Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa
ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen
jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan,
matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella
odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti
suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet
olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen
haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen
todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.
Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt.
Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla
matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää
hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi
hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä
kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään
surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi
kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat
tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja
nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi
kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat
sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla,
muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.
Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä
ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan
tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon
leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian
kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa,
kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli
tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen,
jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin
tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen,
ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se
värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään
raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa
maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.
Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana,
jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien
ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä
flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän
kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen,
mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa
totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan
hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he
siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi
kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin
hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt
rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.
Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan
kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät
nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen
vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle
juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut
ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan.
Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle
korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat.
Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan
huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen
takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky
paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun.
Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui
vastoin Subjenkowin tahtoa.
Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja
suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi
ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita.
Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja
ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa
antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki
ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän
näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat
haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan
varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi.
Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien
kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista.
Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut
karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi
marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja
pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä
ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet
kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli
kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän
päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli
ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.
Aina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina,
jolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin,
aina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli
elämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon
matkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli
voimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä
upseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan
päästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän
keskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan
Siperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie
oli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se
tie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään.
Turkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia
kärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet
muuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan
itäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten
jälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon
mahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut
palata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.
Vielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän
oli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin.
Mutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle
jakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei
hän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka
olivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä
hän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan.
Tovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä
seikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita.
Verisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki.
He olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat
kieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat
vuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä
tällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt
hengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven
yksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten
keväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.
Mutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta
toiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut
laivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin
pitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään
muita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien
väliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko
tappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten
lähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot
sotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin
verisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin
kiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia
seikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta.
Näihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa.
Jos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi
pari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi
Mexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet
tavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman
järkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset
asukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi
venhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa,
luopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.
Vuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa
Mihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt
Kuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä
Kotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne
vaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta,
norsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta,
kummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään
tietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin
englantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli
oikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka
olivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta,
Walesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain
kaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.
Äärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon,
mutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo
teräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen
pitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He
kertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä
pedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja
valtavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja
valkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka
tappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat
idässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt.
Kulkeva huhu vain oli heistä kertonut.
Siinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa
päästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita
ja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja
etäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli
kulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan
kuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä
miehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen
suuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi,
että nämä molemmat joet olivat samaa jokea.
Subjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli
lähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti
puoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota,
joka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta
saapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He
kulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen
rannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten
puolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten
lastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun
nopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa
reunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti
varustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta
pian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan.
Odottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän
katoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön
kauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli
Yukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.
Leirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät
kohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän
korvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut
intiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat
he hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että
heidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli
piiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet
painoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo
parhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika.
Heimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia
sateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden
kohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.
Niin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli
mennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu
maahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow
oli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa,
uikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow
näki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin
selvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta
pahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli
vedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että
sellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki
kahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta
siteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle
liian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin
Makamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka
osasi rannikon murretta.
"Oi Makamuk", hän sanoi, "minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja
hulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole
samanlainen kuin nuo toiset moukat."
Hän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja
kosketti sitä halveksivasti varpaallaan.
"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä
yksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan
lääkkeen teille."
"Minkälainen on tämä lääke?" kysyi Makamuk.
"Se on ihmeellinen lääke."
Subjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua
salaisuudesta.
"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu
lujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty.
Voimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin
savikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät
kimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän
lääkkeen salaisuuden?"
"Annan elämäsi", käski Makamuk tulkin vastata.
Subjenkow nauroi pilkallisesti.
"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani."
Puolalainen nauroi entistä ivallisemmin.
"Päästä irti käteni ja jalkani, ja sitte puhelemme."
Päällikkö antoi merkin. Irti päästyään kiersi Subjenkow paperossin ja
sytytti sen.
"Tämä kaikki on turhaa puhetta, sanoi Makamuk. Sellaista lääkettä ei
ole olemassa. Se on mahdotonta. Teräaseet ovat pystyvämpiä kuin mitkään
voiteet."
Päällikkö epäili, mutta oli kahdella päällä. Hän oli nähnyt niin paljon
turkisrosvojen pirunkujeita, jotka olivat tepsineet. Senvuoksi ei hän
voinut täydelleen antautua epäilyksen valtaan.
"Annan sinulle elämäsi eikä sinun tarvitse jäädä orjaksi", hän
ilmoitti.
"Enemmän!"
Subjenkow näytteli osaansa yhtä kylmästi kuin jos olisi ollut kyseessä
tinkiminen ketunnahkan hinnasta.
"Lääke on hyvin suuri. Se on pelastanut elämäni monta kertaa. Tahdon,
että minulle annetaan reki koirineen ja kuusi metsästäjää saattamaan
minua päivän matkan päähän Mihailowskin linnoituksesta."
"Sinun täytyy pysyä luonamme ja opettaa meille kaikki valkoisten
temput", oli vastaus.
