VII

Edellisissä luvuissa olen parhaan kykyni mukaan koettanut antaa

lukijoille käsitystä luotsitaidon laadusta ja merkityksestä, sekä

osottaa, että tämä merkillinen taito kyllä ansaitsee huomionsa. Jos

lukija siitä, mitä olen sanonut, on päätellyt käsitelleeni ainettani

_con amore_, niin on hän tosiaan arvannut oikein; sillä minä myönnän

mielelläni, että tämä ammatti oli minulle rakkaampi kuin mikään

niistä monista, joille sittemmin olen omistautunut vaiherikkaan

elämäni aikana, ja olin luotsina ylpeämpi ja tyytyväisempi asemaani

kuin koskaan sittemmin. Syy tähän on helposti havaittavissa: siihen

aikaan, josta puhun, voitiin luotsin kirjaimellisesti sanoa olevan

ainoa täydellisesti vapaa ja riippumattomin olento koko maailmassa.

Kuninkaat ovat riippuvaisia lakiasäätävistä kokouksistaan ja

ministereistään -- eduskunnan jäsenet tottelevat valitsijoitaan --

sanomalehdenjulkaisijain käsiä sitovat tuhannet sopimukset, joita ei

saa laiminlyödä -- mikään pappi ei uskalla ajatella vapaasti, tai

lausua täyttä vakaumustaan, jottei hän loukkaisi seurakuntalaisiaan

-- ja kaikkien kirjailijain voidaan sanoa jossain määrin olevan

yleisön orjia. Totuus on, että tuskin on yhtään miestä, naista tai

lasta, jolla ei olisi herraansa -- joka ei hiljaisuudessa huokaisi

jonkin painavan ikeen alla. Mutta vanhaan, hyvään aikaan, josta

kirjoitan, voitiin todella sanoa, ettei Mississippi-luotsilla ollut

ylempäänsä. Hänen vapautensa oli rajaton ja hänen tahtonsa laki.

Kapteeni seisoi myrskykannella, jaellen muutamia käskyjä niinä

viitenä tai kuutena minuuttina, jotka laiva tarvitsi perääntyäkseen

laiturista; -- mutta siihen loppui hänen hallituksensa.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin alus tuli joelle, oli se luotsin

välittömän ja eittämättömän herruuden alainen. Hän voi ryhtyä

mihin halutti, ohjata minne ja miten näki hyväksi, ja pysäyttää

milloin ja kuinka kauan hänestä näytti tarkoituksenmukaiselta. Hän

ei kysynyt keltään neuvoa, ei vastaanottanut keltään käskyjä ja

otti kovin pahakseen, jos joku uskalsi sekaantua hänen asioihinsa.

Niin, Yhdysvaltojen laki kielsi häntä suorastaan kuulemastakaan

kenenkään, olkoonpa sitten kuka tahansa, neuvoja tai käskyjä, sillä

yleensä täysin oikealla edellytyksellä, että luotsin varmaankin

paremmin kuin kenenkään muun laivalla olijan tuli tietää, kuinka

laivaa piti ohjata. Olen omin silmin nähnyt kahdeksantoistavuotiaan

pojan levollisesti ohjaavan suurta höyrylaivaa, mikäli näytti,

varmaan perikatoon, vanhan kapteenin seisoessa hänen vieressään,

levottomuudesta värisevänä, mutta uskaltamatta virkkaa sanaakaan.

On helppo huomata, että luotsi näissä olosuhteissa, katsoen hänen

rajattomaan valtuuteensa, oli ylhäinen ja tärkeä henkilö. Häntä

kohtelivat erityisen huomaavasti kapteeni ja miehistö, kuten myös

matkustajat. Luotsit ovatkin ainoat ihmiset, mikäli minä muistan,

jotka ovat näyttäneet täysin tyyniltä ja huolettomilta vieraiden,

matkustavien ruhtinaitten ja valtaherrain läsnäollessa. He pitivät

niitä ylipäänsä ylhäisyydessään vertaisinaan.

