Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti
rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja
matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria,
ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia
kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt
rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja
aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu
korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä
jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan
välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella
kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla
oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian
ja harppasi kaiteen ääreen.
"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"
Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon
ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta.
Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa
tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen
etäisyys.
"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"
Kellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki
laivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen
huiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat
Louis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka.
Seattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin
ja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin.
Hän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin
suuri megafooni kädessään.
Kapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: "Hiljaa!"
laivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana
voitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä
virallinen käsky saikin melun vaikenemaan.
"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?" kysyi kapteeni Scott.
"Sanokaa Fred Churchillille -- hän on tuolla rannalla -- käskekää hänen
mennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku,
minun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan,
sitten kun hän lähtee."
Hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle
megafoonilla:
"Fred Churchill, menkää Macdonaldille -- hänen talletettavanaan --
pieni käsilaukku -- Louis Bondellin omaisuutta -- tärkeä! Tuokaa se
mukananne, kun tulette! Kuulitteko?"
Churchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos
Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan,
niin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot
kilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi
myötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin
heilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen
vakuutteluiksi.
Tämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia
pitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista,
niiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä
Louis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja
sen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun
hän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla
miehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre
kultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia.
Sillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen
pitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki
pelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa
sieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä
kenttätuolilla molempien ovien välissä.
Näytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja
pitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä,
ennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko
matkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia
viivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni
aikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet
laivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H.
Willis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista
heikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se
myöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin
vapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko
höyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse
putousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet
kulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla
maitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä
siis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että
Willis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.
Kun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora
oli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain
muutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se
pysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo
4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla
oli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle
poliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen.
Ja sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin
ajamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti
paikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli
tarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin
käsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa,
ettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut
itselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina,
sitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin
kulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä,
sellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä
uskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle
norjalaiselle.
Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti
marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi
vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen
naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen
päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä
senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä
hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen
laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan
painanut enempää kuin 40 naulaa.
Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli
siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut
muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin,
tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin
liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun
sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta,
niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen
vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja
rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää
työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä
saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin
voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä
viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään.
Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi
jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon
tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään
jähmettyneissä sormissa.
Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen
onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet
repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti
naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan
virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene
kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla
hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia
kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen.
Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa.
Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä,
mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.
Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä
käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi
tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui
kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot
syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja
soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka
yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka
kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten
sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat
sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre
tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota.
Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan.
Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui
kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he
yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin
he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle
ja käsiksi vetohihnaan.
Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän
aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään,
ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran
savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä
aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä
lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä
kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin
ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet
pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden
tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin
laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa
takaa-ajamaan.
"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua -- koneihin voi
sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin
estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia
noutamaan."
Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja.
Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen
miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin.
Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin
matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä
sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein
kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin,
kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä
vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä
tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui
kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill
oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot
olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista
ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän
saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi
sieluntuskaa.
Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen.
Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut
perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään
hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti
lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa
rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.
"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.
"Klo 7 tiistaiaamuna."
"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan
Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa
ja pysäytämme Athenian."
Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville,
missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän
vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan
hänelle:
"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"
Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli
tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen.
Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat.
Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden
kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja
vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa
saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin
pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä
sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin
toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa,
milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä
vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti.
Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun
hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan
syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet
sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen
Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä
iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei
tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä
hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä
odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli
viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja
edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä
harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia
kipuja samalle ruumiille.
Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti
nilkuttaen poliisiasemaa kohti.
"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti
poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä
on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä
kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi.
Täytyy saavuttaa Athenian."
Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja
viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta
hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti
huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli
sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin.
Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja
laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän
puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti
se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen
eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin
pituuttaan maahan.
Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti
laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin
matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä.
Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin
päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan
säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli
vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30
sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä
vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni
voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi
tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa
maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan
suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään
takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva.
Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot
valveutumaan.
Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita
noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns
olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill
piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui
ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka
kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä
muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan
haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja
kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen
Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin
taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun
kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista
hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen.
Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti
unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta
siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien
himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.
Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään
jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta
tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten
väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä
painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen.
Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten
sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta
tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli
käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi
häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän
vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos
silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi
painaa viisisataa.
Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen
jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut
myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman
suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja
hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin
muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa
tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin
pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi
muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja
munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.
Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta
tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime
hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä
hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet
pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja
vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan,
matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten
raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla
oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä
aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana
hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun.
Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti
katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon,
mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia
ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta
hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan,
ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa
oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen,
että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman
teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta
pääsyään.
Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja
tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut
parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku,
jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut
lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin
käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli,
oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen
hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja
joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä
laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.
Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen
tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli
enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain
ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan
tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja
vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä
unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen
kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun
jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi
lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani
tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan
herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää
polvilla.
Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet
herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen
wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.
"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja
asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen
sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla
suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän
tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui,
joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille.
Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden
käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän
näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset.
Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen
miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle
aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi
ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin
polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa
laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että
äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja
huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään
ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli
mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja
jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.
Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan
vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta.
Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään.
Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän
heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen
ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin
ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän
nukkui sikeästi.
Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä
vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt.
Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.
"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.
Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin
kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"
Hyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen,
joka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi
ja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne
pääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen
nukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin
täytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei
ikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia.
Pieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla
oli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja
turtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä
suolaista vettä hänen kasvoilleen.
Athenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan
kupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.
"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!" hän koetti kiljua. "Tärkeä tieto!
Pysäyttäkää laiva!"
Sitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun
puolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan,
niin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.
Laivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.
Vaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet
päällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä
repaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen
kestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja
oli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja
koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä
mitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen
kannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.
"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!" hän lopetti: "Syön sitten, kun
herään."
Hänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine
likoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan
ja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja
peseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi
laivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta
laivan kupeelle.
Athenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen
takaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään.
Hän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta,
uskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. "Olen saattanut tavaran
perille", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen
iltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti
Bondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet
sisälle.
"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois", lausui Bondell
saadessaan käsilaukkunsa.
Hän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki
Churchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle
kysymyksiä tulvimalla.
"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille
käynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani
myydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä
laivalla lähdit?"
Kaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin
kuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.
"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?" huomautti
Churchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.
"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa", vastasi Bondell. "Onnistuiko
Mitchell laskelmiensa mukaan?"
"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota", jatkoi Churchill
yhä. "Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko
se kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen
kynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista."
"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika", vastasi Bondell nauraen.
"Ei mitään tärkeätä", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten
hän sanoi päättävästi: "Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen
tietää."
Louis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten
avainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan
44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia
laatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.
Churchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän
käänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.
"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi
ollut sateessa."
"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa
olla hieman huolimaton."
Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell
perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka
kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.