Subjenkow kohautti olkapäitään ja vaikeni. Hän puhalteli tupakansavua
pakkasilmaan ja katseli tarkkaavasti ison kasakan rauniota.
"Entä mikä tuo on!" sanoi Makamuk äkkiä osoittaen puolalaisen kaulaa,
missä heloitti arpi Kamtshatkan mellakoissa saadusta puukoniskusta.
"Lääkkeesi ei olekaan hyvä. Teräase on ollut tehoisampi kuin se."
"Sen iskun antaja oli voimakas mies." Mietittyään hieman Subjenkow
jatkoi: "Vahvempi kuin sinä, vahvempi kuin voimakkain metsästäjänne,
vahvempi kuin tuo."
Taaskin hän mokkasiininsa kärjellä kosketti kasakkaan, joka hirvittävän
näköisenä makasi jo tiedottomana, mutta jonka raadellussa ruumiissa
elämä vielä sykähteli.
"Myöskin oli lääke silloin heikkoa, sillä niillä paikoin ei kasvanut
eräitä ruohoja, joita täällä näkyy olevan yllin kyllin. Täällä
valmistettu lääke on tehokasta."
"Annan sinun lähteä jokea alas", sanoi Makamuk lopuksi, "ja saat reen
koirineen sekä kuusi metsästäjää turvaksesi."
"Olet hidas", kuului kylmä vastaus. "Olet loukannut lääkettäni sillä,
ettet heti hyväksynyt ehtojani. Katsos, nyt vaadin enemmän. Tahdon sata
majavannahkaa." (Makamuk rypisti kulmiaan.) "Tahdon sata naulaa
kuivattua kalaa." (Makamuk nyökkäsi myöntyen, sillä kaloja oli
runsaasti ja ne olivat halpoja.) "Tahdon kaksi rekeä, toisen itseäni,
toisen nahkoja ja kaloja varten. Ja pyssyni pitää minun saada takaisin.
Jos et suostu tähän hintaan, niin vähän ajan kuluttua on hinta
kalliimpi."
Yakaga kuiskutti jotain päällikölle.
"Mutta mistä tiedän, että lääkkeesi on todella sellaista?" kysyi
Makamuk.
"Se järjestyy helposti. Ensin menen metsään --."
Taaskin Yakaga kuiskutti päällikölle ja tämä osoitti merkillä, että hän
ei suostu.
"Te voitte lähettää kaksikymmentä metsästäjää mukaani", jatkoi
Subjenkow. "Nähkääs, minun on saatava sopivat yrtit ja juuret
valmistaakseni lääkkeen. Ja kun sitten olette tuonut reet ja
kuormanneet niihin kalat, majavannahkat ja pyssyn sekä valinneet kuusi
metsästäjää minua saattamaan, niin sitten, kun kaikki se on valmis,
niin minä hieron lääkettä niskaani ja panen pääni tuohon pölkylle.
Voimakkain metsästäjänne saa sitten iskeä kirveellä kolmasti niskaani.
Sinä itse saat antaa ne kolme iskua."
Makamukilta jäi suu auki, siksi valtava oli tämä viimeinen ja
ihmeellisin turkisrosvojen taikatemppu.
"Mutta kuitenkin", lisäsi puolalainen nopeasti, "jokaisen iskun jälkeen
täytyy minun saada hieroa uutta lääkettä. Kirves on raskas ja terävä ja
vahinkoa tahdon karttaa."
"Saat kaikki, mitä pyysit", huudahti Makamuk innoissaan. "Ryhdy heti
lääkettä valmistamaan!"
Subjenkow salasi riemunsa. Hänen pelinsä oli epätoivoinen eikä yhtään
virhettä saanut sattua. Hän puheli ylpeästi:
"Taaskin sinä vitkastelit. Lääkettäni on loukattu. Loukkauksen
hyvittämiseksi on sinun annettava minulle tyttäresi."
Hän osoitti tytärtä, kauhean vastenmielistä oliota, jolla oli kaihi
toisessa silmässä ja välkkyvä torahammas suupielessä. Makamuk kiukkusi,
mutta puolalainen pysyi kylmän rauhallisena kiertäen uuden paperossin
ja sytyttäen sen.
"Kiiruhda", hän kehoitti. "Jollet suostu nopeasti, niin vaadin lisää."
Näitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana synkkä pohjolan maisema
haihtui pois hänen katseiltaan. Hän näki taaskin synnyinmaansa ja
Ranskan ja katsahdettuaan torahampaiseen tyttöön hän muisti toisen
tytön, laulajattaren ja tanssijattaren, jonka hän oli tuntenut
ollessaan nuorukaisena ensi kertaa Pariisissa.
"Mitä varten tahdot tytön?" kysyi Makamuk.
"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas." Subjenkow katseli tyttöä
tarkkaan muka arvostellen: "Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni
arvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi."
Taaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen
hyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä,
mutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista
kohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää
koskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden,
sai hänet säpsähtämään.