Pitkäaikainen tottumus oli tehnyt luonnolliseksi seikaksi luotsille

lausua kaikki toivomuksensa käskyn muodossa. Minä tunnustan, että

vielä tänä päivänä tuntuu minusta happamalta esittää tahtoni

kehoituksen heikossa muodossa, sensijaan että voimakkaasti

sinkauttaisin sen määräyksinä.

Ajatus luotsin poikkeusasemasta yksinvaltiaana joella muistuttaa

mieleeni Stephen W:n erikoisen henkilöllisyyden. Hän oli taitava

luotsi, hyvä toveri, väsymätön juttelija, jotapaitsi hän oli saanut

lahjaksi hyvän annoksen sukkeluutta ja hyväntuulisuutta. Sitäpaitsi

oli hän kuulumattoman itsenäinen ja esiintyi mitä uskomattomimman

suorasti ja häikäilemättömästi koko maailmaa kohtaan, sallimatta

vähintäkään vaikuttaa itseensä sellaisen pikkuseikan kuin ijän,

yhteiskunnallisen aseman tai rikkauden. Hän oli aina kiintynyt

toimeensa, ei pannut koskaan mitään säästöön, lainaili yhtä

taitavasti kaikilta ihmisiltä ja olikin veloissa korviaan myöten joen

jokaikiselle luotsille ja suurimmalle osalle kapteeneja. Oli jotain

hurjaa, uskomatonta "tuhannentulimaista" hänen ohjaamistavassaan,

joka todellakin oli suorastaan kiehtovaa -- joskaan ei kaikille.

Hän teki kerran matkan yhdessä rauhallisen, hiljaisen vanhan

kapteeni Y:n kanssa, mutta sai "kauniit kiitokset", kun saapui

New-Orleansiin. Joku lausui ihmettelynsä tämän johdosta. Kapteeni Y.

värisi ajatellessaankin Stepheniä. Sen jälkeen antoi hän vanhalla

piipittävällä äänellään seuraavan selityksen:

"En, Jumala varjelkoon! -- Minä en tahtoisi sellaista villieläintä

laivaani mistään hinnasta! -- Hän kiroo, hän laulaa, hän viheltää,

hän ulvoo, -- niin, pahemmin kuin pahin intiaani -- yöt läpeensä,

kun hän on sillä päällä; kaikki ajat ovat hänelle samantekeviä.

Hän alkaa ulvoa tuolla tavalla, kesken kaiken -- ei sen vuoksi,

että hän tahtoisi jotakin, ei, vaan ainoastaan sen takia, että se

huvittaa häntä, senkin pahuusta! -- Milloinkaan en saanut hiventäkään

unta silmiini hänen saattamattansa minua kylmään hikeen noilla

hirveillä sotahuudoillaan. Merkillinen mies -- hyvin merkillinen!

Hän ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä. Joskus suvaitsi hän sanoa

minua 'Janneksi'. Ja sitte hänellä oli viulu ja kissa. Soitti

merkillisesti. Se suututti kissaa, ja niin alkoi se naukua. Kukaan

ihminen ei voinut nukkua siellä missä se mies -- ja hänen perheensä

-- oli. Ja uhkarohkea sitten, sanokaapas muuta. Jos herrat uskovat

tai ei, niin on päivänselvä totuus, että se mies voi antaa aluksensa

kulkea täyttä vauhtia suoraan kaikkien noiden ilkeitten karien

yli Chicotin luona myrskyssä, jonka vertaa en ole koskaan nähnyt!

-- Niin, minun perämieheni voivat puhua siitä herroille -- he

näkivät sen itse. Ja, hyvät herrat, juuri kun hän porhaltaa mennä

keskelle kareja, ja minä seison siinä ja vapisen kuin haavanlehti

ja rukoilen Herraamme varjelemaan meitä, niin jaa, niin totta kuin

olen rehellinen ihminen -- niin voivatko herrat ajatella, että hän

alkaa viheltää -- niin, hyvät herrat -- viheltää: 'Hei tytöt pienet

Buffalon, iltana tänä tanssit on' -- tyynesti ja huolettomasti kuin

olisi hän ollut hautajaisissa eikä ruumis olisi hänelle tuttu. Ja kun

uskalsin tehdä hänelle muutamia huomautuksia, hymyili se peto vain

minulle, niinkuin olisin ollut lapsi, ja käski minun mennä sisään ja

koettaa olla kiltti eikä sekaantua siihen, mikä kuului esimiehelleni."

