Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainoatakaan
sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta
pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli
pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen
oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä
tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen
erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta
elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli
todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan.
Hän herätti Megin toivottamalla hauskaa joulua ja käski häntä
katsomaan tyynynsä alle. Esille tuli vihreäkantinen kirja,
kansilehdellä sama kuva kuin Jon kirjassa ja muutamia äidin
kirjoittamia sanoja, jotka tekivät lahjan kallisarvoiseksi ja
rakkaaksi. Vähitellen heräsivät myös Beth ja Amy ja kaivoivat hekin
esiin pienet kirjansa -- toinen helmenharmaan, toinen sinisen -- ja
kaikki katselivat niitä nousevan auringon punatessa idän taivasta.
Huolimatta pikku turhamaisuudestaan Margaret oli luonteeltaan
sydämellinen ja harras, ja vaistomaisesti hänen sisarensa pitivät
häntä esikuvanaan, etenkin Jo, joka rakasti Megiä hyvin hellästi ja
totteli hänen neuvojaan, koska ne annettiin aina herttaisesti.
-- Tytöt, sanoi Meg vakavasti, äiti tahtoo että luemme ja rakastamme
näitä kirjoja ja painamme mieleemme mitä niissä sanotaan. Meidän
täytyy aloittaa heti. Ennen luimmekin uskollisesti, mutta sen jälkeen
kun isä meni ja koko tuo onneton sota mullisti olomme, olemme lyöneet
laimin monta asiaa. Te voitte tehdä niin kuin haluatte, mutta minä
aion pitää kirjani tässä pöydällä ja lukea vähäsen joka aamu heti
herättyäni, sillä tiedän että se tekee minulle hyvää ja auttaa minua
kaiken päivää.
Sitten hän avasi uuden kirjansa ja alkoi lukea. Jo kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja luki hänkin, poski Megin poskella,
levottomilla kasvoillaan harvinaisen tyyni ilme.
-- Amy, luetaan mekin. Minä autan sinua vaikeissa sanoissa, ja he
selittävät meille ne kohdat, joita emme ymmärrä, kuiskasi Beth, johon
kaunis kirja ja sisarten esimerkki oli tehnyt syvän vaikutuksen.
-- Olen iloinen että minun on sininen, sanoi Amy, ja sitten huoneessa
tuli hyvin hiljaista. Vain lehdet kääntyivät ja talviauringon säteet
hiipivät huoneeseen koskettaen vaaleita päitä ja vakavia kasvoja
joulutervehdyksen tavoin.
-- Missä äiti on? kysyi Meg, kun hän ja Jo puoli tuntia myöhemmin
juoksivat alas kiittämään äitiä lahjoistaan.
-- Jumala ties missä. Joku köyhä raukka tuli tänne kerjuulle, ja äiti
lähti suoraa päätä katsomaan, mikä on hätänä. En ole koskaan nähnyt
rouvaa, joka olisi niin innokas antamaan pois ruokaa ja juomaa,
vaatetta ja halkoja, vastasi Hanna, joka oli ollut perheessä Megin
syntymästä asti ja jota pidettiin enemmän ystävänä kuin palvelijana.
-- Hän tulee luultavasti heti takaisin, niin että paahda vain leipä
ja laita kaikki valmiiksi, Hanna, sanoi Meg katsellen lahjoja, jotka
olivat korissa pöydän alla odottamassa sopivaa hetkeä. -- No, missä
on Amyn hajuvesipullo? hän kysyi, kun ei saanut silmiinsä tuota
pientä esinettä.
-- Hän otti sen muutama minuutti sitten ja häipyi. Hän kai panee
siihen vielä nauhan tai jonkin sellaisen, vastasi Jo, joka tanssi
ympäri huonetta saadakseen jäykkyyden pois uusista tohveleista.
-- Eivätkös nämä nenäliinani näytä aika sieviltä? Hanna pesi ja
silitti ne, ja minä merkkasin ne kaikki itse, sanoi Beth katsellen
ylpeänä vähän epätasaisia kirjaimia, joiden takia hän oli nähnyt
paljon vaivaa.
-- Siunatkoon tuota lasta, hän on pannut niihin 'Äiti' M. Marchin
asemesta. Sehän on hassua! Jo otti yhden nenäliinan käteensä.
-- Eikö se ole oikein? Minusta oli parempi panna niin, koska Meginkin
alkukirjaimet ovat M.M., enkä tahdo kenenkään muun kuin äidin
käyttävän niitä, sanoi Beth hätääntyneen näköisenä.
-- Se on aivan oikein, tyttö kulta, ja mainio ajatus onkin -- nythän
ei kukaan voi erehtyä. Tiedän että äiti pitää siitä, sanoi Meg
katsoen nuhtelevasti Johon ja hymyillen Bethille.
-- Siinä äiti on. Äkkiä kori piiloon! huusi Jo, sillä eteisestä
kuului oven paukahdus ja askelia.
Amy ryntäsi sisään ja joutui hämilleen, kun huomasi sisarten
odottavan häntä.
-- Missä sinä olet ollut ja mitä piilotat selkäsi taa? kysyi Meg
ihmeissään, sillä päällysvaatteista näkyi, että mukavuutta rakastava
Amy oli ollut ulkona näin varhain.
-- Älä naura, Jo! Toivoin ettei kukaan saisi tietää siitä nyt vielä.
Tahdoin vain vaihtaa pienen pulloni suurempaan ja panin siihen kaikki
rahani, sillä en aio enää olla itsekäs.
Puhuessaan Amy näytti kaunista pulloa, johon hän oli vaihtanut
halvemman lahjansa, ja hän näytti niin vakavalta ja nöyrältä
kilvoitellessaan epäitsekkyyden tiellä, että Meg syleili häntä siinä
paikassa, Jo sanoi häntä kunnon kaveriksi ja Beth juoksi ikkunan luo
ja taittoi kauneimman ruusunsa koristamaan tuota komeata pulloa.
-- Katsokaas, minä häpesin omaa lahjaani, kun aamulla luimme ja
puhuimme hyväksi tulemisesta, ja heti noustuani juoksin vaihtamaan
sen, ja olen siitä oikein iloinen, sillä nyt on minun lahjani kaunein.
Ulko-oven uusi paukahdus lennätti korin sohvan alle, ja tytöt
juoksivat innokkaina aamiaispöydän luo.
-- Hauskaa joulua, äiti! Monta hauskaa joulua vielä! Kiitos
kirjoista. Olemme jo lukeneet vähän ja aiomme lukea joka päivä,
huusivat tytöt kuorossa.
-- Hauskaa joulua, tytöt. Olipa hauska että aloitte heti. Mutta
minun täytyy kertoa teille jotakin ennen kuin käydään pöytään.
Täällä lähellä makaa köyhä nainen sairaana vierellään vasta syntynyt
pienokainen. Kuusi lasta on sykertynyt yhteen vuoteeseen pysyäkseen
lämpiminä, kun puut ovat lopussa. Heillä ei ole mitään syötävää,
ja vanhin poika tuli kertomaan minulle, että he kärsivät nälkää ja
vilua. Tyttöseni, tahdotteko antaa aamiaisenne heille joululahjaksi?
Tytöt olivat kaikki tavallista nälkäisempiä odotettuaan lähes tunnin,
ja hetkeen ei kukaan virkkanut mitään. Mutta sitä kesti vain tuokion,
sitten Jo huudahti kiihkeästi:
-- Mainiota että tulit ennen kuin ehdimme alkaa!
-- Saanko tulla kantamaan ruokia noille pienille lapsiraukoille?
kysyi Beth innoissaan.
-- _Minä_ kannan kermat ja pullat. Amy luopui sankarillisesti siitä
mistä piti eniten.
Meg oli jo peittänyt puurovadin ja latonut leivät suurelle
tarjottimelle.
-- Arvasin että suostuisitte, sanoi rouva March tyytyväisenä
hymyillen. -- Te saatte kukin auttaa minua tavaroiden kantamisessa,
ja kun tulemme takaisin, saamme leipää ja maitoa.
He olivat pian valmiit, ja kulkue lähti liikkeelle. Onneksi oli
varhaista, ja kun he kulkivat hiljaisia syrjäkatuja, ei kukaan
näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon omituiseen seurueeseen.
