El-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen
ollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä
kesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin
lähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen
intiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä
tyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista
ja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.
El-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli
tulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja
uskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen
suonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti
hän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri
siitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.
Mutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja
kirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti
milloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän
sisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi
luomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan
ympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.
Mutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli
Pyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan
ainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat
yksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien
tuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.
Vuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle.
Kun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa
päämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan
täydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja
keskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli
likainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen.
Takkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän
katsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.
"Veljesi on kuollut", hän sanoi lyhyesti.
El-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin
hämärästi. "Isäsi on vanha mies ja yksinäinen", jatkoi sanantuoja.
"Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä
kasvosi."
Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja
kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka
silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki
ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.
"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.
Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin
roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat
turhia.
Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä
vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta
lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti
kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta
pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli
Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella
Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä
intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien
hoitelemana.
Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta
tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat
orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat
mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä
El-Soon lähtiessä.
Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen
perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah
vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän
uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja
lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania
ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun
kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi
sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä
vierasvaraisuutta ja syöminkejä.
Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta
Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli
harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän
kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut
määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa
liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli
hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä
tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti.
Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin
ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi
takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan
rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli
pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys,
keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja
laulussa.
El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän
oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei
pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan
luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään,
mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen
askeleensa kiinteälle maaperälle.
Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren
arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta.
Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten
heimojen päälliköitä -- englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja --
yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita,
läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin
kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.
El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä
hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja
balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat
perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava
päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä
lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi
pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita
voitiin siten kantaa.
Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja
yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli
ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti
tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli
ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja
hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan
loukannut.
Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista
kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen
sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki
hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka
oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat,
terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine,
värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin
ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea
hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka
kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien,
antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen
huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille
ilmeen.
Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään,
mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä
iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se
herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä
sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine
merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa
myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä,
syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän
voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta
harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin
pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä
edelleenkin juhlan ohjaajana.
Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää
vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän
todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja
vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran
Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon
tuhlaavia elintapoja -- se tapahtui silloin, kun hän juuri oli
riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet -- mutta
moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli
aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi
pingoittunut kunniantunto.
Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat
haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen
isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut
pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja,
supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin
intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja
poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut,
niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki
tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja
muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon
vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk.
Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän
omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen
viriävän uuteen liekkiin.
Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet
niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille
lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä
Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama
veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja
kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä,
ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän
oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja
Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja
takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin
rannoilla.
Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui
suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja
siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin
saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi
lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin
palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti,
mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui
suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin
miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti
muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän
rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa
suuren talon ylläpitoa varten.
Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä
kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa.
Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai
kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä
pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi
kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin
El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä
kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme
pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta
ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä.
Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen
nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen
tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä
selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai
vaikean yskimispuuskan.
Se oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema
yhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan
Porportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin
silmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli
maksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän
toiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki
ja hetkeksi moitteentunne haihtui.
Hänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen
eteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. "Juo!" hän
huudahti. "Eikö se ole hyvää?"
Ja Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja
maiskauttaessaan huuliaan.
"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?" Klakee-Nah kysyi.
"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni",
Porportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää
ajatuksensa.
"Mutta se maksaa kovin paljon", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen
ajatustaan.
Porportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli
ilkeä liekki. "Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä", hän lausui.
"Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa."
Pahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki
melkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin.
Henkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä
vaimentaakseen uhkaavan melun.
"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian
paljon!" hän kiljasi. "Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on
liian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa.
Elämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla
ei ole vuodehuopia." Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän
sitten kohotti. "Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut
lämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta
pisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat
olleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua."
Hän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen
pudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin
huohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja
hymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin
saatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan.
Mutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja
kaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä
pystyyn.
"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla", hän jatkoi. "Ja
meillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana.
Velat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on
velkani?"
Porportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja
alkoi: "Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen
korkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500
dollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin
kirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on --."
"Lörpöttelyä koko luetteleminen!" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi:
"Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät.
Lopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?"
Porportuk tarkasteli muistilistaansa. "Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa
kuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä", hän
luki huolellisen tarkasti.
"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti.
"Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten -- ja juuri tämän
vuoksi olen antanut noutaa sinut -- kirjoita minulle uusi,
kuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on
samantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli
maksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien
Suuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on
Klakee-Nahin sana."
Porportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen
huoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. "Ei", hän huusi. "Se ei
ole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin,
Porportuk. Kirjoita vekseli!"
"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa", Porportuk vastasi
hitaasti.
"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!" Klakee-Nah kysyi.
Sitten hän lisäsi: "Minä olen varmasti siellä."
"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään", toisti Porportuk happamesti.
Kuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.
"En tunne ensinkään tulevaa elämää", selitti Porportuk. "Olen tämän
maailman liikemies."
Klakee-Nahin kasvot kirkastuivat. "Se johtuu siitä, että sinulla on
ollut kylmä öisin nukkuessasi", hän nauroi. Mietittyään hetken hän
jatkoi: "Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on
vielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä."
"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen", vastasi Porportuk.
"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?"
"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä", kuului vastaus.
"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet."
"Laiva on Yukonin pohjassa."
Klakee-Nah säpsähti. "Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden
lähtiessä." Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä
koskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.
"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi
maksaa... tässä maailmassa?" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän
toiseen päähän.
"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies", jatkoi
Klakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: "En, vielä on
yksi koskematon tae."
"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä,
sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"
"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.
Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja
tuijotti uudelleen.
"Tyttäresi, El-Soo -- hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu.
Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."
Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! -- mikä
pila! -- ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi
ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha!
ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat
hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen
toistamiseen.
Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja
silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei
ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."
Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten
kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen
hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.
"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka
odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja
kieritelkää häntä lumessa!"
Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin
orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten
hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä
juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.
Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui
kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen.
Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä
omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien
haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi
tarkastaessaan korkoeriä.
"Onko se laillinen velka, Tommy?" kysyi El-Soo.
"Se on ryöväystä", vastasi Tommy.
"Mutta kuitenkin se on velka", El-Soo toisti.
Talvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin
saatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle
laveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän
toi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä
ikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran
sitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen
Porportukille.
"Sanon Teille kaksi seikkaa", El-Soo lausui. "Ensiksi: en ikinä
tule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan
kuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten."
"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria
seitsemänkymmentäviisi senttiä", oikaisi Porportuk.
"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta", oli El-Soon vastaus. "Ja ne Teille
maksetaan."
"Miten?"
"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä,
elkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette" -- hän pysähtyi
keksiäkseen sopivan rangaistuksen -- "jos sen teette, niin kieritytän
Teitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa."
Tämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti
yllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka,
metsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana,
että kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo
myydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat
maksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman
lähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:
"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa
elämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja
tässä maailmassa se on maksettava."
Akoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:
"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta
korkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?"
Sisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä
ensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa
tulosta.
"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä", sanoi El-Soo. "Ja
hänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes
velka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän
majaan."
"Ja uskotko sinä sellaista?" kysyi sisar Alberta.
"En tiedä", vastasi El-Soo, "mutta se oli isäni usko."
Sisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.
"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on
totta?" jatkoi El-Soo. "Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa
elämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa
hän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa."
"Entä sinulle?" kysyi sisar Alberta. "Minkälainen on tuleva elämä
sinulle?"
El-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. "Minä toivoisin vähän kumpaakin",
hän lausui. "Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin
isänikin."
Huutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli
vilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan
lohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa
ja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita,
kauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka
olivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja
mielenkiinnon kannustamina.
Kevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti.
Tästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten
huutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä.
Hän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka
ostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen
winchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema
aiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei
ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle
hankkimaan lisää ampumatarpeita.
Ensimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin
huutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli
pohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean
punertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle
sijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita
valkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin
näkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli
Tommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti
El-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa
päälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen
tuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.
"Ken tahtoo ostaa vaimon?" hän kysyi. "Katsokaa minua. Olen 20-vuotias
ja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos
hän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän
on intiaani, niin pukeudun kuten" -- hän pysähtyi hieman --
"intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata
ne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin
lähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan
urkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut
myydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan
kauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä
ole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa.
Isäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo
ostaa minut?"
Hän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta.
Tommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle
pitämään toimitusta.
El-Soon ympärillä seisoivat hänen isänsä vanhat orjat. Vanhuuden
köyristäminä ja vapisevina he, menneen polven edustajat, hievahtamatta
tarkastelivat nuoremman polven puuhia. Ihmisjoukon ensi rivissä oli
muutamia Eldoradon ja Bonanzan kuninkaita ja heidän rinnallaan pari
murtunutta, keripukin turvottamaa kullanetsijää. Keskellä joukkoa näkyi
vilkasliikkeinen, villisilmäinen intiaaninainen ylisen Tana-naw'n
syrjäkulmilta. Rannikkoseudun kiertelevä sitka-intiaani seisoi rinnan
Lake le Bargen puolelta saapuneen stickin kanssa ja takalistolla oli
puolisen tusinaa ranskalaisia matkailijoita omassa ryhmässään. Kaukaa
kuului tuhatlukuisten lintuparvien häipyvä kirkuna pesimäpaikoilta.
Pääskyset kiisivät vettä hipuen pitkin Yukonin tyyntä pintaa ja
kultarintakerttu lauloi. Piilossa olevan auringon säteet tunkeutuivat
vinosti tuhannen mailin päässä palavasta metsästä levinneen savun läpi
muuttaen taivaan synkän punertavaksi maanpinnan punertuessa
heijastuneesta valosta. Sama punainen hehku oli myöskin kaikkien
saapuvillaolijoiden kasvoilla ja se teki kaikki kummallisen ja
salaperäisen näköisiksi.
Tarjoukset alkoivat hitaasti. Sitka-intiaani, joka oli vasta puoli
tuntia sitten tänne saapunut muukalainen, tarjosi sata dollaria
äänessään luottava sävy ja näki hämmästyksekseen Akoonin kääntävän
pyssynsä piipun häntä kohti. Tarjoukset jatkuivat. Eräs Tozikakatin
intiaani, luotsi, tarjosi 150 dollaria ja hetken kuluttua eräs
ylämaasta karkoitettu peluri koroitti tarjouksen kahteensataan.
El-Soota harmitti, hänen ylpeyttään oli loukattu. Mutta sitäkin
rohkeammin hän vain katseli joukkoa.
Katsojien keskuudessa syntyi rauhatonta liikehtimistä Porportukin
tunkeutuessa etualalle. "Viisisataa dollaria!" hän huusi kuuluvalla
äänellä silmäten sitten ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän
oli tehnyt.
Hän aikoi käyttää suurta omaisuuttaan nuijana vaimentaakseen kaiken
kilpailun jo heti alussa. Mutta yksi matkailijoista, joka katseli
El-Soota säihkyvin silmin, koroitti tarjouksen sadalla dollarilla.
"Seitsemänsataa!" vastasi Porportuk empimättä.
Ja yhtä nopeasti tuli: "Kahdeksansataa" matkustajalta.
Silloin Porportuk heilautti uudelleen sotanuijaa. "Tuhat kaksisataa!"
hän huudahti. Ilmeisesti pahoilla mielin matkailija hellitti.
Korkeampia tarjouksia ei tehty. Tommy ponnisteli kehotellen, mutta ei
saanut ketään innostumaan.
El-Soo puhui Porportukille: "Tekisitte viisaasti, Porportuk, jos
punnitsisitte tarkoin tarjouksenne. Oletteko unohtanut, mitä Teille
sanoin, etten ikinä tule vaimoksenne!"
"Tämä on julkinen huutokauppa", hän vastasi. "Ostan Teidät ja teemme
kauppakirjan. Olen tarjonnut tuhat kaksisataa dollaria. Te tulette
minulle halvaksi."
"Kirotun halvaksi!" kiljasi Tommy. "Mitäpä se tekee, vaikka olenkin
huutokaupan toimittaja? Ei se estä minua tekemästä tarjousta. Koroitan
sen tuhanteen kolmeensataan."
"Tuhat neljäsataa", oli Porportukin tarjous. "Ostan Teidät --
sisarekseni", kuiskasi Tommy El-Soolle ja jatkoi ääneen: "Tuhat
viisisataa!"
Kahdessa tuhannessa ryhtyi yksi Eldoradon kuninkaista leikkiin ja Tommy
väistyi.
Kolmannen kerran Porportuk heilautti varallisuusnuijaansa koroittaen
yhdellä kertaa viisisataa dollaria. Mutta se koski Eldorado-kuninkaan
ylpeyteen. Häntä ei niin vain voitaisi säikäyttää. Ja hän koroitti
lisää viisisataa.
El-Soon hinta oli nyt kolmetuhatta. Porportuk nosti sen
kolmeentuhanteen viiteensataan ja ihmetteli suu auki, kun
Eldorado-kuningas lisäsi vielä tuhat dollaria. Uudelleen Porportuk
koroitti viidelläsadalla ja ällistyi yhäkin enemmän Eldorado-kuninkaan
nostaessa vielä tuhannella.
Porportuk oli raivoissaan. Hänen ylpeytensä oli pelissä ja hänen
voimaansa vedottiin, sillä voima oli häneen nähden samaa kuin rikkaus.
Heikkouden häpeää hän ei ottaisi kantaakseen koko maailman nähden.
El-Soo itse jäi syrjäseikaksi. Pitkinä vuosina ja kylminä öinä
saituudella tehdyt säästöt olivat nyt valmiit tuhlattaviksi. El-Soon
hinta oli noussut kuuteentuhanteen. Porportuk koroitti sen seitsemäksi.
Ja sitten nousi hinta tuhat dollaria kerrallaan, niin nopeasti kuin
miehet ehtivät tehdä tarjouksensa. Neljässätoistatuhannessa kilpailijat
pysähtyivät hengähtämään.
Sitten tapahtui odottamatonta. Vielä raskaampi nuija
heilahti. Alkaneella väliajalla oli ennenmainittu peluri
keinottelumahdollisuuksia haistaen muodostanut yhtiön tovereittensa
kanssa tarjoten kuusitoistatuhatta dollaria.
"Seitsemäntoistatuhatta", sanoi Porportuk heikosti.
"Kahdeksantoistatuhatta", lisäsi kuningas.
Porportuk kokosi voimansa: "Kaksikymmentätuhatta".
Yhtiö luopui. Eldorado-kuningas koroitti tuhannen, Porportuk vastasi.
Ja heidän tehdessään tarjouksia Akoon kääntyi toisesta toiseen,
puoleksi uteliaana, puoleksi uhkaavana, ikäänkuin nähdäkseen,
minkälainen mies hänen on tapettava. Kun kuningas valmistautui tekemään
seuraavaa tarjoustaan, oli Akoon tunkeutunut lähemmäksi ja kuningas
päästi revolverin vyöstään, ennenkuin sanoi:
"Kaksikymmentäkolmetuhatta."
"Kaksikymmentäneljätuhatta", jatkoi Porportuk. Hän naurahti ilkeästi,
sillä varmuus, jolla hän koroitti, oli lopultakin alkanut horjuttaa
kuningasta.
Viimemainittu siirtyi lähelle El-Soota tarkastaen tätä huolellisesti ja
pitkään.
"Ja viisisataa", sanoi hän lopuksi.
"Kaksikymmentäviisituhatta", nosti Porportuk.
Kuningas katseli tovin pudistaen päätään. Sitten hän katsahti vielä
kerran ja lausui vastahakoisesti: "Ja viisisataa."
"Kaksikymmentäkuusituhatta", pamautti Porportuk.
Kuningas pudisteli päätään karttaen Tommyn kehoittavaa katsetta. Tällä
välin oli Akoon siirtynyt lähemmäksi Porportukia. Sen huomasi El-Soon
valpas silmä, ja sillä aikaa kuin Tommy koetti saada Eldorado-kuninkaan
koroittamaan tarjousta, hän kumartui kuiskuttamaan orjan korvaan.