Tapahtui kerran New-Orleansissa, että kapteeni joka oli saituudestaan

kuuluisa, tapasi Stephenin, jolla sattumalta ei ollut mitään

tointa, ja, kuten tavallista, ei myöskään rahoja. Kapteeni tarrasi

Stepheniin kaikin voimin, ja tämä, joka oli tavallista ankarammassa

pulassa, suostui vihdoin tekemään sopimuksen hänen kanssaan

sadastakahdestakymmenestäviidestä dollarista kuukaudessa, mikä

on tasan puolet tavallisesta palkasta. Kapteeni lupasi pyhästi

olla ilmaisematta tätä pelottavaa salaisuutta, jottei Stephen

joutuisi ammattitoverien halveksumiselle alttiiksi. Mutta laiva ei

ollut tehnyt muuta kuin päivän matkan New-Orleansista, ennenkuin

Stephen sattumalta keksi, että kapteeni kaikkea muuta kuin vaieten

kerskasi liikesalaisuudestaan ja että perämiehetkin tiesivät asian

laidan. Stephen ei puhunut mitään, vaan oli omissa ajatuksissaan.

Iltapuolella tuli kapteeni myrskykannelle, katsahti ympärilleen ja

näytti saaneen jotenkin vastenmielisen yllätyksen. Hän katsahti

kysyvästi Stepheniin, mutta tämä vihelteli tyynesti eikä ollut

tietääkseenkään. Kapteeni hyppeli levottomana ympäri hetken ja näytti

pari kertaa olevan aikeissa sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä ja

vaikeni, sekä vetäytyi hetken päästä takaisin hyttiinsä. Pian tuli

hän kuitenkin taas ja näköjään yhä huolestuneempana. Vihdoin rohkaisi

hän itsensä ja huomautti kunnioittavasti:

"Vesi on aika korkealla, vai kuinka, sir?"

"Luulisinpä kylläkin, sir! -- Kun joki on äyräitään myöten täysi, voi

sitä todellakin sanoa aika hyväksi."

"Tässä näyttää olevan kova virta?"

"Kova ei ole oikea sana. Se on pahempi kuin myllyjuovassa."

"Eiköhän virta olisi heikompi lähempänä maata kuin keskellä jokea?"

"Kyllä, se on kyllä luultavaa, se; mutta ei voi koskaan olla liian

varovainen -- täällä keskellä voitte uskoa, ettemme törmää karille,

sir."

Kapteeni poistui ankara epäilyksen ilme kasvoillaan. Tällä tavoin oli

varsin todennäköistä, että hän kuolisi vanhuuttaan, ennenkuin ehtisi

S:t Louisiin.

Seuraavana aamuna tuli hän uudelleen kannelle ja huomasi Stephenin

yhä edelleen uskollisesti ohjaavan keskellä virtaa, parhaan kykynsä

mukaan kamppaillen koko Mississipin vesijoukkoja vastaan ja yhä

vain viheltäen samaa rauhallista säveltä. Asia näytti tulevan

vakavammaksi. Lähempänä maata höyrysi paljon hitaammin laiva

tyvenemmässä vedessä ja pääsi joka minuutti yhä enemmän edelle; nyt

alkoi se ohjautua "solaa" kohti Stephenin yhä edelleen pysyessä

keski-uomassa. Kapteeni ei voinut vaieta kauemmin:

"Mr W. -- tuo sola tuossa -- -- eikö se lyhentäisi tietä melkoisesti?"

"Kyllä tuulen niin, mutta en tiedä."

