
-- Enkö häiritse teitä?
-- Ette hitustakaan. Tulin vain tänne, kun melkein kaikki ovat
minulle outoja ja tunsin itseni hieman orvoksi.
-- Niin minäkin. Älkää menkö pois, toivon että ette menisi. Poika
istahti uudestaan ikkunasyvennykseen ja katseli kenkiään, kunnes Jo
sanoi koettaen olla mahdollisimman kohtelias ja luonteva:
-- Minulla on kai ollut ilo nähdä teidät ennenkin. Ettekö asu lähellä
meitä?
-- Viereisessä talossa, sanoi poika ja nauroi makeasti, sillä Jon
sievistelevä käytös tuntui kovin hullunkuriselta kun muisti, kuinka
he olivat jutelleet kriketistä ja muista reiluista asioista pojan
tuodessa kissaa kotiin.
Nyt Jokin vapautui. Hän naurahti ja sanoi herttaisesti:
-- Meillä oli niin paljon iloa kauniista joululahjastanne.
-- Isoisä lähetti sen.
-- Mutta teidän aloitteestanne, eikö niin?
-- Kuinka kissanne jaksaa, neiti March? sanoi poika koettaen näyttää
vakavalta, vaikka hänen mustat silmänsä tuikkivatkin veitikkamaisesti.
-- Erinomaisesti, kiitos kysymästä, herra Laurence -- mutta minä en
ole neiti March, minä olen vain Jo, vastasi nuori neiti.
-- Enkä minä ole herra Laurence, minä olen vain Laurie.
-- Laurie Laurence -- miten lystikäs nimi!
-- Minun nimeni on oikeastaan Theodore, mutta en pidä siitä, sillä
pojat sanovat minua Doraksi, ja sen tähden muutin nimeni Laurieksi.
-- Minäkin vihaan nimeäni Josephine! Se on liian -- se on
siirappimainen! Tahtoisin että kaikki sanoisivat Jo eikä Josephine.
Kuinka sait pojat lakkaamaan sanomasta sinua Doraksi?
-- Annoin heille selkään.
-- Minä en voi antaa selkään Marchin tädille, niin että ei auta muu
kuin alistua. Jo huokasi.
-- Pidättekö tanssiaisista? tyttö kysyi hetken kuluttua.
-- Väliin kyllä, mutta olen ollut niin monta vuotta ulkomailla, etten
vielä oikein osaa käyttäytyä täällä.
-- Ulkomailla! huusi Jo. -- Oi, kerro jotakin! Minusta on hurjan
hauskaa kuulla ihmisten kertovan matkoistaan.
Laurie ei näyttänyt tietävän mistä alkaa, mutta Jon innokkaat
kysymykset saivat hänet pian vauhtiin, ja hän kertoi kuinka hän oli
käynyt koulua Veveyssä, missä pojat olivat aina ilman hattua ja
uittivat laivoja järvellä ja tekivät lupapäivinä opettajiensa kanssa
pitkiä retkiä Sveitsin vuoristoihin.
-- Voi taivas, kunpa joskus pääsisi, innostui Jo. -- Oletko käynyt
Pariisissa?
-- Vietimme viime talven siellä.
-- Osaatko ranskaa?
-- Veveyssä emme saaneet puhua mitään muuta.
-- Puhu vähäsen! Minä osaan lukea ranskaa mutta en ääntää.
-- _Quel nom a cette jeune demoiselle en les pantoufles jolis?_
sanoi Laurie muitta mutkitta.
-- Kylläpä sinä äännät sievästi! Odotahan -- sinä sanoit: "Kuka on
tuo nuori neiti, jolla on sievät kengät", etkö sanonutkin?
-- _Oui, mademoiselle_.
-- Se on sisareni Margaret, ja sinä tiesitkin sen. Onko hän sinusta
sievä?
-- On. Hän muistuttaa minusta saksalaisia tyttöjä, hän näyttää
raikkaalta ja rauhalliselta ja tanssii hyvin.
Jo aivan hehkui ilosta kuullessaan tuon herttaisen tunnustuksen ja
painoi sen visusti mieleensä kertoakseen sen Megille.