He astuivat köyhään, viheliäiseen huoneeseen, jossa oli särkyneet
ikkunat, kylmä tulisija, repaleiset sänkyvaatteet, sairas äiti,
itkevä pikkulapsi ja joukko kalpeita, nälkäisiä lapsia, jotka
kyhjöttivät vanhan peiton alla pysyäkseen lämpiminä.
Kuinka suuriksi levisivätkään silmät ja kuinka kalpeat huulet
hymyilivätkään tyttöjen astuessa sisään!
-- _Ach, mein Gott!_ Tulevatko hyvät enkelit luoksemme, sanoi
vaimoparka itkien ilosta.
-- Ihania enkeleitä, joilla on karvalakki päässä ja kintaat kädessä,
virnisti Jo saaden kaikki nauramaan.
Muutaman minuutin kuluttua näytti todellakin siltä kuin hyvät henget
olisivat olleet toimessa. Hanna, joka oli tuonut puita, teki valkean
ja täytti ikkunaruutujen pahimmat reiät vanhoilla hatuilla ja omalla
huivillaan.
Rouva March antoi äidille teetä ja kauralientä ja lohdutti häntä
lupaamalla jatkuvasti apua. Samalla hän vaatetti pienokaisen
hellästi kuin se olisi ollut hänen omansa. Tytöt kattoivat sillä
aikaa pöydän, auttoivat lapset tulen ääreen ja ruokkivat heitä kuin
nälkäisiä lintuja -- nauraen, rupatellen ja koettaen ymmärtää heidän
hullunkurista murteellista englantiansa.
-- _Das ist gut! Die Engelkinder!_ huusivat lapsiressut syödessään ja
lämmittelivät punoittavia käsiänsä loimuavan tulen ääressä.
Tyttöjä ei koskaan ennen ollut sanottu enkelilapsiksi, ja se huvitti
heitä suuresti -- varsinkin Jota, jota aina oli pidetty rasavillinä.
Siitä tuli hyvin hauska aamiainen, vaikka tytöt eivät saaneet
muruakaan, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä suuren riemun.
-- Nyt olemme osoittaneet oikeata lähimmäisenrakkautta, ja siitä minä
pidän, sanoi Meg kotona, kun he asettivat lahjansa pöydälle sillä
aikaa kun äiti oli yläkerrassa kokoilemassa vaatteita poloiselle
Hummelin perheelle.
Pöytä ei suinkaan ollut upea, mutta paljon rakkautta oli kätkettynä
noihin harvoihin pieniin kääröihin, ja suuressa maljakossa komeilevat
ruusut, krysanteemit ja suikertelevat villiviinin oksat tekivät sen
koristeellisen näköiseksi.
-- Hän tulee! Anna kuulua, Beth! Avaa ovi, Amy! Kolme eläköönhuutoa
äidille! huusi Jo hyppien ilosta, ja Meg riensi ovelle taluttaakseen
äidin kunniapaikalle.
Beth soitti iloisimman marssinsa, Amy lennätti oven auki ja Meg
suoritti tehtävänsä erittäin arvokkaasti. Rouva March oli sekä
hämmästynyt että liikuttunut ja hymyili vesissä silmin katsellessaan
lahjojaan ja lukiessaan omistuskirjoituksia. Tohvelit pääsivät heti
jalkaan, uusi nenäliina, johon oli pantu Amyn hajuvettä, pistettiin
taskuun, rintaan kiinnitettiin ruusu ja käsineet havaittiin
erinomaisen kauniiksi.
Sitten naurettiin ja syleiltiin ja juteltiin, ja huoneen täytti
tuo herttainen kotijuhlien tunnelma, jonka muistaa aina vuosia
jälkeenpäinkin.
Aamun juhlallisuudet ja hyväntekeväisyysretki olivat vieneet
niin paljon aikaa, että loppupäivä kului tarkkaan iltajuhlan
valmisteluihin.
Kun tytöt eivät voineet uhrata paljon rahaa näytelmiensä esitykseen,
he olivat tottuneet turvautumaan mielikuvitukseensa ja tekemään omin
käsin kaiken mitä tarvittiin.