Ja Tommyn sanojen, "kaksikymmentäkuusituhatta, ensimäinen --
kaksikymmentäkuusituhatta, toinen -- kaksikymmentäkuusituhatta --"
kaikuessa ilmassa orja meni Akoonin viereen ja kuiskutti vuorostaan
jotain tälle. Akoon ei osoittanut pienimmälläkään merkillä kuulleensa
viestiä, vaikka El-Soo tarkkasi häntä huolissaan.
"Kolmas!" lopetti Tommy. "Korkein tarjous on Porportukin,
kaksikymmentäkuusituhatta dollaria."
Porportuk vilkasi Akooniin arkaillen. Kaikkien silmät kohdistuivat
Akooniin, mutta tämä ei hievahtanutkaan.
"Tuokaa vaaka!" sanoi El-Soo.
"Suoritan maksun kotonani", epäsi Porportuk.
"Tuokaa vaaka!" toisti El-Soo. "Maksu on suoritettava täällä kaikkien
nähden."
Kultavaaka noudettiin kauppa-asemalta ja Porportuk poistui asuntoonsa
palaten mukanaan mies, kantaen selässään kultahietaa hirvennahkaisissa
pusseissa. Myöskin oli hänen mukanaan toinen mies, jolla oli pyssy
kädessään ja joka ei katsonut minnekään muualle kuin Akooniin.
"Tässä ovat velkakirjat ja kiinnitykset", sanoi Porportuk,
"viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria
seitsemänkymmentäviisi senttiä."
El-Soo otti ne vastaan sanoen Tommylle: "Ne on laskettava
kuudeksitoistatuhanneksi."
"Jää vielä kymmenentuhatta dollaria maksettavaksi kullassa", vastasi
Tommy.
Porportuk nyökkäsi ja aukaisi pussien suut. Seisten rantatöyryn
reunalla El-Soo repi paperit kappaleiksi ja lähetti ne leijailemaan
Yukoniin. Mittaaminen alkoi, mutta keskeytyi heti.
"Luonnollisesti seitsemäntoista dollaria", oli Porportuk sanonut
Tommylle vaakaa aseteltaessa.
"Kuusitoista dollaria", vastasi El-Soo terävästi.
"Kautta maan on tapana laskea kullan hinnaksi seitsemäntoista dollaria
unssilta", väitti Porportuk. "Ja tämä myös on kauppasuoritus."
El-Soo nauroi: "Se on uusi tapa. Se on päässyt käytäntöön tänä keväänä.
Viime vuonna ja sitä ennen on hinta ollut kuusitoista dollaria unssi.
Kun isäni velka tehtiin, oli se kuusitoista dollaria. Kun hän
kauppa-asemalla osti tavaroita Teiltä saamallaan kullalla, annettiin
hänelle unssista jauhoja kuudentoista dollarin arvosta eikä
seitsemäntoista. Ja senvuoksi on Teidän maksettava minulle unssi
kuudestatoista eikä seitsemästätoista dollarista." Muristen suostui
Porportuk jatkamaan mittaamista.
"Punnitkaa se kolmeen osaan, Tommy!" määräsi El-Soo. "Tähän tuhat
dollaria, tähän kolmetuhatta ja tähän kuusituhatta."
Mittaaminen oli hidasta puuhaa ja sen kestäessä kaikki seurasivat
tarkoin Akoonin liikkeitä.
"Hän vain odottaa, kunnes maksu on suoritettu", sanoi joku. Sanat
kulkivat miehestä mieheen ja kaikki uskoivat ne todeksi odottaen
jännityksellä, mitä Akoon sitten tekisi. Myöskin Porportukin pyssymies
odotti vahtien Akoonia.
Punnitseminen oli suoritettu loppuun ja kultahiekka oli pöydällä
kolmena tummankeltaisena kekona. "Isäni on velkaa yhtiölle kolmetuhatta
dollaria", sanoi El-Soo. "Ottakaa se, Tommy, yhtiön puolesta. Ja tässä,
Tommy, on neljä vanhaa miestä. Tunnette heidät. Ja tässä on tuhat
dollaria. Ottakaa se ja pitäkää huolta siitä, etteivät nämä vanhukset
tarvitse milloinkaan olla nälässä eivätkä tupakan puutteessa."
Tommy kokosi kullan pusseihin. Kuudentuhannen dollarin edestä jäi
pöydälle. El-Soo työnsi kauhan kultakekoon ja siroitti sisällön
äkkinäisellä liikkeellä Yukoniin kultaisena kuurona. Porportuk tarttui
häntä ranteeseen, kun hän toisen kerran työnsi kauhan kekoon.
"Kulta on minun", El-Soo sanoi rauhallisesti.
Porportuk hellitti otteensa hammasta purren ja synkin silmin katsellen,
kun hän jatkoi kullan kylvämistä virtaan, kunnes pöytä oli tyhjä.
Kaikkien huomio oli kiintynyt Akooniin ja Porportukin miehellä oli
pyssynpiippu kyynärtaipeessa, sormi liipasimella ja pyssynsuu
tähdättynä kyynärän päässä seisovaan Akooniin. Mutta Akoon ei
hievahtanut.
"Laittakaa kauppakirja kuntoon", sanoi Porportuk äreästi.
Ja Tommy valmisti kauppakirjan, jonka mukaan mies nimeltä Porportuk sai
kaikki oikeudet naiseen nimeltä El-Soo. El-Soo kirjoitti nimensä
asiakirjaan ja Porportuk taivutti sen pannen sen lompakkoonsa. Äkkiä
hänen silmänsä välähtivät ja kiihkeästi hän kääntyi El-Soohon päin
puhuen:
"Mutta minä en maksanut isänne velkaa. Teistä minä maksoin hinnan. Kun
Teidät myytiin, oli se nykyhetken kauppaa eikä viimevuotista tahi
vieläkin vanhempaa. Niistä kultaunsseista, jotka Teistä annoin,
maksetaan nyt kauppa-asemalla seitsemäntoista dollarin edestä jauhoja
eikä kuudentoista. Olen menettänyt dollarin kultakin unssilta, yhteensä
kuusisataa kaksikymmentäviisi dollaria."
El-Soo mietti hetkisen ja huomasi tehneensä erehdyksen. Hän hymyili
purskahtaen sitten nauruun.
"Olette oikeassa, minä erehdyin. Mutta myöhäistä on sitä enää oikaista,
Te maksoitte ja nyt on kulta mennyttä. Teidän ajatusjuoksunne oli
hidas. Vahinko on Teidän. Järkenne ei kulje nopeasti nykyisin,
Porportuk. Te alatte olla vanha."
Porportuk ei vastannut. Pälyen hän silmäsi Akooniin ja huomasi olevansa
turvassa. Hänen huulensa painautuivat tiukasti yhteen ja julmuus
kuvastui hänen kasvoissaan. "Tulkaa", sanoi hän sitten, "menemme
majaani".
"Muistatteko, mitkä kaksi seikkaa sanoin Teille keväällä?" kysyi El-Soo
liikahtamatta paikaltaan.
"Pääni olisi täynnä naisten puheita, jos säilyttäisin ne mielessäni",
vastasi Porportuk.
"Sanoin Teille, että saisitte saatavanne", El-Soo jatkoi tasaisesti.
"Ja myöskin sanoin Teille, etten ikinä tule vaimoksenne."
"Mutta sen sanoitte, ennenkuin kauppakirja oli tehty." Porportuk pisti
kätensä taskuun, missä asiakirja oli. "Olen ostanut Teidät kaikkien
nähden. Te olette minun. Ette kieltäne, että olette minun."
"Olen Teidän", sanoi El-Soo vakavasti.
"Minun omani?"
"Teidän omanne."
Porportukin ääneen tuli voitonvarma sointu:
"Minun omani kuten koira?"
"Kuten koira Teidän omanne", toisti El-Soo rauhallisesti. "Mutta,
Porportuk, Te unohdatte sanani, jos joku toinen mies olisi minut
ostanut, niin olisin tullut hänen vaimokseen. Olisin ollut sille
miehelle hyvä vaimo. Sellainen oli aikomukseni. Mutta Teidän
vaimoksenne en suostu ikinä tulemaan. Ja senvuoksi olen Teidän
koiranne."
