VAELLUSLEIKKI

-- Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja, nurkui Jo, joka makasi

pitkällään matolla.

-- On hirveätä olla köyhä, huokasi Meg tutkistellen yllään olevaa

vanhaa pukua.

-- Minusta on väärin, että muutamilla tytöillä on vaikka kuinka

paljon kauniita tavaroita ja toisilla ei kerrassaan mitään, lisäsi

pikku Amy ja nirpisti loukkaantuneena nenäänsä.

-- Onhan meillä isä ja äiti ja toisemme, sanoi Beth tyytyväisenä

nurkastaan.

Neljät nuoret kasvot, joita takkatulen hohde valaisi, kirkastuivat

noiden sydämellisten sanojen vaikutuksesta, mutta synkistyivät taas,

kun Jo virkahti surullisena:

-- Eihän meillä ole isää, emmekä saakaan häntä pitkään aikaan

luoksemme. Hän ei sanonut 'ehkä ei koskaan', mutta jokainen lisäsi

sen mielessään ja ajatteli isää, joka oli kaukana taistelutantereella.

Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Meg sanoi muuttuneella äänellä:

-- Tehän tiedätte minkä tähden äiti ehdotti, että olisimme jouluna

ilman lahjoja. Tämä talvi on kova kaikille, ja hänen mielestään

meidän ei pitäisi tuhlata rahaa huvituksiin, kun maamme miehet

saavat kärsiä niin paljon rintamalla. Eihän meillä paljon ole

mahdollisuuksia, mutta jotakin me aina voimme uhrata, ja meidän

pitäisi tehdä se iloisesti. Mutta minä en taida pystyä siihen.

Ja Meg pudisti päätään ajatellen haikeasti kaikkia niitä kauniita

tavaroita, joita olisi tarvinnut.

-- Mutta en minä usko, että meidän pikku penneistämme olisi mitään

apua. Meillä on jokaisella dollari, eikä armeija niistä paljon

hyötyisi. Suostun mielelläni siihen, etten saa mitään äidiltä ja

teiltä, mutta haluan ostaa itselleni 'Undinen ja Sintramin'. Olen

toivonut sitä jo kauan, ilmoitti Jo, joka oli lukutoukka.

-- Minä aioin hankkia uusia nuotteja. Beth huoahti vähän, mutta sitä

ei kuullut kukaan muu kuin takkaharja ja kattilanjalusta.

-- Minä ostan laatikon Faberin piirustuskyniä; niitä minä todella

tarvitsen, julisti Amy päättävästi.

-- Äiti ei puhunut mitään meidän omista rahoistamme, eikä hän

varmasti tarkoitakaan, että meidän pitäisi luopua kaikesta. Ostetaan

vain jokainen mitä tarvitsemme. Täytyyhän meilläkin olla jotain iloa,

kyllä me teemme niin paljon työtä, että ansaitsemme sen. Jo istui

poikamaisessa asennossa tarkastellen kenkiensä korkoja.

-- Minä ainakin tiedän raatavani ihan kylliksi, kun opetan noita

kauheita tenavia kaiket päivät sen sijaan, että viettäisin aikani

mukavasti täällä kotona, aloitti Meg äskeisessä valittavassa

äänilajissa.

-- Ei sinun työsi ole läheskään niin inhottavaa kuin minun, Jo

napisi. -- Mitähän sinä sanoisitkaan, jos joutuisit tuntikausiksi

samaan huoneeseen ärtyisän, pikkumaisen vanhan rouvan kanssa, joka

juoksuttaisi sinua, olisi aina tyytymätön ja kiusaisi sinua, kunnes

olisit kypsä karkaamaan ikkunasta tai antamaan häntä korville!

-- On häijyä napista, mutta minusta siivoaminen ja astiain

peseminen on maailman ikävintä työtä. Minä tulen siitä pahalle

tuulelle, kätenikin kangistuvat niin etten pysty enää soittamaan

sormiharjoituksia. Ja Beth katseli karkeita käsiään ja huokasi niin

syvään, että tällä kertaa kaikki sen kuulivat.