He tirkistelivät yhdessä saliin ja arvostelivat ja juttelivat kunnes
olivat kuin vanhat tutut konsanaan. Laurien ujous katosi pian, sillä
Jon poikamainen välittömyys huvitti häntä, ja Jo oli taas oma iloinen
itsensä, sillä puku oli unohtunut eikä kukaan nostanut hänelle
kulmakarvojaan. Hän piti 'Laurencen pojasta' enemmän kuin koskaan
ennen ja katseli häntä tarkoin voidakseen kuvailla hänet toisille
tytöille, sillä kun heillä ei ollut veljiä ja vain hyvin harvoja
poikaserkkuja, pojat olivat heille melkein tuntemattomia olioita.
-- Kihara musta tukka, ruskea iho, suuret mustat silmät, hieno nenä,
kauniit hampaat, pienet kädet ja jalat, pitempi kuin minä, hyvin
kohtelias ollakseen poika, ja iloinen ja hauska. Kuinkahan vanha hän
mahtaa olla?
Kysymys pyöri jo Jon kielellä, mutta hän malttoi mielensä ajoissa ja
tavattoman tahdikkuuden puuskassa etsi kiertotien.
-- Alat kai pian käydä lukiota? Näen sinut aina nenä kirjassa --
ei, tarkoitan lukemassa ahkerasti, ja Jo kauhistui sanoja 'nenä
kirjassa', jotka olivat pujahtaneet hänen huuliltaan.
Laurie hymyili, mutta ei näyttänyt yhtään pahastuneen, ja vastasi
olkapäitään kohauttaen:
-- En vielä vuoteen tai pariin, en missään tapauksessa ennen kuin
seitsentoistavuotiaana.
-- Oletko vasta viidentoista? kysyi Jo, joka oli luullut poikaa jo
seitsentoistavuotiaaksi.
-- Täytän ensi kuussa kuusitoista.
-- Voi kuinka minusta olisi hauskaa päästä lukioon! Mutta sinä et
juuri tunnu pitävän siitä.
-- Minä vihaan sitä. Siellä on vain lukutoukkia tai sitten
tappelupukareita. En pidä tämän maan poikien tavoista.
-- Mistä sinä sitten pidät?
-- Tahtoisin asua Italiassa ja elellä omalla tavallani.
Jon teki kovasti mieli kysyä, mikä tämä 'oma tapa' oli, mutta nuo
mustat kulmakarvat näyttivät rypistyessään melkein uhkaavilta, ja Jo
muutti puheenaihetta ja sanoi lyöden tahtia jalallaan:
-- Tuolla viereisessä huoneessa on hyvä piano. Miksi et mene
tanssimaan?
-- Menen kyllä, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika ja teki hienon
kumarruksen.
-- En voi tulla, lupasin Megille etten tanssi, koska --
Jo pysähtyi ja näytti epäröivän, kertoisiko vai purskahtaisiko
nauruun.
-- Koska mitä? kysyi Laurie uteliaasti.
-- Etkö sano kenellekään?
-- En kenellekään.
-- No niin, minulla on paha tapa seisoa uunin edessä ja poltan usein
hameeni, ja niin kävi tämänkin. Se on kyllä kauniisti korjattu, mutta
parsimus näkyy sittenkin, ja Meg käski minun istua aloillani, niin
ettei kukaan näkisi. Naura vain, jos sinua haluttaa. Tiedän kyllä,
että se on hassua.
Mutta Laurie ei nauranut, hän loi vain hetkeksi katseensa maahan, ja
hänen kasvojensa ilme hämmästytti Jota, kun hän sanoi kauniisti:
-- Älä välitä siitä. Tule pois vain, ole kiltti.
Jo kiitti ja lähti iloisena tanssimaan, mutta nähdessään toverinsa
hienot, helmenväriset hansikkaat hän ei voinut olla toivomatta, että
hänelläkin olisi ollut kaksi siistiä käsinettä.
Soiton tauottua he istuutuivat, ja Laurie kuvaili parhaillaan
Heidelbergin ylioppilasjuhlia, kun Meg tuli näkyviin. Hän teki
merkin sisarelleen, ja Jo seurasi häntä vastahakoisesti erääseen
sivuhuoneeseen, missä Meg vaipui sohvalle. Tyttö piteli kiinni
jalastaan ja oli hyvin kalpea.