Porportuk tiesi leikkivänsä tulella ja päätti hoitaa pelinsä lujin
ottein. "Sitten puhun Teille, en kuten El-Soolle, vaan kuten koiralle",
hän sanoi, "ja käsken Teidän tulemaan kanssani". Näin sanoessaan hän
yritti tarttua El-Soon käsivarteen, mutta tämä torjui hänen otteensa:
"Ei niin kiirettä, Porportuk. Te ostatte koiran. Koira juoksee
luotanne. Vahinko on Teidän. Olen koiranne. Entäpä jos karkaan?"
"Koiran omistajana pieksän Teitä."
"Kun saatte minut kiinni?"
"Kun saan Teidät kiinni."
"Ottakaa sitten minut kiinni!"
Nopeasti hyökkäsi Porportuk häneen päin, mutta hän vältti. Nauraen
kiersi El-Soo pöytää. "Ota kiinni hänet!" komensi Porportuk El-Soon
lähellä olevalle pyssyintiaanille. Mutta kun intiaani ojensi kätensä
tarttuakseen El-Soohon, niin Eldorado-kuningas kaatoi hänet maahan
korvanjuureen tähdätyllä nyrkiniskulla. Pyssy putosi kolisten maahan.
Silloin olisi Akoonilla ollut tilaisuus. Hänen silmänsä liekehtivät,
mutta hän ei hievahtanut.
Porportuk oli vanha mies, mutta kylmät yöt olivat pitäneet hänet
virkeänä. Pöytää hän ei käynyt kauan kiertämään, vaan hyppäsi äkkiä sen
yli. El-Soo ei osannut olla varuillaan. Hän hypähti taaksepäin
kiljaisten säikähtyneenä ja Porportuk olisi saanut hänet kiinni, jollei
Tommy olisi sitä estänyt. Tommyn jalka ojentui. Porportuk kompastui ja
lensi pitkälleen maahan. Ja silloin El-Soo lähti.
"Ottakaa sitten kiinni minut", hän nauroi olkansa yli paetessaan. Hänen
juoksunsa oli joustavaa ja kevyttä, mutta Porportuk juoksi nopeasti ja
rajusti. Nuoruudessaan hän oli ollut nopein juoksija nuorten miesten
joukossa. Ja nytkin hän oli nopeampi kuin El-Soo. Mutta tämä vältti
hänet tehden nopeita mutkia. Kun hän oli heimopuvussaan, eivät
hameenhelmat haitanneet hänen jalkojensa liikkeitä ja vikkelin kääntein
hänen notkea vartalonsa luiskahti joka kerran pois Porportukin
yrittäessä häneen tarttua.
Nauraen ja meluten yhteensulloutunut väkijoukko hajaantui katsomaan
ajoa. Yhä mutkitellen ja kierrellen äkkinäisin kääntein El-Soo riensi
intiaanien leiripaikan halki Porportuk kintereillään, milloin kadoten
telttojen taa seuraavana hetkenä tullakseen uudelleen näkyviin. Näytti
siltä, kuin olisi El-Soo käsineen nojannut ilmaan milloin puolelle,
milloin toiselle, ja jyrkimmissä käänteissä koko hänen ruumiinsa
kallistui hyvin vinoon näyttäen heittäytyvän ilman varaan. Ja kuten
ajokoira oli Porportuk hänen kantapäillään, aina yhden harppauksen
verran jäljessä tahi jommallakummalla sivulla.
He juoksivat leiripaikan takana olevan kentän halki ja katosivat
metsään. Tana-naw'n asemalla odotettiin heidän palaamistaan, odotettiin
kauan ja hartaasti, mutta turhaan.
Sillä välin Akoon söi ja nukkui usein viivyskellen laivasillalla
kuuntelematta hänelle heitettyjä moitteita sen johdosta, ettei hän
ollut tehnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua palasi
Porportuk väsyneenä ja raivoissaan. Hän ei virkkanut sanaakaan
kellekään muulle kuin Akoonille, jonka kanssa hän koetti haastaa
riitaa. Mutta Akoon vain kohautti olkiaan ja poistui. Porportuk ei
antanut ajan kulua hukkaan. Hän varusti puoli tusinaa nuoria miehiä,
valiten parhaat jälkien seuraajat ja kestävimmät kulkijat, ja heidän
etunenässään hän painautui metsään.