"Ette tiedä! -- Eikö ole tarpeeksi vettä, jotta pääsisi läpitse?"

"Luulen kyllä -- mutta en ole aivan varma siitä."

"No, onpa se merkillistä. Anteeksi, mutta tuon aluksen luotsit

näyttävät aikovan koettaa sitä. Tahdotteko todellakin väittää,

ettette tiedä yhtä paljon kuin he?"

"_Nuo_ luotsit! -- Hyvät ihmiset, nehän ovatkin

kahdensadanviidenkymmenen dollarin luotseja, nuo! -- Mutta kapteenin

ei tarvitse olla levoton -- kyllä minä tiedän niin paljon kuin voi

vaatia sadallakahdellakymmenelläviidellä, uskokaa pois."

Kapteeni luovutti aseensa. Viisi minuuttia myöhemmin höyrysi Stephen

läpi solan ja näytti kilpailijalleen parin kahdensadanviidenkymmenen

dollarin anturoita.

Melkein jokaisella kapteenilla oli useampia tai harvempia todisteita

Stephenin lainaamista summista, aina sadastaviidestäkymmenestä

dollarista korkeampiin summiin. Hän ei maksanut koskaan, mutta

oli ylen ahkera ja tarkkaavainen, kun oli kysymys todisteen

uudistamisesta joka kahdestoista kuukausi.

Luonnollisestihan valkeni vihdoin sekin päivä, jolloin Stephenillä

ei enää ollut mitään toiveita saada lainata enempää vanhoilta

velkojiltaan; hänen täytyi etsiä uusia uhreja, jotka eivät

vielä tunteneet häntä. Sellaisen uhrin keksi hän rehellisessä,

hyväsydämisessä nuoressa Yatesissa, joka oli omia tovereitani.

Yates oli juuri ollut konttorissa ja iloisesti nostanut ensimäisen

kuukauden palkan, kun hän tapasi Stephenin ja hurmaantui siihen

määrin tämän viettelijän hopeakielestä, että komeat, ihka uudet

setelit, kaksisataa viisikymmentä dollaria, olivat muuttaneet

muutamassa silmänräpäyksessä Stephenin taskuun, Tapaus tuli pian

tunnetuksi ja herätti suurta hilpeyttä ja tyytyväisyyttä vanhoissa

luotonantajissa. Viaton Yates ei epäillyt silmänräpäystäkään, että

Stephenin lupaus maksaa rahat viikon lopulla oli täysin arvoton.

Määrättynä aikana tuli hän hakemaan rahojaan; Stephen lausui

hänelle monta suloista sanaa, mutta pyysi vielä viikon maksuajan

pitennystä. Yates saapui taasen sopimuksen mukaan, tuli kohdelluksi

taasen hunajanmakealla kohteliaisuudella, sekä päätti vielä kerran

myöntää viikon lykkäyksen. Ja tällä tavoin jatkui sitä. Yates

ajoi takaa Stepheniä viikon toisensa jälkeen ilman vähintäkään

tulosta, ja vihdoin heitti hän kaikki sikseen. Mutta nyt alkoi

vuorostaan Stephen ajaa takaa Yatesta! -- Missä tahansa Yates

näyttäytyi, ilmestyi Stephenkin viipymättä näyttämölle. Eikä siinä

ollut kyllin, että hän oli saapuvilla; hän oli lisäksi nöyrääkin

nöyrempi ja uhkui anteeksipyyntöjä sen johdosta, ettei hänellä ollut

mahdollisuutta maksaa tuota pikku summaa vielä. Lopulta meni tämä

niin pitkälle, että Yates-parka lähti pakoon, kun hän vain pitkän

matkan päästä näki vilahduksenkaan Stephenistä; mutta se ei auttanut

-- hänen velallisensa saavutti hänet aina lopulta ja ajoi hänet

johonkin nurkkaan, josta hän ei voinut päästä pakoon. Ähkyen ja

kasvot tulipunaisina ohjasi Stephen kulkunsa suoraan surkuteltavaa

hyväntekijäänsä kohden, syöksyi esiin säihkyvin silmin ja ojennetuin

käsin, sekaantui heti keskusteluun, jos Yates oli muitten seurassa,

tarttui nuorta miestä molempiin käsiin, ravisti ne melkein sijoiltaan

ja alkoi puhua kielevästi:

"Hyvät ihmiset, miten olen saanut juosta! -- Näin, että sinä et

tuntenut minua ja sentähden lähdin kulkemaan täydellä höyryllä,

jotta et pääsisi kokonaan käsistäni. Ja tässä sinä nyt sitte olet!