-- Minäpä en usko, että kukaan teistä saa kärsiä niin paljon kuin

minä, huusi Amy. -- Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen

kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat

puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat

teitä, kun nenänne ei ole kaunis.

-- Jos tarkoitat _solvaamista_, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan

kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.

-- Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan

pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa

sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.

-- Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä

olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä.

Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi

rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.

-- Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin

Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka

ovatkin rikkaita.

-- Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin,

sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä

hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.

-- Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää

olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä

taskuun ja alkoi viheltää.

-- Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.

-- Ja siksipä minä vihellänkin.

-- Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.

-- Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.

-- Pikkulinnut pesässään

sovinnossa elää,

lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että

molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä

kerralta.

-- Tosiaankin, tytöt, molemmat sietäisitte toruja, alkoi Meg ison

sisaren opettavaiseen tapaan. -- Sinä olet jo niin iso, että sinun

pitäisi jättää nuo poikamaiset kujeesi, Josephine. Käytöksesi ei

ollut vaarallista silloin kun olit vielä pieni, mutta sinä olet jo

melkein täysikasvuinen ja kampaat tukkasikin kuin aikuinen. Kyllä

sinun pitäisi vähitellen muistaa, että olet nuori neiti.

-- Enkä ole! Ja jos tukkalaitteeni tekee minut neidiksi, pidän

kahta lettiä kaksikymmenvuotiaaksi saakka, huusi Jo, nykäisi

pois hiusverkkonsa ja ravisti paksun, kastanjanruskean tukkansa

valloilleen, -- On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti

March, pitää pitkiä hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen

asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat

ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten

ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin

välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua

kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!

Jo ravisteli sinistä sukankudintaan niin että puikot helisivät ja

kerä vieri kauas huoneen toiseen päähän.

-- Jo parka. Se on kauhean ikävää, mutta sitä ei voi auttaa. Sinun

täytyy vain tyytyä olemaan leikisti veli meille tytöille, sanoi

Beth hyväillen polveensa nojautuvaa pörröistä päätä kädellä, jonka

pehmeätä kosketusta ei koko maailman astianpesu ja pölynpyyhkiminen

olisi kyennyt kovettamaan.

-- Mitä sinuun tulee, Amy, Meg jatkoi, sinä olet aivan liian nirso

ja sievistelevä. Se voi nyt tuntua lystikkäältä, mutta jollet pidä

varaasi, sinusta tulee teeskentelevä pieni hanhi. Minä pidän sievästä

käytöksestäsi ja hienosta puhetavastasi, kunhan et vain koeta olla

liian ylhäinen, mutta luonnottomat sanasi ovat yhtä typeriä kuin Jon

katu kieli.

-- Jos Jo on katupoika ja Amy hanhi, mikä minä sitten olen? kysyi

Beth valmiina saamaan osansa saarnasta.

-- Sinä olet kullannuppu etkä mikään muu, Meg vastasi lämpimästi,

eikä kukaan vastustanut häntä, sillä 'Hiiri' oli koko perheen

lemmikki.

Koska nuoret lukijat mielellään tahtovat tietää 'minkä näköisiä

ihmiset ovat', käytämme tilaisuutta hyväksemme ja annamme pienen

kuvauksen noista neljästä sisaresta, jotka viettivät hämyhetkeä

kutimiensa ääressä tänä joulukuun päivänä. Ulkona sateli hiljalleen

lunta ja takkavalkea räiskyi hauskasti. Huone oli vanha ja

kodikas, vaikka lattiamatto olikin haalistunut ja kalustus hyvin

yksinkertainen. Seinillä riippui pari hyvää taulua, hyllyt olivat

täynnä kirjoja, ikkunoilla kukkivat krysanteemit ja jouluruusut, ja

kaikki oli miellyttävän viihtyisää.

Margaret, vanhin neljästä sisaresta, oli kuusitoistavuotias ja aika

sievä, vaaleaverinen ja pyöreä. Hänellä oli suuret silmät, pehmeä,

ruskea tukka, herttainen suu ja valkoiset kädet, joista hän hieman

ylpeilikin.

Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, kaita ja ruskeaihoinen.

Hänessä oli jotakin varsamaista, sillä hän ei koskaan tiennyt,

minne panna pitkät jalkansa, jotka aina olivat tiellä. Hänellä oli

päättäväinen suu, pirteä nenä ja eloisat harmaat silmät, jotka

näyttivät huomaavan kaiken ja olivat vuoroin säihkyvät, ilkamoivat

ja miettiväiset. Pitkä, tuuhea tukka oli Jon ainoa kauneus, mutta se

oli tavallisesti sullottu verkkoon, että se pysyisi poissa tieltä.

Hänellä oli pyöreät olkapäät, suuret kädet ja jalat, huoleton ulkoasu

ja kulmikas käytös kuten ainakin tytöllä, joka on parhaillaan

kehittymässä naiseksi eikä iloitse siitä.

Elizabeth -- Beth, kuten kaikki häntä nimittivät -- oli punaposkinen,

kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös,

ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään.

Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle

mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja

uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja

joita hän rakasti.

Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö -- ainakin omasta

mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset

kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen

olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.

Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata,

asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen

oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja

jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi.

Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois

nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita

lähempänä valkeaa.

-- Nämä ovat aivan lopussa. Äidin pitäisi saada uudet tohvelit.

-- Ehkä minä saan jonkinlaiset dollarillani, sanoi Beth.

-- Ei, minäpä! huusi Amy.

-- Minä olen vanhin, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet jyrkästi.

-- Minä olen perheen mieshenkilö nyt kun isä on poissa, ja minä ostan

tohvelit, sillä isä käski minua pitämään erityistä huolta äidistä

hänen poissaollessaan.

-- Minäpä sanon mitä teemme, sanoi Beth. -- Me annamme jokainen

hänelle joululahjan emmekä osta mitään itsellemme.

-- Tuo on sinun tapaistasi, kultaseni! Mitä ostamme? huudahti Jo.

Jokainen mietti tarkoin vähän aikaa. Sitten Meg sanoi aivan kuin

olisi keksinyt asian katsoessaan omia sieviä käsiään:

-- Minä annan hänelle siistit käsineet.

-- Oikein hyvät tohvelit, ilmoitti Jo.

-- Muutamia nenäliinoja, kaikki paltettuina, sanoi Beth.

-- Minä annan pienen hajuvesipullon, hän pitää siitä eikä se maksa

paljon, niin että minulle jää vielä rahaa kyniinkin, Amy lisäsi.

-- Millä tavalla annetaan lahjat? kysyi Meg.

-- Pannaan ne pöydälle, tuodaan hänet juhlasaatossa sisään ja

katsotaan, kun hän avaa kääröt. Ettekö muista, kuinka teimme aina

ennen vanhaan, kun oli jonkun syntymäpäivä? sanoi Jo.

-- Minä olin aina hirmuisen hämilläni, kun minun vuoroni oli istua

tuossa isossa tuolissa ja nähdä kuinka te tulitte tuomaan lahjoja

ja suutelemaan minua. Pidin lahjoista ja suudelmista, mutta oli

kauheata, kun te istuitte kaikki ympärillä ja katselitte kuinka

avasin kääröjä, sanoi Beth, joka paahtoi sekä kasvojansa että

teeleipää tulen ääressä.

-- Annetaan äidin olla siinä uskossa, että ostamme jotain itsellemme,

ja yllätetään hänet. Meidän täytyy käydä ostoksilla huomenna

iltapäivällä, Meg, sillä jouluillan näytelmästä on vielä paljon

puuhaa, sanoi Jo kävellen edestakaisin lattialla kädet selän takana

ja nenä pystyssä.

-- Minä en aio näytellä enää tämän kerran jälkeen, olen jo liian

vanha sellaiseen, huomautti Meg, joka oli vielä yhtä lapsellisen

innostunut kuin konsanaan 'pukeutumisiin' ja muihin ilveilyihin.

-- Et sinä lakkaa niin kauan kuin suinkin voit laahustaa ympäri

valkoisessa puvussa, tukka hajallaan ja kultapaperi-jalokiviä ylläsi.

Sinä olet paras näyttelijämme, eikä mistään tule mitään jos sinä

hylkäät näyttämön, sanoi Jo. -- Meidän pitäisi harjoitella tänään.

Tulepas tänne, Amy, ja harjoittele pyörtymiskohtausta. Olet siinä

kankea kuin hiilihanko.

-- En mahda sille mitään, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään

pyörtyvän, enkä viitsi kaatua selälleni niin kuin sinä ja kolhia

itseäni mustaksi ja siniseksi. Jos voin kaatua mukavasti, teen sen

-- jollen, vaivun vain tuolille viehkeän näköisenä enkä välitä

vaikka Hugo uhkaisi pistoolilla, vastasi Amy. Hänellä ei ollut

näyttelijänlahjoja; hän oli saanut tuon osan vain pienuutensa takia,

sillä kappaleen sankarin täytyi kantaa hänet väkivaltaisesti pois

näyttämöltä.

-- Tee näin, vääntele käsiäsi ja hoipertele lattian yli huutaen

hurjasti: "Roderigo! Pelasta minut, pelasta minut!" ja Jo esitti

kohtauksen vauhdikkaasti päästäen ilmoille todella vihlaisevan huudon.

Amy noudatti esimerkkiä, mutta hän ojensi kätensä jäykästi ja

nytkähteli eteenpäin kuin koneiston liikuttamana, ja hänen

"Ooh!" huutonsa tuntui aiheutuvan pikemmin nuppineulan pistoista

kuin pelosta ja tuskasta. Jo ähkyi toivottomana, Meg purskahti

vilpittömään nauruun ja Beth antoi leipänsä palaa seuratessaan

uteliaana esitystä.

-- Ei kannata. Anna mennä vain niin hyvin kuin osaat sitten

esitysiltana, mutta älä moiti minua jos yleisö nauraa. Jatka, Meg!

Näytelmä sujui hyvin, sillä Don Pedro uhmasi maailmaa kahden sivun

pituisessa puheessa kompastelematta kertaakaan. Hagar, noita, lauloi

kaamean loihtunsa kiehuvan sammakkokattilan ääressä kerrassaan

pöyristyttävästi, Roderigo katkaisi miehekkäästi kahleensa ja Hugo

kuoli omantunnonvaivoihin ja arsenikkiin huutaen raivoisan: "Haa,

haa!"

-- Tämä on paras näytelmä joka meillä on ikinä ollut, sanoi Meg, kun

kuollut konna nousi istumaan ja hieroi kyynärpäitänsä.

-- En käsitä kuinka osaat kirjoittaa ja näytellä noin loistavasti,

Jo! Sinähän olet oikea Shakespeare, huudahti Beth, joka vahvasti

uskoi, että hänen sisarensa olivat joka alalla ihmeellisiä neroja.

-- En sentään, vastasi Jo vaatimattomasti. -- Minusta 'Noidan

kirous, laulunsekainen murhenäytelmä' on aika mukava kappale, mutta

olisin tahtonut yrittää Macbethia, jos olisimme vain voineet saada

lattialuukun Banquoa varten. Minä olen aina toivonut, että saisin

kerran näytellä murhaajaa. "Tuo onko tikari min eessäin näen?" hän

mutisi pyöritellen silmiään ja huitoen käsillään kuten oli nähnyt

erään kuuluisan näyttelijän tekevän.

-- Ei, se on paahtohaarukka, jossa leivän asemesta riippuu äidin

tohveli. Bethin teatteri-intoilua! huusi Meg, ja harjoitus päättyi

naurunmetakkaan.