Muutamat heidän keksinnöistään olivat oikein näppäriä: kitarat
liimattiin kokoon pahvista, antiikkilamput saatiin vanhoista
voikulhoista, jotka päällystettiin hopeapaperilla, upeat puvut olivat
vain vanhaa pumpulikangasta, mutta niissä kimalteli tinatölkeistä
leikattuja paljetteja. Komea haarniska oli ylt'yleensä päällystetty
viistoon leikatuilla tinasuikaleilla, jotka saatiin tölkkien
kyljistä, kun kannet oli poistettu. Iso huone oli vuosien kuluessa
ollut tuon tuostakin juhlanäyttämönä, ja sen tuolit ja pöydät olivat
tottuneet siihen, että niitä myllättiin milloin mitenkin päin.
Ainoallakaan mieshenkilöllä ei ollut pääsyä näyttämölle, ja siksi Jo
sai esittää miesosia sydämensä halusta. Hän oli rajattoman ihastunut
ruskeihin saapaskuluihin, jotka hän oli saanut eräältä ystävältä.
Nämä saappaat, vanha harjoitusmiekka ja rikkinäinen viitta, jota joku
taiteilija oli joskus pitänyt maalatessaan, olivat Jon kalleimmat
aarteet, ja niitä käytettiin kaikissa tilaisuuksissa.
Seurueen vähälukuisuus vaati, että kaksi päänäyttelijää esitti useita
osia, ja he ansaitsivat todellakin tunnustusta ahkeruudestaan, sillä
kolmen tai neljän osan ulkoa oppiminen, nopea pukujen vaihtaminen ja
näyttämön järjestäminen oli monta kertaa varsin työlästä.
Jouluiltana istui tusina jännittyneinä odottavia tyttöjä
sinikeltaisen pumpuliesiripun edessä isossa vuoteessa, joka oli
olevinaan teatterin permanto. Esiripun takaa kuului rapinaa ja
kuiskauksia, tuntui vähän lampunkäryä, ja väliin hihitti Amy,
jonka hetken jännitys teki levottomaksi. Sitten soi kello, ja
laulunsekainen murhenäytelmä alkoi.
'Synkkä metsä', kuten ilmoituslehdessä julistettiin, oli laadittu
parista tuuheasta ruukkukasvista ja lattialle levitetystä vihreästä
villakankaasta. Kaukana taustassa näkyi luola. Sen kattona oli
vaatenaulakko ja seininä pari lipastoa; sisässä oli pieni tulisija,
jossa paloi valkea.
Tulella porisi pata, jonka yli vanha noita-akka oli kumartuneena.
Näyttämö oli pimeä, ja luolasta näkyvä tulen hohde teki mahtavan
vaikutuksen, etenkin kun noidan kohottaessa kantta kattilasta nousi
oikeata höyryä.
Aluksi oli pieni taiteellinen tauko, jonka aikana yleisö ehti
tointua ensi lumouksestaan, sitten hiipi sisään mustapartainen Hugo,
näytelmän konna, kaliseva miekka vyöllään, päässä leveälierinen
hattu, hartioilla salaperäinen viitta ja suuret saappaat jalassa.
Asteltuaan hyvin kiihtyneenä edestakaisin näyttämöllä hän pysähtyi,
iski nyrkillä otsaansa ja puhkesi hurjaan lauluun, joka kertoi hänen
vihastaan Roderigoon, rakkaudestaan Zaraan ja hänen viehättävästä
päätöksestään surmata toinen ja valloittaa toinen. Hugon karkea
ääni, joka laulun huippukohdissa muuttui hurjaksi huudoksi, teki
verrattoman vaikutuksen, ja yleisö puhkesi kättentaputuksiin, kun hän
pysähtyi hengähtämään.
Kumarrettuaan yleisömenestykseen tottuneen taiteilijan tavoin Hugo
meni luolan eteen ja huusi noita Hagarille käskevällä äänellä:
-- Mars tänne, nuppuseni! Minä tarvitsen sinua!
Esiin astui Meg, harmaa jouhikuontalo päässään, yllään punaisen ja
mustan kirjava hame, sauva kädessä ja salakirjoitusta viitassaan.
Hugo pyysi häneltä kahta juomaa, joista toinen saisi Zaran
rakastamaan häntä, toinen tuhoaisi Roderigon. Hagar lupasi molemmat
kauniissa aariassa ja ryhtyi sitten manaamaan esiin henkeä, joka
toisi lemmenjuoman.
Liidä halki ilmojen,
lapsi hento ruusujen!