-- Tässä on minulla nyt sinut, kunnon veli! -- Oi, seisoppa hiljaa

hetkinen, että saan nähdä sinut! -- Aina samat, jalot kasvonpiirteet

--" (Yatesin ystävälle:) "Mutta katsoppas häntä! -- Eikö tunnukin

oikein hyvältä katsella häntä? -- Eikö se ole vahvistavaa, häh? --

Mitäs sanot? -- Eikö se ole täydellinen taulu -- öljymaalaus? --

Mitä minä sanonkaan -- Öljymaalaus? -- Minä sanon häntä panoraamaksi

-- täydelliseksi panoraamaksi! -- Juuri sitä hän on, sitä. Ja --

tuhat tulimaista -- nyt minä muistankin -- etten minä sentään

tavannut sinua tunti sitten! -- Onpa se sentään moninkertaisin

onnettomuus, josta koskaan olen kuullut puhuttavan. Tässä nyt olen

käynyt kaksikymmentäneljä tuntia ja kantanut noita siunattuja

kahtasataaviittäkymmentä dollaria, tiedäthän. Hakenut sinua ylhäältä

ja alhaalta! -- Kuljin ja odotin sinua Planterin luona kello

kuudesta eilen illalla kello kahteen yöllä, sekä nukkumatta että

syömättä. Vaimoni sanoo, kun tulen kotia: 'Missä sinä olet asunut

koko yön?' Minä vastaan: -- 'Tuo siunattu Yatesin velka se painaa

minua!' Silloin sanoo hän: 'Koskaan en ole nähnyt miestä, joka ottaa

itseensä tuolla tavoin tuollaisesta pikkusummasta', sanoo hän.

'Niin, näetkös', sanon minä, 'sellainen nyt on kerta kaikkiaan minun

luontoni, en voi sitä muuttaa!' 'Mene ja laskeudu levolle', sanoo

hän, 'ja levähdä hiukkasen!' 'En eläissäni', sanon minä, 'ennen kuin

tuo jaloluontoinen nuori miesparka on saanut rahansa!' Niin istuin

minä valveilla päivänsarastukseen asti -- ja niin lähdin uudelleen

kiertämään. Mutta silloin ei käy paremmin kuin että ensimäinen

ihminen, jonka tapaan, kertoo minulle, että sinä olet ottanut pestin

'Suur-Turkkiin' ja matkustanut New-Orleansiin. Se koski minuun niin,

hyvät herrat, että minun, jos uskotte tai ette, oli pakko nojautua

seinää vasten ja itkeä. Mies, jonka talo oli, tuli ulos kuivausriepu

kädessä ja sanoi, ettei hän kärsinyt ihmisten kastelevan hänen

seiniään, ja silloin tuntui minusta suoraan sanoen kuin koko maailma

olisi ollut minua vastaan eikä minulla olisi ollut mitään, minkä

vuoksi elää. Sitte tulen vaeltaen ylös katua tunti sitten, kaikki

helvetin tuskat rinnassani, ja tapaan Jim Wilsonin ja annan hänelle

nuo rahat maksuksi vanhasta velasta, ja ajatteles -- ajatteles, että

minä nyt tapaan sinut, kunnon poika, ilman penniäkään taskussa! Mutta

niin totta kuin seison tässä tämän ijankaikkisen pilkun päällä --

kas tuohon, nyt minä vedän merkin tuohon tiilikiveen muistaakseni

paremmin -- sitten minä menen tuossa tuokiossa lainaamaan nuo rahat

jostain -- ja huomispäivänä -- huomenna päivällä kahdentoista

lyönnillä olet sinä ne saapa! -- Oi -- seisoppas noin silmänräpäys

vielä, että saan oikein katsella sinua."