Seuraavana päivänä ylöspäin matkalla oleva höyrylaiva "Seattle" laski
laituriin ja otti halkoja. Kun kiinnitysköydet oli irroitettu ja laiva
eteni rannasta, oli Akoon mukana luotsikojussa. Ollessaan muutamia
tunteja vuorollaan peräsimessä hän näki pienen tuohikanootin lähtevän
rannasta. Siinä oli vain yksi ihminen. Tarkkaan sitä katseltuaan hän
käänsi peräsinratasta ja hiljensi vauhtia.
Kapteeni astui luotsikojuun. "Mikä nyt on hätänä?" hän kysäsi. "Vesihän
on hyvää."
Akoon murahti vain. Hän näki rannalta lähtevän isomman kanootin, jossa
oli useampia henkilöitä. "Seattle" joutui pois pääväylältä ja hän
käänsi peräsintä vielä hieman.
Kapteeni kiehahti. "Sehän on vain intiaanivaimo", hän vastusti.
Akoon ei virkkanut mitään. Jännittyneenä hän seurasi naista ja
takaa-ajavaa kanoottia. Viimemainitussa pieksi kuusi melaa vettä, kun
taas naisen melominen kävi hitaasti.
"Te ajatte laivan kiinni pohjaan", huusi kapteeni tarttuen
ohjausrattaaseen.
Mutta kaikin voimin Akoon nojautui rattaaseen ja katsahti kapteenia
silmiin. Hitaasti kapteeni irroitti kätensä tapeista.
"Ihmeellinen veijari", hymisi hän itsekseen.
Akoon piti "Seattlen" aivan matalan rinnassa, kunnes näki naisen
tarttuvan keulapuolen reunaan. Sitten hän antoi merkin panna koneet
täyteen käyntiin ja kiersi ratasta. Suuri kanootti oli hyvin lähellä,
mutta sen ja laivan väli leveni levenemistään.
Nauraen nainen nojautui laivan reunalle -- ja huusi: "Ota kiinni minut,
Porportuk!"
Akoon poistui laivasta Fort Yukonissa. Hän hankki pienen, sauvottavan
veneen ja lähti Porcupine-jokea ylöspäin. Ja El-Soo oli hänen mukanaan.
Matka oli raskas ja tie kulki maailman selkärangan poikki, mutta Akoon
oli ennenkin sen kulkenut. Päästyään Porcupinen latvoille he jättivät
veneen ja kulkivat jalan Kalliovuorten poikki.
Hyvin mielellään Akoon kulki El-Soon jäljessä ja katseli
hänen liikkeitään. Niissä oli sellaista musiikkia, jota hän
rakasti. Ja erikoisesti hän oli ihastunut hyvinmuodostuneisiin,
pehmeiksiparkittujen nahkavarsien peittämiin sääriin, hoikkiin
nilkkoihin ja pieniin jalkoihin, jotka eivät väsyneet pisimpänäkään
päivänä.
"Sinä olet keveä kuin ilma", hän sanoi katsoen El-Soohon. "Sinulle ei
kulkeminen ole raskasta. Kävelysi on kuin leijailua, niin keveätä on
jalkaisi nousu. Sinä olet kuin kauris, El-Soo, ja silmäsi ovat kuin
kauriin silmät, kun joskus katsot minuun tahi kun kuulet äkillisen
äänen ja mieleesi tulee, onko vaara uhkaamassa. Silmäsi on kuin kauriin
silmät nyt, kun katsot minuun."
Ja säteilevänä ja liikutettuna El-Soo suuteli Akoonia.
"Kun saavumme Mackenzielle, niin jatkamme viipymättä matkaamme", sanoi
Akoon myöhemmin. "Meidän on päästävä etelään, ennenkuin talvi meidät
tavoittaa. Menemme kesämaihin, missä ei ole lunta ollenkaan. Mutta
palaamme takaisin. Olen nähnyt paljon maailmaa, mutta missään ei ole
sellaista maata kuin Alaska, ei sellaista aurinkoa kuin meillä, ja
pitkän kesän jälkeen on lumi tervetullut."
"Ja sinä opit lukemaan", sanoi El-Soo.