-- Olen nyrjäyttänyt nilkkani, vaikeroi Meg ja huojutti ruumistaan
edestakaisin. -- Tuo typerä korko kääntyi ja jalkaani koski
hirveästi. Sitä pakottaa niin että voin tuskin seisoa, enkä käsitä
kuinka pääsen kotiin.
-- Tiesinhän että nuo viheliäiset kengät saisivat pahoja aikaan.
Ikävä juttu. Mitä ihmettä teemme? Meidän on otettava ajuri tai sitten
jäätävä tänne koko yöksi, vastasi Jo ja hieroi samalla kipeätä jalkaa
varovaisesti.
-- Emme voi ottaa ajuria, se maksaa liian paljon. Sitä paitsi emme
sitä varmaan saisikaan, sillä ajuriasemalle on pitkä matka eikä ole
ketään, jonka voisi lähettää noutamaan.
-- Minä menen.
-- Ei, hyvänen aika! Kello on yli yhdeksän, ja ulkona on Egyptin
pimeys. En voi jäädä tänne, sillä talo on täynnä väkeä. Muutamia
tyttöjä jää Sallien luo yöksi. Odotan täällä siksi kun Hanna tulee,
sitten katson mitä on paras tehdä.
-- Minäpä pyydän Laurieta, hän kyllä auttaa meitä, sanoi Jo näyttäen
huojentuneelta, kun tämä ajatus juolahti hänen mieleensä.
-- Varjelkoon, sitä et tee! Et saa pyytää ketään etkä kertoa
kenellekään. Tuo päällyskenkäni tänne ja pane tanssikengät
vaatteittemme joukkoon. Heti kun illallinen on ohi, saat ruveta
odottamaan Hannaa. Tule heti sanomaan minulle, kun hän on täällä.
-- Nyt juuri mennään illalliselle. Minä jään sinun luoksesi.
-- Ei, hyvä tyttö, mene ruokasaliin ja tuo minulle kahvia. Olen niin
väsynyt etten voi liikahtaa paikaltani.
Ja Meg nojasi taaksepäin kätkien huolellisesti päällyskenkänsä, ja
Jo lähti retkeilemään ruokasalia kohti. Hän löysi sen eksyttyään
ensin varastokomeroon ja avattuaan oven huoneeseen, jossa vanha herra
Gardiner nautti pientä yksityiskestitystä. Hän teki hyökkäyksen
pöytään ja varasi itselleen kupin kahvia, jonka hän suoraa päätä
kaatoi päälleen saaden pukunsa etuosan yhtä surkeaan kuntoon kuin
takaosa oli.
-- Voi kauhistusta, minkälainen hutilus olen, huudahti Jo ja turmeli
Megin hienon hansikkaan pyyhkimällä pukuansa siihen.
-- Voinko auttaa sinua? kysyi ystävällinen ääni, ja siinä seisoi
Laurie toisessa kädessään täysi kahvikuppi, toisessa lautasellinen
jäätelöä.
-- Koetin viedä jotakin Megille, joka on hyvin väsynyt, ja joku
tyrkkäsi minua, ja tässä nyt seison vallan taivaallisessa tilassa,
vastasi Jo katsellen epätoivoissaan pilaantunutta pukuaan ja Megin
kahvinväristä käsinettä.
-- Sepä harmillista! Katsoin juuri, voisinko tarjota näitä jollekin.
Saanko viedä ne sisarellesi?
-- Oi, paljon kiitoksia! Minä näytän missä hän on. En tarjoudukaan
viemään niitä itse, tekisin vain uusia tyhmyyksiä.
Jo näytti tietä, ja Laurie toi pienen tarjoilupöydän, meni hakemaan
uuden annoksen kahvia ja jäätelöä ja käyttäytyi niin luontevasti ja
huomaavaisesti, että itse vaativa Megkin antoi hänestä lausunnon:
"Hieno poika". Suklaamakeiset, joiden ympärille oli kääritty
runonpätkiä, tuottivat heille paljon hauskuutta, muutamia muita
nuoria osui joukkoon, ja he leikkivät juuri innoissaan 'huhu
kiertää'-leikkiä, kun Hanna ilmestyi ovelle. Meg unohti jalkansa ja
nousi niin äkkiä että hänen täytyi tuskasta parahtaen nojata Johon.
-- Hiljaa! Älä sano mitään, hän kuiskasi ja sanoi ääneen: -- Ei
se mitään ollut. Jalkani venähti hiukan, siinä kaikki. Sitten hän
nilkutti yläkertaan hakemaan päällysvaatteitaan.