-- Hauska nähdä teidät noin hilpeinä, tytöt, kuului ovelta reipas

ääni, ja sekä näyttelijät että katsojat kääntyivät tervehtimään

kookasta, äidillistä naista, jonka kasvoilla oli herttaisen

sydämellinen ilme. Hän ei ollut piirteiltään suinkaan kaunotar, mutta

tyttöjen mielestä tuo harmaa takki ja vanhamuotinen hattu verhosivat

maailman ihaninta naista.

-- No, kullanmurut, mitä olette puuhanneet tänään? Oli niin kiire,

kun piti saada laatikot lähtökuntoon huomiseksi, etten ehtinyt kotiin

päivälliselle. Onko täällä käynyt ketään, Beth? Kuinka on yskäsi

laita, Meg? Jo, sinähän näytät vallan uupuneelta. Tule suutelemaan

minua, Amy.

Näiden äidillisten kysymysten aikana rouva March riisui yltään märät

vaatteensa, pani lämpimät tohvelit jalkaansa, istuutui nojatuoliin,

veti Amyn polvelleen ja valmistautui viettämään työteliään päivänsä

onnellisinta hetkeä.

Tytöt pyrähtelivät sinne tänne koettaen kukin omalla tavallaan

edistää yleistä mukavuutta. Meg kattoi teepöydän, Jo kantoi puita

sisään ja järjesti tuoleja tapansa mukaan pudotellen, kaataen ja

kolhien kaikkea, mihin koski, Beth kulki hiljaisena ja toimeliaana

edestakaisin keittiön ja arkihuoneen välillä ja Amy istui kädet

ristissä jaellen määräyksiä joka taholle.

Kun sitten kokoonnuttiin pöydän ympärille, sanoi rouva March

kasvoillaan onnellinen ilme:

-- Minullapa on jotakin teille illallisen jälkeen.

Kirkas hymy valaisi kaikkien kasvoja. Beth taputti käsiään

välittämättä teeleivästä, joka juuri oli hänen kädessään. Jo viskasi

lautasliinansa ilmaan ja huusi:

-- Kirje, kirje! Kolminkertainen eläköönhuuto isälle!

-- Niin on, pitkä hauska kirje. Isä voi hyvin ja arvelee

selviytyvänsä talvesta paremmin kuin luulimme. Hän lähettää tukun

herttaisia joulutoivotuksia ja aivan erityisen tervehdyksen teille

tytöille, sanoi rouva March taputtaen taskuaan kuin hänellä olisi

ollut siellä aarre.

-- Joutukaa, hyvät ihmiset! Älä leikkele sormiasi äläkä tuijota

tyhmän näköisenä lautaseesi, Amy, huusi Jo, joka hörppi teetään

pitkin siemauksin ja pudotti kiireissään leipänsä matolle voipuoli

alaspäin.

Beth ei syönyt enää mitään, vaan hiipi varjoisaan nurkkaansa ja

nautti siellä jo etukäteen tulevasta ilosta.

-- Minusta oli suurenmoista, että isä lähti mukaan sotapappina, kun

hän oli liian vanha reserviin eikä kyllin voimakas vapaaehtoiseksi,

sanoi Meg lämpimästi.

-- Voi miten minä tahtoisin päästä rummunlyöjäksi, kuormarengiksi tai

vaikka sairaanhoitajattareksi, että saisin olla hänen lähellään ja

auttaa häntä, intoili Jo.

-- On varmaan epämiellyttävää asua teltassa ja syödä kaikenlaisia

pahanmakuisia ruokia ja juoda tinakupista, huokasi Amy.

-- Koska hän tulee kotiin, äiti? kysyi Beth, ja hänen äänensä värisi

hieman.

-- Ei vielä moneen kuukauteen, kultaseni, jollei hän sairastu. Hän

tahtoo jäädä sinne ja tehdä työtään niin kauan kuin voi, emmekä me

pyydä häntä kotiin hetkeäkään aikaisemmin kuin hänen omatuntonsa

sallii. Tulkaa nyt kuulemaan kirjettä.

Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin,

Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo

kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos

kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin

hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia -- varsinkin

rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä

kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä;

se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia

leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa

kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.