"Olkoon menneeksi", sanoi Makamuk. "Tyttö lähteköön kanssasi jokea
alas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä."
"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen", vastasi Subjenkow
teeskennellen huonosti salattua aristelemista.
"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä
metsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan
tarpeita lääkkeeseen."
Puolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi
lääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies
voinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.
"Muuten", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien
sekaan, "sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan
lääkettä."
"Mutta miten voisin hänet surmata?" järkeili Makamuk. "Lääke suojelee
häntä."
"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut", vastasi
Yakaga. "Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat.
Silloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Tahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi."
Päällikkö nyökkäsi päätään. "Sinä olet viisas, Yakaga. Jos hänellä ei
ole muita taikatemppuja, niin surmaamme hänet sitten."
Subjenkow ei kuluttanut aikaa turhaan lääketarpeita kootessaan. Hän
valitsi, mitä käsiin sattui, kuten kuusen neulasia, pajun parkkia,
tuohikappaleen ja karpaloita, joita hän kaivatti metsästäjillä lumen
alta. Muutamia jäätyneitä juuria lisäksi ja varasto oli täysi, minkä
jälkeen palattiin takaisin leiriin.
Makamuk ja Yakaga istua kyyröttivät hänen vierellään tarkasti painaen
mieleensä, miten paljon hän kutakin ainetta pani kiehuvaan vesipataan.
"On tarkkaan katsottava, että karpalot joutuvat pataan ensiksi",
selitteli Subjenkow.
"Ja, niin, vielä yksi asia, miehen sormi. Kas niin, Yakaga, annapa kun
leikkaan sormesi!"
Mutta Yakaga pisti kädet selkänsä taakse ja väänti pahasti naamaansa.
"Aivan totta, pikkusormi tänne!" komenteli Subjenkow.
"Yakaga, anna hänelle sormesi!" määräsi Makamuk.
"Tuolla on lumessa sormia yllin kyllin", murahti Yakaga osoittaen
lumella viruvia kuoliaaksi rääkättyjen miesten tähteitä.
"Sen täytyy olla elävän miehen sormi", huomautti puolalainen.
"Sitten saat elävän miehen sormen." Yakaga kumartui ja sivalsi sormen
kasakalta.
"Hän ei ole vielä kuollut", ilmoitti hän heittäen verisen sormen
puolalaisen jalkoihin. "Ja hyvä sormi se onkin, kun se on noin suuri."
Subjenkow heitti sen tuleen padan alle ja alkoi hyvin juhlallisesti
hyräillä ranskalaista rakkauslaulua hämmennellen keitostaan.
"Ilman näitä taikasanoja olisi lääke tehoton", hän selitteli. "Sanoissa
piilee suurin voima. Kas noin, nyt se on valmis."
"Lausu sanat hitaasti, että minäkin ne oppisin", käski Makamuk.
"Sitten kokeen jälkeen. Kun kirves on kolmasti kimmahtanut niskastani,
opetan sinulle salaiset sanani."
"Mutta jos lääkkeesi ei olekaan tehokasta?" kysäsi Makamuk huolissaan.
Subjenkow käännähti häneen suuttuneena.
"Lääkkeeni on aina hyvää. Ja jos se ei ole hyvää, niin tee minulle
kuten noille toisillekin. Leikatkaa minusta kappale kerrallaan,
niinkuin tuostakin miehestä", sanoi hän osoittaen kasakkaa. "Nyt on
lääke jäähtynyt. Ja nyt hieron sitä niskaani laulaen nämä toiset
taikasanat."
Hyvin juhlallisesti hän viritti "Marsellaisen" säkeen hangaten samalla
huolellisesti niskaansa ilkeänhajuisella liemellä.
Huudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman
elinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen
päästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään,
kun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin
nykäyksin.
Subjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli
kuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.
"Tämä ei käy päinsä", hän lausui. "Lopeta hänet ja sitten teemme
kokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!"
Sen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.
"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa
kirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun."
Makamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi
suuri kappale.
"Hyvin näkyy käyvän." Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien
kasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli
piirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi
kerran vanginneet hänet Varsovassa. "Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi!
Käyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa!
Ja katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa
ponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi."
Hän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä
koirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi
henkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.
"Missä on tyttö?" kysyi puolalainen. "Tuokaa hänet rekien ääreen,
ennenkuin koe tehdään!"
Kun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä
pölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät
vuodet olivat todella väsyttäneet hänet.
"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk", hän sanoi. "Iske ja iske
lujasti!"
Subjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä
piilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi
ylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se
katkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn.
Ällistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta
pursuavasta ruumiista.
Kauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen
selvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli
heidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt
kidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään
nauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli
vetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä.
Yhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää
painuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi
Makamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi
häntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle
ja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi
kertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla
iskulla Nolatun kädestä.
"Kuka oli Nolattu?" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten
kysyvän. "Niin, Nolattu", vastattaisiin, "jonka nimi oli aikoinaan
Makamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki."