KULTAHOHDE.

Lon Mc Fane oli hieman äreissään -- hän oli kadottanut tupakkapussinsa

-- muuten hän olisi kertonut minulle jotain Surprise Laken majasta

ennen sinne saapumistamme. Koko päivän olimme matkanneet kulkien

vuorotellen etunenässä polkemassa tietä koirille. Se oli kovaa

lumikenkätyötä eikä se ollut omiaan saattamaan miestä puheliaaksi,

mutta olisihan Lon Mc Fanen pitänyt keskipäivällä kahvia keittäessämme

kuitenkin saada tarpeeksi hengähtää kertoakseen siitä minulle. Mutta

hän ei kertonut. Surprise Lake (= yllätysjärvi) -- Yllätysmaja se oli

minulle. En ollut milloinkaan ennen kuullut siitä puhuttavan. Myönnän,

että olin ollut jonkun verran väsyksissä. Olin jo tunnin ajan tuon

tuostakin silmännyt Loniin odottaen, että hän minä hetkenä hyvänsä

antaisi pysähtymismerkin yöpymistä varten. Mutta olin liian ylpeä

ehdottaakseni sitä tahi kysyäkseni hänen aikomuksiaan. Ja kuitenkin hän

oli minun palveluksessani, olin sievoisesta palkasta pestannut hänet

hoitelemaan puolestani koiria ja tottelemaan määräyksiäni. Taisinpa

olla hieman äreissäni itsekin. Hän ei virkkanut mitään ja minä olin

päättänyt olla mitään kysymättä, kulkisimmepa sitten vaikka koko yön.

Äkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet

tavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme

vieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli

maja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu

kiemurteli savupiipusta.

"Miksi et kertonut minulle --" alotin, mutta Lon keskeytti minut

mutisten:

"Surprise Lake -- puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä

lammikko."

"Vai niin, entä maja -- kuka siinä asuu?"

"Eräs nainen", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti

ovelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.

"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?" kysyi nainen.

"En ole", Lon vastasi huolettomasti. "Olen ollut toisella suunnalla,

Circle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?"

Nainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista,

samalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan.

Majassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä

yksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi

valmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat.

Odottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta

harmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja

tuttuja.

"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?" kuulin naisen kysyvän. "Niin,

nyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta?

Muistan..."

Äkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien

kauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja

hämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin

voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä

oli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan:

"Viimeksi tapasimme Dawsonissa. Silloin oli kuningattaren

valtaistuinjuhla tahi syntymäpäivä tahi jotain sellaista --

muistatteko? -- kanoottikilpailut joella ja estejuoksukilpailu

pääkadulla."

Kauhu haihtui pois naisen silmistä ja lihaksien jännitys laukesi.

"Niin, kyllä, kyllä muistan", hän sanoi. "Ja Te voititte yhdessä

kanoottikilpailussa."

"Miten ovat Daven puuhat viimeaikoina sujuneet? Yhtä hyvin kai kuin

ennenkin?" kysyi Lon yhä vielä ilmeisesti hämmennyksissä.

Nainen nyökkäsi hymyillen ja sitten hän huomattuaan, että olin jo

päästänyt vuodevehkeet siteistä, osoitti minulle, mihin saisin laittaa

yösijan kuntoon. Hänen oma vuoteensa oli toisessa päässä tupaa.

"Arvelin Daven tulevan kuullessani teidän koirienne äänet", hän sanoi.

Senjälkeen hän oli vaiti tyytyen tarkastelemaan Lonin keittopuuhia

silloin tällöin heristäen korviaan, kuuluisiko koirien ääntä tieltä.

Odotellessani illallista panin tupakaksi ja kävin vuodehuoville

pitkäkseni. Jotain ihmeellistä tässä piili, sen verran tajusin, mutta

sen enempää en voinut saada selville. Miksi hitossa ei Lon ollut

hituistakaan selittänyt minulle etukäteen? Katselin naisen huomaamatta

hänen kasvojaan, ja mitä kauemmin niitä katselin, sitä vaikeampaa minun

oli irroittaa niistä silmiäni. Ne olivat ihmeellisen kauniit kasvot,

yliluonnolliset, tekisi mieleni sanoa, ja niistä kuvastui sellainen

valo, ilme, yleensä jotakin sellaista, jota en milloinkaan ollut

nähnyt. Pelko ja kauhu olivat täydelleen kadonneet ja naisen kasvot

olivat rauhallisen kauniit -- jos sanalla "rauhallinen" voidaan

tarkoittaa tuota käsittämätöntä, salaperäistä jotain, jota en osaa

nimittää hohteeksi enkä valoksi sen enempää kuin ihmeeksikään.

Äkkiä hän katsahti minuun, ikäänkuin hän olisi vasta silloin huomannut

minut.

"Oletteko Te nähnyt Davea äskettäin?" hän kysäsi. Kieleni kärjellä

pyöri kysymys: "Ketä Davea?", kun kiehuvan rasvan käryssä puuhaileva

Lon yskäsi. Yskäisy saattoi aiheutua kärystä, mutta minusta se tuntui

tarkoitetulta ja jätin kysymyksen tekemättä. "En ole nähnyt", vastasin.

"Olen vasta äsken saapunut näille maille --."

"Mutta ette kai aikone sanoa", hän keskeytti puheeni, "ettette ole

kuulleet puhuttavan Davesta -- suuresta Dave Walshista?"

"Nähkääs", puolustelin, "olen uusi tulokas näillä mailla. Olen

enimmäkseen elellyt alamaissa, Nomen puolella."

"Kertokaa hänelle Davesta!" sanoi nainen Lonille.

Aluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua

samaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti

hieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se

vaivasi minua.

"Niin, Dave on hieno mies", hän sanoi. "Hänessä on miestä jokaikinen

tuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen

sanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi

väittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies

saa tapella kanssani, myöskin minun -- jos hänestä jotain jää jäljelle,

senjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella.

Totisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin

pistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta

hän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan.

Pelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan,

auliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen

paitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli

kolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?"

Nainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli

hän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. "Ja myönnän

mielihyvin", jatkoi Lon, "että minua harmittaa, kun en tavannut Davea

nyt täällä."

Lon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän

toiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen

kiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.

"Missä Dave Walsh on?" kysyin hiljaa. "Kuollut", vastasi Lon.

"Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki."

"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana

täällä", huomautin.

"No, lopeta toki!" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.

Nainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja

mietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään

suuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria

kuukaudessa ja lisäksi ruuan.

Lonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän

näytti entistäänkin kauniimmalta -- omituisen, lumotun kauniilta.

Katseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko,

päästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut

ilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi

olin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave

Walsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.

Kävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon

ryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni:

"Onko tuon naisen pää sekaisin?"

"Niin sekaisin kuin saattaa olla", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin

pukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen,

sikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin -- heti ryömittyään

huopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti,

hieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.

Aamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien

ruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme

hyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä

poistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit

kasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni

hänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli

kaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa

pehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan.

"Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa", pyöri

silloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan

odottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä

taas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen

haaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua

hämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta

koiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti,

ennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten

Teeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti

meidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin

ruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön

tarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme

mokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme

iltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:

"Etkö tuntenut häntä?" Pudistin päätäni.

"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä

hän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan

auringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi.

Etkö ole kuullut hänestä mitään?"

Minulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut

tämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä.

"Kultahohde", toistin, "se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä." Lon

pudisti päätään. "Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä,

vaikka hän tekikin suuren synnin."

"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin

hän olisi kuollut?"

"Sentähden että hänen sielussaan on pimeys, joka on aivan samaa kuin

kuolemanpimeys. Se Kultahohde, jonka minä ennen tunsin ja jonka Dawson

ja Forty Mile tunsivat, on kuollut. Se mykkä, mielipuolinen nainen,

jonka me viime yönä näimme, ei ollut Kultahohde."

"Entä Dave?" kysäsin.

"Hän rakensi majan", Lon vastasi, "Kultahohdetta ja... itseään varten.

Nyt hän on kuollut ja nainen odottaa häntä siellä puoliksi uskoen,

ettei hän ole kuollut. Mutta kukapa voi tuntea mielipuolen sekavia

ajatuksia? Kenties hän varmasti uskoo Daven elävän. Joka tapauksessa

hän odottaa Davea tämän rakentamassa majassa. Kukapa herättäisi

kuolleen henkiin. Ja sitten: kukapa herättäisi henkiin sellaisen elävän

ihmisen, joka on kuollut? Minä sitä en tee ja juuri senvuoksi olin

odottavinani, että tapaisin Dave Walshin eilen illalla. Lyönpä vetoa

hyvinkin paljosta, että minä olisin hämmästynyt enemmän kuin hän, jos

olisin tavannut hänet siellä eilen."

"En ymmärrä vieläkään", sanoin. "Aloitahan alusta, niinkuin velkainen

mies ainakin, ja kerro minulle koko juttu!"

Ja Lon aloitti. "Victor Chauvet oli vanha ranskalainen, kotoisin

Etelä-Ranskasta. Hän tuli Californiaan kulta-aikoina. Hän oli

uranaukaisijoita. Kultaa hän ei löytänyt, mutta hänestä tuli

sensijaan pulloihin pannun auringonpaisteen valmistaja -- lyhyesti

viininviljelijä ja -valmistaja. Hän seurasi myöskin kultakummun

aaltoilua. Se hänet saattoi ensimäisten mukana Alaskaan sekä Chilcootin

ylitse ja pitkin Yukonia jo paljon ennen Carmackin löytöä. Ten Milen

vanha kaupunginpaikka oli Chauvet'n. Hän kuljetti ensimäisen postin

Arctic Cityyn. Hän valtasi Porcupinessa hiilikaivokset kaksitoista

vuotta sitten. Nyt sattui niin, että Victor Chauvet oli hyvä

katolilainen, joka rakasti maailmassa kahta asiaa, viiniä ja naista.

Viiniä hän rakasti kaikenlajista, mutta naista vain yhtä, Marie

Chauvet'n äitiä."

Tällöin minä murahdin ääneen, ajatukseni olivat tietämättäni

lentäneet siihen tosiasiaan, että minä maksoin tälle miehelle

kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa.

"Mikä nyt vaivaa?" hän kysyi.

"Vaivaa?" toistin. "Ajattelin, että sinun piti kertoa minulle

Kultahohteen tarina. En minä tahdo kuulla vanhan ranskalaisen

viinilallisi elämäkertaa."

Rauhallisesti Lon sytytti piippunsa, imasi hyvät savut ja pani sitten

piipun syrjään sanoen: "Sinähän käskit minun alkamaan alusta."

"Niin kyllä, alusta alkaen."

"Ja Kultahohteen kertomuksen alku on vanha ranskalainen viinilalli,

sillä hän oli Marie Chauvet'n isä ja Marie Chauvet oli Kultahohde. Mitä

vielä tahdot? Victor Chauvet'lla ei ollut puhumisenarvoisia

onnenpotkaisuja. Hän eli omaa elämäänsä pitäen hyvän huolen Mariesta,

joka muistutti hänen rakastamaansa naista. Oikein hyvän huolen.

Kultahohde oli hänen antamansa hyväilynimi. Flush of Gold Creek (=

Kultahohdepoukama) sai nimensä hänen mukaansa, Flush of Goldin kaupunki

samoin."

"Nyt", sanoi Lon tehden yhden kirkkaista käänteistään, "olet nähnyt

hänet. Mitä arvelet hänestä, hänen näöstään, tarkoitan? Minkä

vaikutuksen hän tekee sinun kauneusaistiisi?"

"Hän on tavattoman kaunis", vastasin. "En milloinkaan ole nähnyt ketään

hänen vertaistaan. Huolimatta siitä, että arvasin hänen olevan

sekapäisen, en saanut eilen illalla silmiäni irti hänestä. Eikä se

johtunut uteliaisuudesta. Se oli ihmettelyä, pelkkää ihmettelyä, hän

oli niin oudon kaunis."

"Hän oli vielä oudomman kaunis, ennenkuin pimeys lankesi hänen

päällensä", Lon sanoi hiljaa. "Hän oli todella kultahohde. Hän käänsi

kaikkien miesten sydämet... ja päät. Ponnistellen hän vielä jaksoi

muistaa, että kerran voitin Dawsonissa kanoottikilpailun -- minä, joka

kerran rakastin häntä ja jota hän sanoi rakastavansa. Hänen kauneutensa

pakoitti kaikki miehet rakastumaan häneen. Hän olisi voinut saada

Pariksen omenan, jos hän olisi silloin ollut mukana, eikä Trojan sotaa

olisi ollutkaan, ja loppujen lopuksi olisi hän voinut työntää Pariksen

pois luotaan. Ja nyt hän elää pimeydessä ja hän, joka ennen aina oli

huikentelevainen, on nyt ensimäistä kertaa pysyvästi ja uskollisesti

rakastunut -- kiintynyt varjoon, kuolleeseen mieheen, jonka kuolemaa

hän ei usko todeksi."

"Tapahtumien kulku oli seuraava. Muistatko, mitä eilen illalla kerroin

Dave Walshista, suuresta Dave Walshista? Hän oli sellainen kuin sanoin,

ja vielä enemmän, monin kerroin enemmän. Näille maille hän saapui

80-luvun loppupuolella, hän on teidän tienraivaajianne. Silloin hän oli

20-vuotias ja voimat kuin nuorella härällä. Kun oli 25-vuotias, niin

hän jaksoi nostaa koholleen maasta kolmetoista 50-naulaista

jauhosäkkiä. Aluksi nälkä ajoi hänet majastaan joka syksy. Niihin

aikoihin oli tämä maa autiota seutua. Ei ollut jokihöyryjä, ei

ruokavarastoja, vain lohenmulloja ja jäniksenjälkiä. Mutta kun nälkä

oli karkoittanut hänet kolmena vuonna, niin hän sanoi, että

karkoituksia oli ollut tarpeeksi, ja seuraavana vuonna hän pysyi

paikoillaan. Hän söi pelkästään lihaa, milloin hänen onnistui sitä

saada. Sinä talvena häneltä meni yksitoista koiraa ruuaksi. Mutta hän

pysyi paikallaan. Ja seuraavanakin talvena hän oli paikoillaan ja sitä

seuraavana. Ei milloinkaan hän enää jättänyt näitä maita. Hän oli

härkä, suuri härkä. Hän kykeni ottamaan suuremman kantamuksen kuin

chicatintiaani, kanootilla hän kulki nopeammin kuin stick ja jalat

märkinä hän voi jatkaa matkaa koko päivän 50° pakkasessa, ja se

merkitsee, sen sanon, hengen edestä kävelemistä. Sinun jalkasi

jäätyisivät 25° pakkasessa, jos ne kastuisivat ja sinä yrittäisit

jatkaa matkaa."

"Dave Walsh oli voimiltaan kuni härkä. Ja kuitenkin hän oli lauha ja

herkkäluontoinen. Kuka hyvänsä voi häntä peijata, pahinkin nauta voi

leiripaikalla valehdella häneltä viimeisen dollarin. 'Mutta mitäpä

siitä', hänellä oli tapana nauraa omaa herkkyyttään, 'ei se vie minulta

yöunta.' Elkää silti kuitenkaan luulko, ettei hänellä ollut

selkärankaa. Muistattehan, kun kerroin hänen menneen kaatamaan karhua

pistoolilla. Ja jos tappelu syntyi, niin Dave oli aina pahin kaikista.

Hän oli raja, jos sillä sanalla voin kuvata sitä, miten rajaton hän

oli, kun hän joutui liikkeeseen. Heikkojen oli helppo tulla hänen

kanssaan toimeen, mutta vahvojen miesten oli väistyttävä hänen

tieltään, jos siksi sattui. Ja hän oli sellainen mies, josta miehet

pitivät, hän oli miesten mies, mikä on sanoista kaikkein kaunein.

"Dave ei ollut mukana hurjassa riennossa Dawsoniin, silloin kun Carmack

teki Bonanza-löydön. Nähkääs, juuri silloin Dave oli Mammon Creekin

seuduilla ja teki siellä löydön itse. Hän keksi Mammon Creekin. Sinä

talvena hän hankki 84 tuhatta ja teki valtauksen, joka näytti tuottavan

parisataatuhatta seuraavana talvena. Kun sitten kesän tullen maa kävi

sohjoiseksi, niin hän pistäytyi Yukonia pitkin Dawsoniin katsomaan

Carmackin löytöä. Ja siellä hän näki Kultahohteen. Muistan sen illan.

Muistan sen ikäni. Kaikki kävi niin äkkiä ja melkeinpä hirvittää

ajatellessa voimakasta miestä, joka menetti kaikki voimansa

Kultahohteen, heikon, vaalean naisen hempeiden silmien yhdestä

katseesta. Se tapahtui hänen isänsä, vanhan Victor Chauvet'n majassa.

Daven olivat ystävät tuoneet sinne puhelemaan Mammon Creekin

talonpaikoista. Mutta varsin vähäisiä olivat hänen puheensa ja sekin

vähä, mitä hän sanoi, oli pelkkää sekasotkua. Kultahohteen näkeminen

oli saattanut Daven pyörälle. Daven lähdettyä vanha Victor Chauvet

väitti jyrkästi, että Dave oli ollut juovuksissa. Ja niin hän olikin.

Juovuksissa hän oli, mutta se voimakas juoma, mistä hän oli juopunut,

oli Kultahohde.

"Se oli ratkaiseva tapahtuma Davelle, tämä Kultahohteen ensimäinen

näkeminen. Hän ei lähtenytkään takaisin Yukonia alaspäin viikon

kuluttua, niinkuin oli aikonut. Hän vitkasteli kuukauden, kaksi

kuukautta, koko kesän. Ja me, jotka olimme jo kärsineet, ymmärsimme sen

ja ihmettelimme, mihin se päättyisi. Meidän mielestämme oli

epäilemättömän selvää, että Kultahohde oli löytänyt mestarinsa. Ja

miksikä ei? Dave Walshin elämässä oli paljon romantiikkaa. Hän oli

Mammonin kuningas, hän oli tehnyt Mammon Creekin löydön. Hän oli

vanhaa, hapanta taikinaa, tämän maan vanhimpia tienraivaajia -- hänen

kulkiessaan ohitse ihmiset tavallisesti katsoivat taakseen ja sanoivat

kunnioituksensekaisella äänellä toisilleen: 'Siinä on Dave Walsh'. Ja

miksikä ei? Hän oli kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä, tukka

keltainen, niskasta kihartuva. Ja hän oli voimakas kuin härkä,

keltaharjainen härkä, ja ikää hänellä oli 31 vuotta.

"Ja Kultahohde rakasti häntä ja tanssittuaan keskenään koko kesän

kestäneen kosinta-ajan he lopuksi julkaisivat kihlauksensa. Syksy oli

käsillä, Daven oli palattava talvisiin töihinsä Mammon Creekiin ja

Kultahohde kieltäytyi lähtemästä heti vihille. Dave pani Dusky Burnsin

hoitamaan Mammon Creekin valtausta ja jäi itse edelleen Dawsoniin.

Mutta se ei auttanut. Kultahohde tahtoi olla vapaana vielä jonkun

aikaa, hänen täytyi saada olla vapaana ja hän suostuisi vihittäväksi

vasta seuraavana vuonna. Ja niinpä lähtikin Dave Walsh ensimäisiä jäitä

myöten Yukonia pitkin alaspäin, yksin koirineen, uskoen, että

vihkiäiset pidettäisiin, kun hän saapuisi seuraavana vuonna Dawsoniin

ensimäisellä höyrylaivalla.

"Niin, Dave oli varma kuin Pohjantähti ja Kultahohde taas petollinen

kuin kompassineula magneettikuormassa. Dave oli yhtä tasainen ja vakava

kuin Kultahohde huikentelevainen ja epävakainen ja jostakin syystä

Dave, joka ei milloinkaan ollut ketään epäillyt, epäili häntä. Kenties

oli se rakkaudesta johtuvaa kateellista itsekkyyttä, kenties

Kultahohteen sielusta hänen sieluunsa tarttunut aavistus. Joka

tapauksessa Davea vaivasi Kultahohteen epävakaisuudesta aiheutunut

pelko. Hän pelkäsi uskoa Kultahohdetta yksin seuraavaan vuoteen asti,

hänen täytyi se tehdä ja senvuoksi hän oli melkein vimmoissaan. Jonkun

verran kertoi vanha Victor Chauvet minulle jälkeenpäin ja kaikesta

siitä, mitä sain kuulla, päättelin, että Chauvet'n majassa oli

jonkunlainen perhenäytös, ennen kuin Dave lähti koirineen. Hän oli

seisonut vanhan ranskalaisen edessä Kultahohde rinnallaan ja selitti,

että he olivat sidotut toisiinsa. Hän oli ollut varsin dramaattinen,

silmät palaen, kertoi vanha Victor. Jotain hän oli puhunut siitä, että:

'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja erikoisesti muisti vanha Victor,

että hän oli kerran tarttunut Kultahohteen olkapäähän suurella

kädellään ja melkein puistellen tätä sanonut: 'Kuolemaankin asti sinä

olet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' Vanha

Victor muisti sanasta sanaan sen lauseen: 'Kuolemaankin asti sinä olet

minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' ja

jälkeenpäin hän kertoi minulle, että Kultahohde oli säikähtänyt hyvin

kovasti ja että hän, Victor, oli myöhemmin kahden kesken selittänyt

Davelle, että Kultahohteen säilyttämiseksi ei se ollut oikea tapa --

että hänen oli kohdeltava Kultahohdetta hellästi ja pidettävä hänet

iloisena, jos hän aikoi säilyttää hänet omanaan.

"Selvää on mielestäni, että Kultahohde oli säikähtänyt. Itse hän

kohteli miehiä aivan mielivaltaisesti, kun taas miehet suhtautuivat

häneen kuten johonkin hyvin herkkään ja hentoon, jota ei millään

ehdolla saanut loukata. Hän ei tietänyt, mitä ankaruus oli... kunnes

Dave Walsh, kuuden jalan ja neljän tuuman korkuinen, voimakas härkä,

tarttui häneen kiinni suurine käsineen ja vakuutti hänelle, että hän

oli hänen omansa kuolemaan asti, ja muuta sellaista. Ja lisäksi oli

sinä talvena Dawsonissa eräs soittaja -- eräs noita makaroonileukaisia,

rasvatenoorisia italialaisia -- ja Kultahohde menetti sydämensä

hänelle. Kenties se oli vain luuloteltua ihastusta, en tiedä sitä.

Joskus minusta tuntuu, että hän todella rakasti Dave Walshia. Kentiespä

juuri sentähden, että Dave oli säikäyttänyt hänet puhumalla kuolemasta

ja haudasta nousemisesta ja muusta sellaisesta, hän lopuksikin kiintyi

italialaiseen soittelijaan. Mutta kaikki se on arvailua ja tosiseikat

ovat pääasia kertomuksessa. Hän ei ollutkaan italialainen, hän oli

venäläinen kreivi -- siinä totuus. Eikä hän ammatiltaan ollut

pianonsoittaja eikä sentapainen. Hän soitteli viulua ja pianoa ja

lauloi -- lauloi hyvin -- mutta hän lauloi omaksi huvikseen ja

kuulijainsa huviksi. Rahaa hänellä oli myöskin -- ja juuri tässä

kohdassa tahdon sanoa, ettei Kultahohde milloinkaan ollut välittänyt

rahasta hituistakaan. Huikentelevainen hän oli, mutta likaista

halpuutta hänessä ei ollut.

"Mutta jatkan kertomusta. Kultahohde oli sidottu Daveen ja Daven piti

saapua ensimäisellä höyrylaivalla häntä noutamaan. Oli vuosi 1899 ja

ensimäistä höyrylaivaa odotettiin kesäkuun puolivälissä. Ja Kultahohde

ei uskaltanut hylätä Davea ja sitten kohdata häntä. Kaikki

suunniteltiin äkkiä. Venäläinen soittaja, kreivi, oli hänen nöyrä

orjansa. Kultahohde teki suunnitelman, tiedän sen. Niin paljon sain

vanhalta Victorilta jälkeenpäin tietää. Kreivi sai Kultahohteelta

määräykset ja lähti ensimäisessä höyrylaivassa alaspäin jokea. Laiva

oli Golden Rocket. Ja Kultahohde lähti siinä myöskin. Ja minäkin

lähdin. Aioin Circle Cityyn ja olinpa lopullisesti hämmästynyt

tavatessani Kultahohteen laivalla. Hänen nimeään en ollut nähnyt

matkustajaluettelosta. Hän oli kreivin kanssa kaiken aikaa,

onnellisena ja hymyilevänä, ja huomasin, että kreivin mukana oli

matkustajaluetteloon merkitty hänen vaimonsa. Niin se oli, huone,

numero ja kaikki. Ensi kerran sain tietää, että hän oli naimisissa,

vaimosta vain en nähnyt jälkeäkään... jollei sillä tarkoitettu

Kultahohdetta. Olisivatko he kenties menneet avioliittoon ennen

lähtöään, mietiskelin. Heistä oli kulkenut puheita Dawsonissa ja oli

lyöty vetoja, että kreivi oli syrjäyttänyt Daven laudalta.

"Puhelin laivan kassanhoitajan kanssa. Hän ei tietänyt sen enempää kuin

minäkään. Hän ei edes tuntenut Kultahohdetta ja lisäksi oli hänellä

työtä melkein yli voimien. Tiedät, minkälainen Yukonilla kulkeva

höyrylaiva on, mutta et voi arvatakaan, minkälaista oli elämä Golden

Rocketiila, kun se lähti Dawsonista kesäkuussa 1898. Ensimäisenä

laivana oli se saanut kuljettaakseen kaikki keripukkipotilaat ja muut

sairaaloiden asukkaat. Ja sitten täytyi siinä olla ainakin parin

miljoonan arvosta Klondiken kultahietaa ja -jyviä, puhumattakaan

tiukkaan sullotuista matkustajista, koirista ja muista eläimistä

loppumattomiin asti. Ja rahti- ja matkatavaroita oli se reunojaan

myöten täynnä. Etusillalla oli niitä vuorenkorkuinen röykkiö ja lisää

tuli jokaisessa pienessä pysähdyspaikassa matkan varrella. Näin, kun

laatikko tuotiin laivaan Teelee Portagessa, ja tiesin, kenenkä laatikko

se oli, mutta en arvannut, minkälainen jookkeri sen sisälläolija oli.

Ja se nostettiin etusillalle tavararöykkiön huipulle eikä sitä edes

asetettu liioin tanakasti sinne. Laivamies ajatteli tulla uudelleen

sitä asettelemaan, mutta unohti sitten koko asian. Iso, äreä koira,

joka kiipesi tavararöykkiölle ja asettui arkun viereen pitkälleen,

tuntui silloin minusta tutulta. Ja sitten sivuutimme Dawsoniin matkalla

olevan Glen dalen. Sen tervehtiessä meitä ajattelin Davea, joka oli

mukana laivassa kiiruhtaen Dawsoniin noutamaan Kultahohdetta. Käännyin

katsomaan tätä. Hän seisoi laivan kaiteen vierellä silmät kirkkaina,

mutta hieman pelokkaan näköisenä katsellen toista laivaa ja painautui

lähemmäksi kreiviä ikäänkuin turvaa pyytäen. Hänen ei olisi pitänyt

nojautua kreiviin niin turvautuvasti eikä minun olisi tarvinnut olla

niin varma, että Dave Walsh saapuu Dawsoniin ja vimmastuu. Sillä Dave

Walsh ei ollut Glen dalella. Monista seikoista en silloin ollut vielä

selvillä, pian sain ne tietää, esim. sen, että paria ei vielä oltu

vihitty. Puolen tunnin sisällä ryhdyttiin vihkimisvalmistuksiin. Kun

suuri kajuutta oli täynnä sairaita ja 'Golden Rocket' muutenkin

tungokseen asti täynnä, niin sopivimmaksi paikaksi tätä juhlallisia

toimitusta varten huomattiin pieni tyhjä paikka alemmalla etukannella

kaiteen ja laskuportaiden vierellä, suuren tavaravuoren juurella, jonka

huipulla oli ennen mainittu iso arkku ja nukkuva koira. Laivalla oli

lähetyssaarnaaja, joka aikoi seuraavaan pysähdyspaikkaan, Eagle Cityyn,

joten hänen apuunsa oli nopeasti turvauduttava. Ja he suunnittelivat

solmita avioliiton laivalla.

"Mutta olen kiiruhtanut tapahtumien edelle. Syy, minkä vuoksi Dave

Walsh ei ollut 'Glen dale'lla', oli se, että hän oli 'Golden

Rocket'illa'. Näin se oli käynyt. Vitkasteltuaan Dawsonissa

Kultahohteen tähden hän lähti Mammon Creekiin jäitse. Siellä oli Dusky

Burns hoitanut valtauksen asiat siksi hyvin, ettei häntä siellä

tarvittu. Senvuoksi hän pani rekeen vähän ruokaa, valjasti koirat, otti

mukaansa erään intiaanin ja lähti Surprise Lakea kohti. Hän oli aina

pitänyt siitä seudusta. Kenties et tiedä tämän seudun aikaisempia

tapahtumia. Mutta edellytykset olivat siihen aikaan hyvät ja Dave

ryhtyi rakentamaan majaa Kultahohteelle ja itselleen. Siinä majassa me

viime yönä nukuimme. Saatuaan sen valmiiksi hän lähti metsästämään

hirviä Teeleen haarautumalle ottaen intiaanin mukaansa.

"Ja sitten kävi näin. Sattui ankara pakkasen puuska. Lämpömittari

painui 40:een, 50:een, 60:een asteeseen nollan alapuolelle. Muistan ne

pakkaset, olin silloin Forty Milessa, ja muistan myös juuri saman

päivänkin. Klo 11:n aikaan aamulla Pohjois-Alaskan Yhtiön

varastorakennuksella oleva spriilämpömittari painui 75 asteeseen nollan

alapuolelle. Ja sinä aamuna oli Dave Walsh Teeleen haaraantuman

läheisyydessä hirvijahdissa intiaaninsa kanssa. Kaiken sen kertoi

intiaani minulle jälkeenpäin, kuljimme sittemmin yhdessä jäitse

Dyeahin. Sinä aamuna hra Intiaanin petti jää ja hän kastui vyötäisiään

myöten. Luonnollisestikin hän rupesi heti jäätymään. Ainoa oikea

menettely olisi ollut tulenteko. Mutta Dave Walsh oli härkä. Oli vain

puolen mailin matka leiripaikalle, missä tuli oli entisestään

palamassa. Minkävuoksi ryhtyä uutta sytyttelemään! Hän heitti hra

Intiaanin olalleen -- ja juoksi tämä selässään -- puoli mailia --

lämpömittarin osoittaessa 75 astetta pakkasta. Tiedätte, mitä se

merkitsee. Itsemurha. Muuta nimitystä ei sille voi antaa. Nähkääs, se

intiaanipukki painoi yli kaksisataa naulaa ja Dave juoksi puoli mailia

kantaen häntä selässään. Tietysti hän palellutti keuhkonsa. Niiden on

täytynyt paleltua melkein jääksi. Se oli mielettömin teko, minkä kukaan

olisi voinut tehdä. Ja joka tapauksessa kuoli Dave Walsh muutamia

viikkoja kestäneiden kauheiden tuskien jälkeen.

"Intiaani ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä ruumiille.

Tavallisuuden mukaanhan hänen olisi pitänyt haudata se ja antaa koko

asian päättyä siihen. Mutta hän tiesi, että Dave Walsh oli suuri mies,

suurien rahojen arvoinen, 'hi-yu skookum' päällikkö. Myöskin oli hän

nähnyt muitten hi-yu skookumien ruumiita kuljetettavan ympäri maata,

ikäänkuin niillä olisi suurikin arvo. Ja niinpä hän päätti viedä Daven

ruumiin Forty Mileen, Daven päämajaan. Tiedät, minkälaista jää on

ruohojen juurilla tässä maassa -- no, niin, intiaani pani Daven suon

reunaan -- lyhyesti, hän jäädytti Daven. Dave olisi voinut jäädä sinne

tuhanneksi vuodeksi ja yhä pysyä samana, entisenä Davena. Ymmärräthän,

aivan samalla tavoin kuin jäädytyslaitoksessa. Sitten intiaani nouti

sahan Surprise Laken majalta ja sahasi tarpeeksi lautoja ruumisarkkua

varten. Ja ilmojen leutonemista odotellessaan hän metsästeli ampuen

kymmenisentuhatta naulaa hirviä, jotka hän myös jäädytti. Ilmat

leutonivat. Teeleesta lähtivät jäät. Hän rakensi lautan, lastasi sille

lihat, Daven ruumisarkun sekä koiravaljakon ja laski sitten Teeleestä

alaspäin.

"Lautta tarttui hirsiruuhkaan ja pääsi irti vasta kahden päivän

kuluttua. Oli paahtavan kuumaa ja hra intiaani oli vähällä menettää

hirvenlihansa. Kun hän sitten saapui Teelee Portageen, niin hän laski,

että höyrylaiva saapuisi Forty Mileen nopeammin kuin hänen lauttansa.

Hän siirsi tavaransa laivaan ja siten sattui niin, että 'Golden

Rocket'in' etusillalla oli Kultahohde juuri vihittävänä, samalla kuin

Dave Walsh suuressa arkussaan heitti varjonsa häneen. Ja yhden seikan

unohdin kokonaan. Kun äreä koira tuli Teelee Portagessa laivaan, tuntui

se minusta tutulta. Se oli Pee-lat, Dave Walshin valjakon johtaja ja

hänen suosikkinsa -- kauhea tappelija, sekin. Se makasi arkun vieressä.

"Kultahohde näki minut, kutsui minut luokseen, pudisti kättäni ja

esitti minut kreiville. Kultahohde oli kaunis. Olin häneen yhtä

hullusti rakastunut kuin milloinkaan. Hän hymyili minulle sanoen, että

minun oli merkittävä nimeni yhdeksi todistajaksi. Ja hänen pyyntöään

oli mahdoton evätä. Hän oli yhä lapsi, yhtä julma kuin lapset yleensä.

Myöskin kertoi hän minulle, että hänen hallussaan oli ainoat kaksi

pulloa shampanjaa, jotka Dawsonissa olivat, tahi oikeammin, jotka

olivat edellisenä iltana olleet Dawsonissa, ja ennenkuin osasin

arvatakaan, oli hän pyytänyt minua ottamaan lasin hänen ja kreivin

onneksi. Laivassa olijat tunkeutuivat ympärille, muiden muassa laivan

kapteeni hyvin tärkeännäköisenä, nähtävästi saadakseen kilistää

viinilasia. Se oli kummallinen vihkimätilaisuus. Yläkannella onnettomat

potilaat, monella jo toinen jalka haudassa, tuijottelivat alaspäin

meihin. Myöskin intiaaneja siellä oli, kaikki tunkeutuneina samaan

kehään, sekä pukkeja ja kilejä puhumattakaan paristakymmenestäviidestä

murisevasta susikoirasta. Lähetyssaarnaaja asetti avioliittoon aikovat

rinnakkain ja aloitti juhlallisen toimituksen. Ja juuri silloin

rupesivat koirat tappelemaan tavararöykkiön päällä -- suuren arkun

vieressä maannut Pee-lat ja erään intiaanin valkokarvainen koira.