"Rakkaat terveiset ja suudelma tytöille. Kerro heille, että

ajattelen heitä päivällä ja rukoilen heidän puolestaan illalla;

heidän kiintymyksensä on paras lohdutukseni kaikkina aikoina. Tuntuu

vaikealta odottaa kokonainen vuosi ennen kuin saan nähdä heidät,

mutta muistuta heille, että odottaessamme meidän kaikkien tulee tehdä

työtä, niin että nämä kovat päivät eivät mene hukkaan. Tiedän että he

muistavat kaiken mitä sanoin heille, että he tekevät velvollisuutensa

tunnollisesti, taistelevat urhoollisesti sydämensä vihollisia vastaan

ja saavat niin kauniita voittoja omasta itsestään, että palattuani

voin olla pikku naisistani ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan

ennen."

Tytöt olivat hyvin liikuttuneita kun tultiin tähän kohtaan, Jo ei

hävennyt suurta kyyneltä, joka tipahti hänen nenänsä päästä, eikä

Amy välittänyt, vaikka hänen kiharansa pörrööntyivät, kun hän kätki

kasvonsa äidin olkapäähän ja nyyhkytti:

-- Minä _olen_ itsekäs tyttö, mutta koetan todellakin tulla

paremmaksi, niin etten tuota hänelle pettymystä.

-- Me koetamme kaikki, huudahti Meg. -- Minä ajattelen liian paljon

ulkomuotoani enkä viitsisi tehdä työtä, mutta jos yrittämisestä on

lainkaan apua, niin minusta tulee toinen tyttö.

-- Minä koetan olla oikea 'pikku nainen' enkä vallaton ja raju.

Yritän täyttää velvollisuuteni täällä enkä ikävöi minnekään muualle,

sanoi Jo, jonka mielestä oman itsensä hillitseminen kotona oli paljon

vaikeampi tehtävä kuin parin kapinan kukistaminen Etelässä.

Beth ei virkkanut mitään, vaan kuivasi kyynelensä siniseen

sukanteelmään ja alkoi kutoa kaikin voimin, jotta ei hukkaisi

hetkeäkään lähintä velvollisuuttaan täyttäessään. Samalla hän päätti

hiljaisessa mielessään olla juuri sellainen kuin isä toivoi hänen

olevan, kun onnellinen kotiintulon hetki vuoden päästä vihdoinkin

koittaa.

Rouva March katkaisi hiljaisuuden, joka oli seurannut Jon puhetta,

sanomalla herttaisesti:

-- Muistatteko, kuinka pieninä aina leikitte 'Kristityn vaellusta'?

Mikään ei teistä ollut hauskempaa kuin että sidoin pienen taakan

selkäänne, annoin teille hatut ja sauvat ja paperikääröt ja te

saitte sitten vaeltaa läpi talon. Te lähditte aina kellarista, joka

oli Turmeluksen kaupunki, ja kiipesitte katolle asti, jonne olitte

koonneet kaikki hauskat asiat tehdäksenne siitä Taivaan kaupungin.

-- Kuinka hauskaa olikaan mennä jalopeurojen ohi, taistella

Apollyonia vastaan ja kulkea haltijalaakson läpi! Jo muisteli.

-- Minä pidin eniten siitä paikasta, missä taakat putosivat maahan ja

kierivät portaita alas, sanoi Meg.

-- Minun lempipaikkani oli tasainen katto, jonne olimme tuoneet

kukkia ja lehtiä ja kaikenlaista hauskaa ja jolla seisoimme iloisina

auringonpaisteessa ja lauloimme. Beth hymyili aivan kuin tuo hauska

hetki olisi tullut takaisin.

-- Minä en muista tuosta kaikesta paljonkaan paitsi että pelkäsin

kellaria ja pimeätä sisäänkäytävää ja iloitsin kakuista ja

maidosta, jotka odottivat meitä katolla. Jollen olisi liian iso

sellaiseen, tahtoisin melkein leikkiä sitä vieläkin, sanoi Amy,

joka saavutettuaan kahdentoista vuoden kypsyneen iän ei enää voinut

kuvitellakaan ottavansa osaa lapsellisiin leikkeihin.