Keiju kasteen illan tuoman
voitko tehdä taikajuoman?
Keiju kulta, kuule mua!
Tänne, tänne kutsun sua.
Lemmenjuoma tänne kanna,
makeainen mulle anna!
Kuului vienoa soittoa, ja luolan pohjalle ilmestyi pieni
valkopukuinen olento, jolla oli kimmeltävät siivet, kultainen tukka
ja ruususeppele päässä. Se huojutti taikasauvaa ja lauloi:
Halk' ilmojen
tulen liidellen.
Kuun hopeisen luota
sain juomaa tuota.
Se hyvin käytä
ja loihtusi täytä.
Pudotettuaan pienen kultaisen pullon noidan jalkoihin henki katosi.
Uusi Hagarin laulama aaria kutsui esiin toisen näyn. Lavalle tuli
kolisten ruma, musta kummitus, joka murisi jonkinlaisen vastauksen,
viskasi Hugolle tumman pullon ja katosi pilkallisesti nauraen.
Kajautettuaan kiitoksensa ja pistettyään pullot saappaidensa varsiin
Hugo lähti pois ja Hagar ilmoitti yleisölle, että koska Hugo oli
entisinä aikoina tappanut muutamia hänen sukulaisiaan, hän oli
kironnut miehen ja aikoi nyt kostoksi ehkäistä tämän suunnitelmat.
Sitten esirippu laskeutui ja seurasi väliaika, jonka kuluessa yleisö
levähti, söi makeisia ja keskusteli näytelmän ansioista.
Kuului pitkällistä vasaroimista ennen kuin esirippu taas nousi,
mutta kun huomattiin millainen mestariteos näyttämöllä oli saatu
aikaan, ei kukaan moittinut odotusaikaa pitkäksi. Se oli todellakin
suurenmoinen! Korkea torni kohosi kattoon asti, sen puolivälissä oli
ikkuna, jossa paloi lamppu, ja valkean ikkunaverhon takana istui
Zara yllään viehättävä, sininen, hopealla kirjailtu puku odottamassa
Roderigoa.
Sankari tuli loisteliaassa asussa, kastanjanruskeat kutrit liehuen,
töyhtöhattu päässä, punainen viitta hartioilla, kitara kainalossa ja
jalassa tietenkin saappaat. Hän polvistui tornin juurelle ja lauloi
riutuvan serenadin. Zara vastasi ja suostui lyhyen kaksinlaulun
jälkeen pakenemaan.
Sitten seurasi näytelmän kohokohta. Roderigo toi nuoraportaat,
joissa oli viisi askelmaa, heitti toisen pään ylös ja käski Zaraa
laskeutumaan. Zara hiipi ujosti ulos ristikkoikkunastaan, laski
kätensä Roderigon olalle ja aikoi juuri sulavin liikkein laskeutua,
kun hänen laahuksensa takertui ikkunaan, torni horjui, kallistui ja
romahti maahan haudaten onnettomat rakastavaiset raunioihinsa!
Syntyi huutoa ja hälinää. Ruskeanahkaiset saappaat keikkuivat
vihaisesti ilmassa ja kultakutrinen pää pisti raunioista esiin
huutaen:
-- Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!
Mutta Don Pedro, kovasydäminen isä, syöksyi lavalle ihmeteltävän
kylmäverisenä, tempasi tyttärensä syrjään ja sanoi:
-- Älkää naurako! Jatkakaa kuin ei mitään olisi tapahtunut! Sitten
hän veti Roderigon ylös ja käski vihasta jylisevällä äänellä häntä
poistumaan kuningaskunnasta. Vaikka tornin raunioista esiin kömpinyt
Roderigo oli silminnähtävästi järkyttyneessä tilassa, hän uhmasi
kuitenkin vanhaa herraa ja kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Tämä
peloton esimerkki sytytti Zarankin mielen ja hänkin uhmasi herraansa,
ja silloin tämä tuomitsi molemmat linnan kolkoimpaan vankikomeroon.
Pieni tanakka vanginvartija astui esiin kahleet kädessään ja vei
hyvin pelästyneen näköisenä rakastavaiset pois selvästi unohtaen,
mitä hänellä oli sanottavana.