Ja niin edespäin. Yatesille kävi elämä raskaaksi. Hän ei voinut paeta

velallistaan ja tämän hirveitä sieluntuskia, koska velka ei ollut

tullut maksetuksi. Hän tohti tuskin näyttäytyä kadulla pelosta että

Stephen olisi vaanimassa häntä jossain kulman takana.

Bogartin biljardisali oli luotsien tavallinen kokouspaikka. He

kokoontuivat sinne yhtä paljon kuulemaan uutisia kuin pelaamaan.

Eräänä aamupäivänä tuli Yates sinne; Stephen oli siellä jo

entuudestaan, mutta pysytteli toistaiseksi poissa kintereiltä. Mutta

hetken kuluttua, kun melkein kaikki luotsit, jotka silloin olivat

kaupungissa, olivat ehtineet kokoontua, hyökkäsi Stephen äkkiä esiin

sekä heittäytyi tavallisine ihastuksineen pahaa aavistamattoman

Yatesin kimppuun ikäänkuin olisi hänessä tavannut kauan kaipaamansa

ja ikävöimänsä veljen.

"Suuri Jumala", huudahti hän liikutettuna. "Kuinka minua

ilahduttaakaan tavata sinut, kunnon veli! -- Jumala siunatkoon

sinua -- sydämmelleni on todellinen nautinto katsella sinua! Hyvät

herrat -- olen, paha kyllä, velkaa teille kaikille; -- kaikki

yhteenlaskettuna pitäisi sitä olla ainakin neljäkymmentätuhatta

dollaria, tai niille maille. Minä en pyydä parempaa kuin saada maksaa

-- minä olen maksava -- viimeiseen penniin! -- Herrat tietävät

kaikkityyni, minun tarvitsemattani kerrata sitä, kuinka kauheasti

olen kärsinyt siitä, että minun on täytynyt vasten tahtoani olla niin

suurissa velkasitoumuksissa niin kärsivällisille ja jalomielisille

ystäville; mutta karvaimman vaivan, hyvät herrat, kaikkein

karvaimman, on minulle aiheuttanut -- minä sanon sen suoraan -- se

velka, joka minulla on tälle jalolle nuorelle miehelle; ja olen

tullut tänne tänä päivänä siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että

tiedoksi antaisin vihdoinkin keksineeni keinon kaikkien velkojeni

maksamiseksi! -- Ja minä toivoin erityisesti, että veli Yates olisi

läsnä, kun teen tämän ilmoituksen. Niin, uskolliset ystäväni,

hyväntekijäni -- vihdoinkin olen keksinyt keinon! -- Kaikki minun

sitoumukseni tulevat suoritetuiksi ja Te tulette saamaan rahanne

takaisin!" Toivon säde alkoi pilkottaa Yatesin silmästä; Stephen

hymyili isällisen hyväntahtoisesti, laski kätensä Yatesin pään päälle

ja lisäsi:

"Minä aion maksaa ne aakkosellisessa järjestyksessä!!"

Sen jälkeen hän kääntyi kantapäillään ympäri ja meni. Kesti muutaman

minuutin ennenkuin joukko käsitti Stephenin uuden maksujärjestelmän

koko laajuuden ja oivallisuuden; sen jälkeen veti Yates syvän

henkäyksen ja mumisi:

"No, niin muodoin on Y:illä loistavia toiveita. Hän ei ehdi koskaan

edemmäksi kuin C:hen tässä maailmassa, ja minä luulen, että me

molemmat ehdimme kuluttaa hyvän annoksen ijankaikkisuuttakin

ennenkuin ne siellä ylhäällä lakkaavat puhumasta minusta,

rutiköyhästä luotsi raukasta, joka tuli tänne ylös S:t Louisista

aikojen alussa!"