Hanna torui, Meg itki, ja Jo oli hetken suunniltaan. Mutta sitten hän
päätti ottaa asiain johdon omiin käsiinsä.
Hän livahti ulos, juoksi alakertaan ja kysyi eräältä vastaantulevalta
palvelijalta, voisiko tämä hankkia ajurin. Mies sattui olemaan vain
tätä iltaa varten palkattu vahtimestari, joka ei tuntenut seutua
ollenkaan. Jo katseli ympärilleen apua etsien, kun Laurie, joka oli
kuullut hänen kysymyksensä, riensi paikalle ja tarjoutui viemään
tytöt kotiin isoisänsä vaunuissa.
-- On niin aikaista. Ethän toki vielä lähde kotiin? alkoi Jo, joka
tunsi suurta huojennusta, mutta epäröi ottaa tarjousta vastaan.
-- Menen aina aikaisin kotiin -- ihan varmaan! Tulkaa nyt kanssani.
Meillähän on sama matka kuten tiedät, ja ulkona tuntuu satavan.
Tämä ratkaisi asian. Jo kertoi hänelle Megin onnettomuudesta
ja otti tarjotun avun kiitollisena vastaan. Sitten hän riensi
yläkertaan hakemaan toisia. Hanna inhosi sadetta kuin kissa, joten
hänestä ei ollut vastusta, ja niin lähdettiin liikkeelle hienoissa
umpivaunuissa, mikä tuntui suurenmoisen ylhäiseltä ja juhlalliselta.
Laurie istui ajajan vieressä, niin että Meg saattoi pitää jalkaansa
ylhäällä.
-- Minulla oli hurjan hauskaa. Oliko sinulla? kysyi Jo ravistaen
tukkaansa ja ottaen mahdollisimman mukavan asennon.
-- Oli siihen asti kun satutin jalkani. Sallien ystävä Annie Moffat
pyysi minua luoksensa viikoksi sitten kun Salliekin menee. Sallie
aikoo mennä sinne keväällä oopperanäytösten aikana, ja siitä tulisi
vallan suurenmoisen hauskaa, jos vain äiti antaa luvan, vastasi Meg,
jota pelkkä ajatuskin jo riemastutti.
-- Näin sinut tuon punatukkaisen pojan kanssa, jota minä juoksin
pakoon. Oliko hän hauska?
-- Oli, oikein hauska! Hänen tukkansa on kastanjanruskea eikä
punainen, ja hän on hyvin kohtelias.
-- Hän hyppi tanssiessaan kuin heinäsirkka. Laurie ja minä emme
voineet olla nauramatta. Kuulitko kuinka nauroimme?
-- En, mutta se oli hyvin ilkeätä. Missä ihmeessä piileksit koko ajan?
Jo kertoi seikkailunsa, ja hänen lopettaessaan he olivat perillä.
Sanottuaan Laurielle suuret kiitokset ja hyvää yötä he yrittivät
hiipiä sisään hiljaa kuin hiiret, mutta heti kun ovi narisi, ponnahti
kaksi pientä yömyssyä pystyyn ja kaksi unista, mutta innokasta ääntä
huudahti:
-- Kertokaa tanssiaisista!
Vaikka se Megin mielestä olikin 'kovin tahditonta', Jo oli
säästänyt muutamia suklaamakeisia pikkutytöille, ja kuultuaan illan
merkillisimmät tapahtumat nämä pian tyyntyivät ja nukahtivat.
-- Tuntuu tosiaankin kuin olisin ylhäinen nuori neiti, kun olen
saanut ajaa vaunuissa kotiin tanssiaisista ja istun nyt aamupuvussa
kamarineitini palveltavana, sanoi Meg Jon vuoroin hautoessa hänen
jalkaansa, vuoroin harjatessa hänen tukkaansa.
-- Minä en usko että hienoilla nuorilla neideillä on hitustakaan
hauskempaa kuin meillä, huolimatta kärventyneistä kiharoista, yhdestä
käsineestä ja liian ahtaista kengistä, jotka nyrjäyttävät nilkkamme
kun olemme kyllin tyhmiä pitämään niitä.
Ja luultavasti Jo oli oikeassa.
4.