Kolmannessa näytöksessä esiintyi Hagar, joka oli tullut linnaan
vapauttamaan rakastavaisia ja surmaamaan Hugon. Piilopaikastaan hän
näkee Hugon kaatavan juomaa kahteen viinilasiin ja kuulee hänen
sanovan pienelle ujolle vanginvartijalle:
-- Vie nämä vangeille ja sano, että minä tulen kohta.
Vanginvartija vie Hugon syrjään ja kertoo hänelle jotakin, sillä
välin Hagar vaihtaa lasit kahteen muuhun, jotka sisältävät vaaratonta
juomaa. Ferdinando, pieni vartija, vie ne pois, ja Hagar panee samaan
paikkaan Roderigolle aiotun myrkyn. Hugo tulee janoiseksi laulettuaan
pitkän aarian, juo myrkyn, menettää tajuntansa ja pitkällisten
nytkähtelyjen ja kouristusten jälkeen kaatuu maahan ja kuolee Hagarin
kertoessa hänelle tekonsa erittäin vaikuttavassa aariassa.
Tämä oli hirveän järkyttävä kohtaus, vaikka jonkun mielestä kenties
pitkän irtotukan putoaminen olisi voinut pilata konnan kuoleman
tekemän vaikutuksen. Hugo huudettiin esille, ja hän tuli tottuneesti
taluttaen Hagaria, jonka laulua pidettiin parempana kuin koko muuta
esitystä yhteensä.
Neljännessä näytöksessä esiintyi Roderigo, joka epätoivoisena oli
lävistämäisillään sydämensä, koska hänelle oli kerrottu Zaran
hylänneen hänet. Juuri kun tikari oli tunkeutumassa hänen rintaansa,
hänen ikkunansa alta kuului vienoa laulua, jossa ilmoitettiin, että
Zara oli uskollinen mutta suuressa vaarassa ja että Roderigo saattoi
pelastaa hänet jos tahtoi. Ikkunasta heitettiin vankityrmän avain
ja hurjan riemun valtaamana hän tempoi irti kahleensa ja syöksyi
lemmittynsä turvaksi.
Viidennen näytöksen avasi Zaran ja Don Pedron välinen myrskyisä
kohtaus. Don Pedro vaati, että tytär menisi luostariin, mutta tämä
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, ja laulettuaan liikuttavan
rukouksen Zara oli pyörtymäisillään. Silloin Roderigo syöksyi sisään
ja pyysi hänen kättään. Don Pedro kielsi, koska Roderigo ei ollut
rikas.
He huusivat ja huitoivat vimmatusti, mutta eivät päässeet
yksimielisyyteen, ja Roderigo oli jo kantaa uupuneen Zaran pois.
Mutta silloin ujo palveluspoika astui sisään tuoden kirjeen
Hagarilta, joka oli kadonnut salaperäisellä tavalla. Kirjeessä
ilmoitettiin, että Hagar jätti nuorelle parille perinnöksi
suunnattoman rikkauden.
Lipas avattiin, näyttämölle satoi tinarahoja, kunnes niitä kimmelsi
kaikkialla. Tämä lepytti täydellisesti kovasydämisen isän: hän antoi
empimättä suostumuksensa, kaikki yhtyivät riemulliseen kuoroon,
ja esirippu laskeutui jättäen rakastavaiset polvilleen viehkeästi
vastaanottamaan Don Pedron siunausta.
Seurasi meluisia kättentaputuksia, jotka odottamatta keskeytyivät,
sillä sänky, joka toimi permantona, lysähti äkkiä kasaan ja hautasi
innostuneen yleisön tyynyihin ja peittoihin. Roderigo ja Don Pedro
riensivät hätään, ja kaikki vedettiin vahingoittumattomina esille,
vaikka monet eivät kyenneet puhumaan naurultaan. Yleinen kiihtymys
oli tuskin ehtinyt asettua, kun Hanna ilmaantui ovelle tuoden rouva
Marchin terveiset ja pyytäen nuoria neitejä illalliselle.
Tämä oli yllätys, vieläpä näyttelijöillekin, ja pöydän nähdessään
he katselivat toisiinsa hämmästyneinä. Oli äidin tapaista hankkia
heille odottamaton kestitys, mutta näin hienoa ateriaa ei ollut nähty
menneiden rikkaiden päivien jälkeen. Siinä oli jäätelöä, kakkuja ja
hedelmiä ja ihania ranskalaisia suklaamakeisia sekä keskellä pöytää
neljä suurta kukkakimppua.