Tappelun puhkeaminen ei käynyt äkkiä. Koirat parhaillaan murisivat

toisilleen jonkun matkan päästä, tiedättehän, ikäänkuin antaen keveitä

pitkiä napsauksia. Olihan niiden melu häiritsevää, mutta

lähetyssaarnaajan ääni kuului kuitenkin selvästi.

"Ei ollut ensinkään helppoa päästä koirien lähelle niitä erottamaan

paitsi röykkiön toiselta puolelta. Mutta siellä taas ei ollut ketään,

kaikki olivat, nähkääs, keräytyneet katsomaan vihkimätoimitusta.

Sittenkin olisi kaikki saattanut sujua onnellisesti, jollei kapteeni

olisi viskannut kalikalla koiria. Se pilasi kaiken. Kuten sanoin,

jollei kapteeni olisi viskannut kalikkaa, niin mitään ei olisi

tapahtunut.

"Lähetyssaarnaaja oli juuri päässyt toimituksen siihen kohtaan, jossa

ovat sanat 'myötä- ja vastoinkäymisessä' ja 'kunnes kuolema meidät

erottaa'. Ja juuri silloin kapteeni heitti kalikan. Näin koko

tapauksen. Kalikka sattui Pee-latiin ja samassa valkoinen koira

hyökkäsi sen kimppuun. Kalikka sen sai aikaan. Koirat tyrkkäsivät

arkkua ja se alkoi liukua alas toinen pää edellä. Aluksi kävi

liukuminen hitaasti, kunnes pitkähkö arkku joutui röykkiön äkkijyrkälle

reunalle, josta se tuli alas yhdellä rysäyksellä. Sen puoleiselta

katsojakehältä ehtivät kaikki väistyä syrjään. Kultahohde ja kreivi

seisoivat kehän vastaisella puolella kasvot arkkuun päin,

lähetyssaarnaaja taas selin arkkuun. Arkku putosi ainakin kymmenen

jalkaa suoraan alaspäin tullen kannelle päälleen.

"Nyt on muistettava, ettei meistä kukaan tietänyt, että Dave Walsh oli

kuollut. Luulimme hänen olevan 'Glen dale'lla' matkalla Dawsoniin.

Lähetyssaarnaaja oli siirtynyt hieman syrjään, joten Kultahohde ja

kreivi olivat suoraan arkun vastassa sen pudotessa. Kaikki tapahtui

kuten näyttämöllä, sen paremmin ei sitä olisi voitu suunnitella. Arkku

putosi pää edellä ja juuri oikea pää edellä. Arkun kansi lennähti auki

ja siitä heilahti esille Dave Walsh seisoen, osaksi huopiin käärittynä,

keltainen tukka hulmuten ja välkkyen auringonpaisteessa. Niin, Dave

tuli jaloilleen ja heilahti suoraan Kultahohdetta kohti. Tämä ei

tietänyt, että hän oli kuollut, mutta epäilemättä hänestä saattoi

tuntua, että Dave, maattuaan röykkiön päällä kaksi päivää arkussaan,

juuri nyt, tällä hetkellä, nousi kuolleista vaatimaan häntä omakseen.

Mahdollisesti hän ajatteli niin, joka tapauksessa näky jähmetytti

hänet. Liikkumattomana, jäykkänä hän seisoi katsoen, kun Dave Walsh

tuli häntä noutamaan. Ja Dave sai hänet. Näytti melkein siltä, kuin

olisi Dave kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, mutta tapahtuipa

niin tai ei, joka tapauksessa he yhdessä kaatuivat kannelle. Meidän oli

ensin nostettava Dave Walshin ruumis pois, ennenkuin pääsimme

Kultahohteeseen käsiksi. Hän oli pyörtynyt, mutta olisi ollut yhtä

hyvä, jos hän ei olisi milloinkaan vironnut siitä pyörtymyksestä. Sillä

virottuaan hän alkoi kirkua mielipuolen tavoin. Sitä hän jatkoi

tuntikausia väsyksiin asti... Niinpä kyllä, kyllä hän parani. Eilen

illalla näit hänet ja tiedät, miten parantunut hän on. Ei hän raivoa,

se on kyllä totta, mutta pimeydessä hän elää. Hän luulottelee

odottavansa Dave Walshia ja siksi hän asuu tämän häntä varten

rakentamassa majassa. Enää hän ei ole huikentelevainen. Yhdeksän vuotta

on hän nyt ollut Dave Walshille uskollinen ja luultavasti on hän

uskollinen loppuun asti."

Lon Mc Fane työnsi huopien reunan alas ja valmistautui ryömimään

vuoteeseen.

"Kuljetamme hänelle ruokavarat joka vuosi", hän lisäsi, "ja yhteisesti

pidämme hänestä huolta. Mutta vasta viime yönä hän ensi kertaa tunsi

minut jälleen."

"Ketkä me?" kysyin.

"Niin", hän vastasi, "kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö,

vain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan

tietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi,

järjen pimeys on hänelle armelias."

Makasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.

"Vieläkö kreivi on näillä mailla?" kysyin sitten.

Mutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon Mc

Fane oli nukkunut.