-- Emme ole koskaan liian vanhoja siihen, kultaseni, koska se on

leikki, jota tavalla tai toisella leikimme koko ikämme. Taakkamme

ovat tässä, tie on edessämme, ja kaiken hyvän ja onnellisen

ikävöiminen on opas, joka johtaa meidät monien vaivojen ja erehdysten

läpi rauhaan. Ja nyt, pienet vaeltajani, mitähän jos alkaisitte

alusta, ei leikillä, vaan oikein todella, niin nähdään kuinka

pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.

-- Ihanko todella, äiti? Missä ovat taakkamme? kysyi Amy, joka oli

hyvin kirjaimellinen nuori neiti.

-- Jokainen teistä mainitsi äsken taakkansa, paitsi Beth. Luulen

melkein että hänellä ei olekaan mitään kannettavana, sanoi äiti.

-- On kyllä, minun taakkani ovat pestävät astiat ja tomuriepu ja se

että pelkään ihmisiä.

Bethin taakka oli niin hullunkurinen että kaikkia nauratti, mutta

kukaan ei nauranut, sillä se olisi suuresti loukannut häntä.

-- Tehdään niin, sanoi Meg miettiväisenä. -- Se on vain toinen nimi

sille että koettaa olla hyvä, ja kertomus voi auttaa meitä, sillä on

vaikeata olla hyvä vaikka tahtoisikin, ja ihminen unohtaa aina eikä

pane parastaan.

-- Me olimme Epäilyksen suossa tänä iltana, ja äiti kiskoi meidät

sieltä pois niin kuin Apu kirjassa. Meillä pitäisi olla paperikääröön

kirjoitetut ohjeet, kuten Kristitylläkin. Mistä saamme sellaiset?

kysyi Jo iloiten keksinnöstä, joka heitti pienen romanttisen hohteen

velvollisuuksien täyttämisen harmauteen.

-- Katsokaa jouluaamuna tyynyjenne alle, niin löydätte ohjekirjan,

vastasi rouva March.

He puhelivat uudesta suunnitelmasta sillä aikaa kun vanha Hanna

tyhjensi pöytää, sitten otettiin esille neljä pientä ompelulipasta,

ja neulat lentelivät vinhasti tyttöjen päärmätessä lakanoita Marchin

tädille. Se oli ikävää työtä, mutta tänä iltana ei kukaan nurkunut

Jon ehdotuksesta pitkät saumat jaettiin neljään osaan ja niille

annettiin nimeksi Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Amerikka. Sillä tavalla

työ sujui mainiosti, varsinkin kun tytöt aina puhelivat siitä maasta,

jonka läpi neulat kulloinkin lentelivät.

Yhdeksältä he lopettivat työnsä ja lauloivat tapansa mukaan ennen

nukkumaan menoa. Ei kukaan muu kuin Beth saanut juuri ääntä

vanhasta pianosta, mutta hän osasi painaa keltaisia koskettimia

pehmeästi, juuri oikealla tavalla, säestäessään noita yksinkertaisia

lauluja. Megillä oli huilun heleä ääni, ja hän ja hänen äitinsä

johtivat pientä kuoroa. Amy siritti kuin sirkka, ja Jo lauleli oman

mielensä mukaan pannen aina väärään paikkaan jonkin lirityksen tai

sorahduksen, joka pilasi hartaimmankin sävelen.

Näin he olivat laulaneet siitä ajasta asti, jolloin he olivat

oppineet lepertämään ensimmäisen äänensä, ja siitä oli tullut

vakinainen tapa kodissa, sillä äiti oli synnynnäinen laulaja.

Aamulla varhain kuului hänen äänensä, kun hän kulki ympäri kodissaan

laulellen kuin leivonen, ja viimeisenä illalla kaikui sama suloinen

ääni, sillä tytöt eivät koskaan tulleet liian vanhoiksi kuulemaan

tuota kotoista kehtolaulua.

2.