Näky salpasi tyttöjen hengen, ja he tuijottivat ensin pöytään ja
sitten äitiinsä, jota asia näytti sanomattomasti huvittavan.
-- Onko tämä satua? kysyi Amy.
-- Se on joulupukin työtä, tuumi Beth.
-- Äiti sen on tehnyt. Meg hymyili säteilevästi huolimatta isosta
harmaasta parrastaan ja mahtavista kulmakarvoistaan.
-- Marchin täti on saanut kaikkien aikojen päähänpiston ja lähettänyt
meille illallisen, huusi Jo ikään kuin koko juttu olisi äkkiä
selvinnyt.
-- Kaikki arvasivat väärin. Se on vanhalta herra Laurencelta, vastasi
rouva March.
-- Laurencen pojan isoisältäkö? Miten ihmeessä? Emmehän me edes tunne
häntä! hämmästeli Meg.
-- Hanna oli kertonut eräälle hänen palvelijalleen teidän
aamiaisseikkailustanne. Hän on omituinen vanha herra, mutta tuo
tapaus miellytti häntä. Hän tunsi isäni kauan sitten, ja tänään sain
häneltä kohteliaan kirjelipun, jossa hän pyysi, että sallisin hänen
lähettää tervehdykseksi lapsilleni vähän herkkuja päivän kunniaksi.
En voinut kieltää, ja siksi saatte nyt pienen kestityksen illalla
leipä- ja maitoaamiaisenne korvaukseksi.
-- Poika sen pani hänen päähänsä, se on varmaa! Hän on mukava poika,
ja olisi hauskaa tutustua häneen. Näyttää kuin hänkin haluaisi
tehdä tuttavuutta meidän kanssamme, mutta hän on ujo, ja Meg on
olevinaan niin hieno ettei anna minun puhua hänen kanssaan ohi
kulkiessamme, sanoi Jo, kun vadit tekivät kierroksiaan ja jäätelö
alkoi huomattavasti huveta.
-- Tarkoitatteko niitä ihmisiä, jotka asuvat isossa talossa aivan
vieressä? kysyi eräs tytöistä. -- Äitini tuntee vanhan herra
Laurencen, mutta hän on kuulemma hyvin ylpeä eikä tahdo olla missään
tekemisissä naapurien kanssa. Hänen pojanpoikansa elää enimmäkseen
suljettujen ovien takana, ani harvoin hän ratsastaa tai on kävelyllä
kotiopettajansa kanssa, ja hänen täytyy lukea hirveän ahkerasti.
Kutsuimme hänet meille tanssiaisiin, mutta hän ei tullut. Äiti sanoo,
että hän on hyvin kiltti poika vaikka ei koskaan puhukaan tyttöjen
kanssa.
-- Meidän kissa juoksi kerran karkuun, ja hän toi sen takaisin, ja me
juttelimme aidan yli ja tulimme mainiosti toimeen -- puhuimme koko
ajan kriketistä ja muusta sellaisesta -- mutta sitten tuli Meg ja hän
lähti pois. Mutta aion vielä tutustua häneen, sillä hän tarvitsee
jotakin hauskaa, se on varma, sanoi Jo päättäväisesti.
-- Minusta hän käyttäytyy hyvin, niin että minulla ei ole mitään
sitä vastaan, että tutustutte häneen. Hän toi itse kukat, ja olisin
pyytänyt hänet sisään, jos vain olisin tiennyt mitä yläkerrassa
oikein oli tekeillä. Minusta hän näytti alakuloiselta mennessään
pois. Omassa kodissaan hän ei varmaan kuule koskaan niin iloista
hälinää.
-- Olipa onni, ettet pyytänyt häntä mukaan, äiti! Jo nauroi katsellen
saappaitaan. -- Mutta esitetään joskus toinen kappale, jonka hän saa
nähdä. Ehkä hänkin tulee näyttelemään -- eikö se olisi metkaa?
-- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana!
Meg katseli ihastuneena kimppuaan.
-- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi
rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.
Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:
-- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti
ole yhtä hauska kuin meidän.
3.